Spock's Beard

Amerikkalainen Spock's Beard on jäänyt viime aikojen kuunteluissani ikävään asemaan. Se kun ei missään nimessä ole huono yhtye, mutta koska se sattui löytymään melkein samaan aikaan kuin Frost, on se jäänyt täysin sen jalkoihin ja melkein unohduksiin heti löytämisensä jälkeen. Molemmat ovat tuoreita iTunes Geniusin suosituksia, mutta niin mainiota musiikkia kuin Spock's Beard tekeekin, jää se kuitenkin helposti monumentaalisen loistavan, "tällaisia yhtyeitä ei löydä kuin about kolme vuosikymmenessä", brittikollegansa varjoon.

Kun kuulin Spock's Beardia ensimmäistä kertaa, olin juuri ladannut iTunes Geniusin suositteleman raidan Follow Me to Sleep, levyn Octane (2005) Special Editionilta (yhden levyn versiosta tuo raita puuttuu). Tämä on siitä ikimuistoinen kerta, että nauroin sitä kuunnellessani ääneen. En kuitenkaan tarkoittanut sillä mitään ilkeämielistä enkä edes sitä, ettenkö olisi pitänyt kappaleesta. Minua huvitti vain sen paatoksellinen toteutustapa, oli kuin Toto olisi yrittänyt soittaa Yesiä, siinä jopa melkein onnistuen.

Spock's Beard vaikuttaa siinä mielessä oikein lupaavalta tuttavuudelta, että minun korvissani sen uusimmat levyt kuulostavat paremmilta kuin vanhat. Kehityskaari saattaa siis olla johtamassa ties vaikka kuinka korkealle.

Melodisen taiderockin ja varsin kevyen progressiivisen rockin välimaastossa liikkuva yhtye aloitti vuonna 1992, enkä tunne sen historiaa kovinkaan tarkasti. En esimerkiksi ole tutustunut sen kolmeen ensimmäiseen levytykseen lainkaan. Day for Night (1999) ja V (2000) olivat ajoittain toimivia mutta vähän persoonattoman ja totisenkin tuntuisia progerypistyksiä. En ollut kovin innostunut yhtyeen toisen perustajajäsenen ja yhtyeen johtajan Neal Morsen tyylistä laulaa.

Yhtyeen kuudes levytys Snow (2002) on minulle edelleen myös tuntematon, mutta muistaakseni löydetävissä iTunesista, pitää tutustua jossain vaiheessa. Muistaakseni kyseessä on vähän kunnianhimoisempi teema-albumi, joka taitaa levitä kahdelle levyllekin. Sen jälkeen yhtyettä kohtasi onnettomuus, kun Neal Morse hurahti uskoon ja lopetti muusikon hommat kertaheitolla kokonaan. Ymmärrettävästi seuraava levytys Feel Euphoria (2003) olikin varsin heikko esitys, olen tästä ihan samaa mieltä kritiikkien kanssa.

Mutta sitten alkoi hieno nousu. Laulusolistin hommat ottanut Nick D'Virgilio alkoi pärjätä hommassaan aika hyvin, ja Octanella oli monta muutakin hienoa hetkeä kuin tuo edellä jo mainittu Follow Me to Sleep. Todelliseen huippusuoritukseensa yhtye ylsi viimeisimmällä levyllään, nimeltään yksinkertaisesti Spock's Beard (2007). Toistuvasti positiivisia yllätyksiä tarjoavalla levyllä Toto on vihdoinkin oppinut Yesinsä, ja monissa kohdin etuliitteen "kevyt" voi ottaa progen edestä pois. Seuraavaa levytystä odottelenkin suurella mielenkiinnolla.