Steven Wilson on tehnyt sen jälleen. Aiemmin kehumani Insurgentesin avauskappale Harmony Korine on julkaistu "singlenä" 20. huhtikuuta, ja sen "b-puoli" tai siis sen yhteydessä jonkin sortin aisaparina julkaistu kokonaan uusi kappale The 78 on jotakuinkin loistavaa työtä eikä häviä tuolle varsinaiselle sinkkujulkaisulle ollenkaan. Wilson on tällä hetkellä yksi maailman nerokkaimmista lauluntekijöistä, joka kykenee yhä uudestaan yllättämään näppärien ja mieleenpainuvien melodioiden luomiskyvyllään.
Minun on pakko myöntää, että tämä vain nostattaa odotuksia 21. syyskuuta julkaistavaa Porcupine Treen uutta levyä The Incident kohtaan. Jos Wilson on näin hyvässä vedossa, voi odotettavissa olla yhtyeen paras levy sitten vuoden 2002 In Absentian. Tulevan julkaisun formaatti vielä lisää kiinnostusta entisestään: julkaisu tulee koostumaan kahdesta levystä, joista ensimmäisen täyttää 55-minuuttinen, 14-osainen nimikappale ja toisella levyllä on neljä lyhyempää kappaletta. Kuulostaa siltä, että brittiyhtyeiden ykköspaikan tässä välillä napannut Frost saa vanhoilta tekijöiltä kovan haasteen.
Todella kauan sitten Genesiksessä soittaneen kitaristi Steve Hackettin soolotuotanto on vuoden 1984 Till We Have Facesin jälkeen keskittynyt harmittavasti pääosin ikävystyttäviin kokoelmiin klassisella akustisella kitaralla soitettuja instrumentaalikappaleita. Mies on näyttänyt kuivuvan vähitellen pystyyn, vähän niin kuin Sky -yhtyeessäkin vaikuttanut John Williams. Siis osaavathan miehet näppäillä, mutta voi hyvänen aika sitä ideoiden puutetta! Hackettin kohdalla alustavan lupauksen paremmasta antoi jo vuoden 2003 levy To Watch the Storms, joka oli tyylillisesti paluu 1970-luvun lopun moni-ilmeisiin soololevyihin, ja sisälsi useita erinomaisia lauluja. Nyt olen hommannut iTunesista kokonaisuudessaan vuoden 2006 julkaisun Wild Orchids, joka parin alustavan kuuntelun jäljiltä kuulostaa vieläkin paremmalta! Tätä tulee varmasti kuunneltua lähiaikoina paljon lisää. Vaikuttaa siltä, että vanhalla parralla on jäljellä muutamia temppuja.
Japanilaisilla on aina ollut hämmentävä taito luoda mieleenpainuvaa ambient-electronicaa. Viime aikoina olen kuunnellut paljon tokiolaisyhtye Majua, mutta sitä ennenkin vaikutuksen ovat tehneet mm. Tetsu Inoue ja Haruomi Hosono. Nyt olen tehnyt todella hienon löydön, ja tällä kertaa ilman iTunesin apua, kun Sellon kirjastossa käteen osui Yasushi Yoshidan levy nimeltä Secret Figure vuodelta 2006. Yoshida ei tee musiikkia aivan samalla tavoin kuin edellä mainitut, sillä hän luottaa syntetisaattorien sijasta perinteisiin instrumentteihin, kuten pianoon ja jousiin. Vertailukohdaksi nousee lähinnä amerikkalainen Harold Budd sekä etenkin Buddin ja Brian Enon yhteiset projektit, joissa on varsin samanlaisia tunnelmia. Mutta siinä missä Budd ja Eno usein tyytyivät pelkkään äänimattoon, Yoshida on sävelmäorientoituneempi. Hänen maalailemansa sointimaisemat ovat hauraan kauniita. Luulenpa, että Yoshida tulee soimaan iPodissani aika paljon lähiviikkojen aikana. En ole vielä ennättänyt tutkia mitä muuta hän on julkaissut. Jos kyseessä on jo aiemminkin tuottoisa artisti, tiedossa on mielenkiintoinen löytöretki.
Yksi viimeaikaisista iTunesin suosituksista, amerikkalainen Phideaux yhdistää mainiolla tavalla molemmat mielenkiintoni kohteet: progressiivista rock-musiikkia tekevä elokuvaohjaaja. Toistaiseksi en tosin ole lämmennyt miehen tuotannolle, vaikkakin vuoden 2007 levyltä Doomsday Afternoon löytyvä raita Crumble onkin nykymusiikkia kauneimmillaan. Toisaalta moni muu saman levyn kappale tuottaa pelkkää myötähäpeää, joten en oikein tiedä mitä tästä kaverista pitäisi ajatella. Tutkimukset jatkuvat.
Niin ikään amerikkalainen Presto Ballet on minulle toistaiseksi tuntemattoman Metal Church -nimisen yhtyeen kitaristi Kurdt Vanderhoofin perustama yhtye, joka soittaa 1970-luvun tyylistä progea melko hard rock -vaikutteisesti. Vasta kaksi levy julkaissut kokoonpano ei nyt ihan päätä räjäyttänyt, mutta kuulostaa kuitenkin selvästi kehityskelpoisemmalta kuin moni muu artisti, joita iTunes Genius on minulle ehtinyt suositella. Vertailukohdaksi voisi hakea vaikka kanadalaista Sagaa, joka olisi yhtäkkiä kiristänyt progeruuvia huomattavasti aiempaa tiukemmalle. Presto Balletin molemmilta levyiltä Peace Among the Ruins (2005) ja The Lost Art of Time Travel (2008) on löytynyt kuuntelemisen arvoisia yksittäisiä kappaleita. Myöskin tässä kohtaa tutkimukset jatkunevat edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti