Insurgentes

Olen aiemminkin todennut, että Steven Wilson on nykymusiikin merkittävin nero ja jo aikaa sitten ohittanut tällä saralla Trent Reznorin, joka oli häntä ennen varmaankin ilmiselvin valinta tämän kunnianimityksen saajaksi. Maine ja kunnia ovat siirtyneet Amerikasta takaisin vanhalle mantereelle, Britanniaan.

Viime vuoden lopulla MP3-latauksena ja tämän vuoden alussa fyysisenä levynä ilmestynyt Insurgentes on Wilsonin ensimmäinen "virallinen" soololevy, vaikka tämä on toki oikeasti tehnyt ihan omin päin mutta Porcupine Treen nimellä musiikkia 1980-luvun lopulta 90-luvun puoliväliin. Muutenkaan Wilson ei tunnu ensilevyn julkaisijalta, koska tämä on käytännössä toiminut taiteellisena johtajana Porcupine Treessä myös siitä alkaen, kun tämä kasvoi nelihenkiseksi yhtyeeksi - sekä tietenkin kahden miehen sivuprojekteissaan No-Man ja Blackfield.

Insurgentesin luoja on siis jo vanha tekijä, vaikka tämä onkin ensimmäinen hänen omalla nimellään julkaistu levy. Ja varsin mielenkiintoinen sellainen: riippumatta siitä, lasketaanko julkaisuvuodeksi 2008 vai 2009, levy lienee valmistumisvuotensa paras (tämä paljastaakin sen, etten kovin kauheasti tältä vuodelta odota, vaikka esimerkiksi Porcupine Tree taitaa julkaista uuden levyn ennen syksyn kiertuetta, joka osuu myös Helsinkiin 21.10.).

Insurgentesin aloittava Harmony Korine kuuluu Wilsonin tuotannon helpon laidan eliittiin. Itse asiassa se kuulostaa aivan Porcupine Treeltä: tarttuva melodia ja erittäin hyvin iskeviä rock-riffejä jotka muistuttavat maestron viimeaikaisesta kiinnostuksesta metallimusiikkia kohtaan mutta eivät varsinaisesti siirrä lopputulosta tuohon genreen. Mielenkiintoista, että Wilson nimeää kappaleita vähän tunnettujen elokuvaohjaajien mukaan; Porcupine Treen tuotannostahan löytyy myös kappale nimeltä Tinto Brass.

Tarttuvan avauskappaleen jälkeen tunnelmat kuitenkin muuttuvat toisenlaisiksi. Abandoner ja Salvaging edustavat huomattavasti vaikeammin lähestyttävää musiikkia, jolla on omat melodiset, helpommin kuunneltavat hetkensä mutta jotka eivät ole rakenteeltaan ongelmitta lähestyttäviä. Ne tuntuvat toimivan siltoina Venemo Para Las Hadasin ja No Twilight Within the Courts of the Sunin suoranaiseen luotaantyöntävyyteen.

Kuuntelemaan koukuttaneen, komean avauskappaleen jälkeen levy tuntuu siis ajautuneen umpikujaan. Muuttumalla mietteliäästä ensin umpimieliseksi ja sen jälkeen suorastaan autistiseksi sen voisi kuvitella jo karkottaneen mahdollisen satunnaisen kuuntelijan.

Insurgentesin todellinen koukku on kuitenkin sen jälkipuolisko. Parin edellisen kappaleen äärimmäisen haastavuuden jäljiltä loistava kuudes raita Significant Other tuntuu aivan erityisen palkitsevalta. Tämä on modernia rock/pop- musiikia aivan kaikkein parhaimmillaan ja jos maailma olisi vähänkään älykäs paikka, juuri tällaiset musiikilliset neronleimaukset olisivat myyntilistojen kärjessä.

Mutta vieläkin vaikuttavampaa on tulossa. Vielä yhden täytekappaleen Only Child jälkeen päästään Insurgentesin kolmen kappaleen mittaiseen finaaliin, joka viimeistään lunastaa sen paikan viime vuosien parhaiden levyjen joukossa. Soinniltaan jääkylmän kaunis Twilight Coda yhdistelee akustisen kitaran hyytävään elektroniseen taustaan ja saa kylmät väreet juoksemaan luomatta edes mitään erityisen monimutkaista melodista teemaa. Se toimii samalla johdantona yhdelle 2000-luvun hengästyttävimmille musiikillisille elämyksille, joka on vuorossa seuraavana.

Jos King Crimson olisi julkaissut seuraavana soivan kappaleen Get All You Deserve 70-luvulla, se olisi nyt Starlessin veroinen klassikko. Kun tekijänä on tuntemattomampi Wilson, näin ei ole eikä varmaan tulekaan, mutta laulun ansiot pysäyttävät joka tapauksessa. Wilson seuraa siinä vanhaa kunnon perinnettä, jonka mukaan kappaleen pitää nousta koko ajan, ja sen se myös tekee. Ja millä voimalla!

Pelkän pianon säestyksellä Wilson laulaa aluksi nössömäisellä äänellä "Get all you deserve... in this world" todennäköisesti tekemättä tällä vielä kovinkaan suurta vaikutusta keneenkään. Hänellä on kuitenkin runsaat 6 minuuttia aikaa lähteä laajentamaan äänimaisemaa ja sen hän kyllä tekeekin unohtumattomalla tavalla. Fiilistelyyn tulee mukaan lisää instrumentteja ja vähän puolen välin jälkeen sähkökitara alkaa säröytyä jo varsin pahaenteisesti. Finaali onkin sitten sellaista kakofoniaa, että on vaikea uskoa miten pienimuotoisesti lähdettiin liikkeelle.

Varsinkin edellisen kappaleen korviarepivien loppuvaiheiden jälkeen levyn päättävä nimikappale Insurgentes on helpottava ja kaunis loppumerkintä komealle levylle. Wilson ylittää jälleen kerran kaikki kilpailijansa kauniin sävelkulun rakentelijana, mutta tällä kertaa hän ei hyödynnä rock-riffejä vaan laulaa ensin pianon ja sitten myös kitaran säestyksellä komean levyn unohtumattomaan loppuunsa.

Insurgentes ei ole täydellinen levy, mutta pienine virheineenkin se toki päihittää helposti kaiken mitä virallisille myyntilistoille ilmestyy. Se on jopa Wilsonin yhtyeiden asteikolla ällistyttävän kunnianhimoinen teos, joka ei tyydy helppoihin ratkaisuihin ja joka todella uskaltaa haastaa kuulijansa. Viimeksi mainitun toivoisi olevan huomattavasti yleismpi piirre musiikin tekijöissä kuin mitä se on aikoihin ollut.