Frost

Puolitoista viikkoa sitten iTunes Genius antoi minulle tähän mennessä ehkä nerokkaimman suosituksensa. Tämä oli itse asiassa se ilta, jolloin telkkarista tulivat Euroviisut... Olin siksikin piiloutunut omaan huoneeseeni, tietokoneen ja oikeasti hyvän musiikin äärelle tsekkailemaan muutamia iTunesin antamia suosituksia, joista ainakin Vanden Plas kuulosti minusta aika yhdentekevältä hard rockilta ja Abigail's Ghost oli vain ihan tyydyttävää, melodista taiderockia.

Mutta sitten esille nousi yhtye nimeltä Frost ja iTunesin minulle suosittelema kappale Milliontown, joka olikin 26 minuutin ja 35 sekunnin mittaisena album only -tavaraa. Netistä löytyvien puolen minuutin näytteiden avulla sai jonkin verran tuntumaa siihen, minkä tyylisestä musiikista levyllä oli kysymys, mikä tasoittikin helposti tien päätökselle ostaa se saman tien kokonaisuudessaan. Ja sitten mentiin!

Brittiläinen muusikko-tuottaja Jeremy "Jem" Godfrey (s. 1971) on niittänyt mainetta mm. näyttelijänäkin tunnetun Holly Valancen sekä muutamien muiden pop-tähtösten levytuottajana. 2000-luvun puolivälin tietämissä hän on ilmeisesti päättänyt ruveta tekemään oman bändin kanssa oikeaa musiikkia. Frost luokitellaan iTunesissa popiksi, mutta veikkaanpa että jos joku tavallisiin pop-rallatuksiin tottunut ryhtyy yhtyettä kuuntelemaan, uhkaa välitön paniikkihäiriö.

Omassa Wikipedia-artikkelissaan Frostia taas kutsutaan 1980-luvun alussa syntyneen ns. neo-progen edustajaksi, mutta tämäkin määritelmä on minun mielestäni harhainen - vaikkakin kyllä selvästi lähempänä oikeaa. Vaikuttaa siltä, että luokitteluun ovat vaikuttaneet Godfreyn kelkkaan lähteneet muusikot, jotka ovat aiemmin soittaneet neo-progen superbändeissä kuten IQ, Arena ja Kino. (Vielä kun joku Marillionin ex-jäsen liittyisi joukkoon, olisi täyskäsi valmis - tosin heitä ei taida olla muita kuin Fish, joka on laulaja ja sellaiselle ei ole tarvetta.)

Frost edustaa kuitenkin tyylillisesti neo-progen sijaan ihan perinteistä ns. sinfonista progea, jonka kuuluisia edustajia 70-luvulla olivat mm. Genesis, Yes ja Emerson Lake & Palmer. Hääpäivänäni 21. heinäkuuta 2006 ilmestynyt Milliontown on aivan uskomattoman hieno lisä tähän lajityyppiin ja menee listoillani ilman muuta koko vuosikymmenen kolmen parhaan levyn joukkoon Porcupine Treen In Absentian ja Blackfieldin ykköslevyn seuraksi. (Näin on siis Radioheadin Kid A pudonnut jo neljänneksi, vaikka sen ilmestyessä vuonna 2000 olin jo varma, että vuosikymmenen paras levy oli tehty...)

Frostille on tyypillistä kosketinsoitinten, erityisesti pianon runsas käyttö; erittäin nopeasti soitetut monimutkaiset sävelkuviot; suhteellisen runsas hard rock -riffien käyttö; sekä ennen kaikkea kappalerakenteiden hyvin omintakeinen käyttö. Siinä missä perusiskelmässä osat menevät yleensä järjestyksessä A, B, A, B, C, A, B tai jossain hyvin läheisessä variantissa, Frostin kappaleissa voi hyvinkin olla osat A, B, C, D, E, F ja G ja niiden soittojärjestys saattaa olla vaikea ennakoida.

Heti Milliontownin avauskappale, instrumentaali Hyperventilate ottaa luulot pois siltä, joka odotteli Godfreyn tuottamien artistien tyyliin tehtyä pop-musiikkia. Tosin kolmas raita Snowman kyllä voisi tuohon karsinaan mahtuakin, ja olisi levyn ilmeinen singlepoiminta jos sellaisia nykyään tehtäisiin. Tai tiedä vaikka olisi tehtykin. Se on joka tapauksessa Frostin koko kahden levyn mittaisen tuotannon vähiten proge yksittäinen kappale.

Todelliset huipentumat ovat kuitenkin vielä edessä: kymmenminuuttisen viitosraidan Black Light Machine osat A ja B räjäyttävät jo melkein pään loistokkuudellaan ja jos saman kappaleen osat C, D ja E eivät laskeutuisi niin jyrkästi takaisin kohti "pelkästään" hyvää, tässä olisi todellinen sinfonisen progen klassikkoraita. Tällaisenaankin toki loistosuoritus. Samaa voidaan sanoa levyn päättävästä, siis lähes 27-minuuttisesta nimikappaleesta, jonka osien kirjamilla merkitseminen jatkunee pitkälle G:n ohitse: osa loistavia, kaikki hyviä. Koko levyllä ei ole yhtään ainoaa heikkoa raitaa, ja vain raidat 2 ja 4, No Me No You ja The Other Me vajoavat edes vähän keskinkertaisuuden suuntaan.

Naimisiinmenoni kunniaksi julkaistun levyn loistavuuden innostamana ostin juuri ennen muutaman päivän mökkireissulle lähtöä täysin sokkona, ilman ennakkokuunteluja, iTunesista myös Frostin toisen levyn Experiments in Mass Appeal, joka on julkaistu 14. marraskuuta viime vuonna. Sitä kuunnellessa sain aluksi kunnon säikäytyksen, kun sen kolmesta ensimmäisestä raidasta yksikään ei tehnyt juuri minkäänlaista vaikutusta, ja raitoja oli kaiken kaikkiaan vain yhdeksän. Jäikö yhtye yhden hyvän levyn ihmeeksi?

Wikipedia tietää kertoa yhtyeen ehtineen välillä jo hajotakin, mitä en tavallaan ihmettele, sillä Milliontownin kaltainen monumentaalinen luomistyö lienee vienyt miehistä mehut. Experiments in Mass Appeal onkin kokonaisuutena epätasaisempi ja vähemmän loistava levy kuin Milliontown, mutta onneksi sillä oli vielä valttikortteja hihassaan kolmen ensimmäisen raitansa tuolla puolen.

Kaksi seuraavaa kappaletta eli raidat 4 ja 5 nimittäin ovat sitten sellaista jälkeä, että melkein tässä itku pääsee ajatellessa sitä, että vielä nytkin osataan ja viitsitään tehdä tällaista musiikkia vaikka 70-luvusta on jäljellä vain muistot eikä tällainen musisointi taida pahemmin leiville lyödä. Jäätävän kaunis Saline on yksi julkaisuvuosikymmenensä kauneimmista lauluista ja sen luulisi hiukan normaalista poikkeavasta rakenteestaan huolimatta puhuttelevan periaatteessa sitä pop-yleisöäkin.

Sitä ei sen sijaan taatusti tee Dear Dead Days, joka saa huikealla vauhdillaan, mielipuolisella A, B, C, D, E, F sekaisin ja edestakaisin -rakenteellaan sekä nopeilla tunnelmanvaihteluillaan progeen tottuneenkin hengästymään ja hikoilemaan. Ja siitä eteenpäinkään ei suurempia ongelmia enää ole, levy rullaa loppuun vaihtelevalla mutta toimivalla tyylillä. Erityisestä kaunis päätöskappale, vajaan vartin mittainen Wonderland jää mieleen. Miksi kaikkein vaatimattomimmat kappaleet on sijoitettu levyn alkuun - se lienee sattumaa, tekijät lienevät itse sokeita omien töidensä laatueroille.

Olen siis jälleen löytänyt yhden artistin lisää, jonka levytyksiä seurata tarkasti jatkossakin. Juuri tässä on iTunes Geniusin siunaus: sen avulla löytää taiteilijoita, joihin ei muuten koskaan törmäisi. Vaikka tuo vähän rahanmenoa tietääkin... Vaikka olisinkin jotenkin ihmeen kautta älynnyt joskus kirjoittaa Googleen nimen Frost, olisin todennäköisesti vain osunut samannimiseen rap-yhtyeeseen.