Lasse Hallström: Dear John (2010)
Amerikkalainen Nicholas Sparks on romanttisiin tarinoihin erikoistunut romaanikirjailija. Hän saavutti eräänlaisen kuolemattomuuden jo esikoisteoksellaan The Notebook (1996), jonka vuonna 2004 tehtyä elokuvaversiota pidetään lajityypin modernina klassikkona. Sparksin toisen romaanin Message in a Bottle (1998) elokuvaversio arvioitiin CineActivessa noin vuosi sitten. Dear John (2006) on miehen jo kahdestoista romaani. Ruotsalainen Lasse Hallström ohjasi siitä viisi vuotta sitten tyydyttävän tasoisen vaikkakin hiukan rutiinisuoritukselta maistuvan elokuvan. Channing Tatum on komea mutta hiljainen amerikkalaissotilas John, joka tapaa eräällä kotilomallaan sievän opiskelijatyttö Savannahin (nykyään vähän joka paikassa vastaan tuleva Amanda Seyfried). Nopeaa rakastumista seuraa sarja pitkiä erojaksoja, kun John joutuu lähtemään komennuksilleen ympäri maailmaa Savannahin riutuessa kotirintamalla. Onneksi kirjeposti on kuitenkin keksitty. Elokuvan romanttiset viritykset toimivat joten kuten, mutta sen loppupuolen käännettä, jossa Savannah päätyy tekemään ihmissuhteissaan odottamattomia valintoja, on melko vaikea uskoa. Hallström kuitenkin ohjaa ammattimiehen ottein, ja rakastetun kaipuu välittyy tarinasta uskottavasti vaikkakaan ei kovin pakahduttavasti. [6]
28.11.2015
Pierre Coffin ja Kyle Balda: Minions (2015)
Hauskat keltaiset pikku-ukot, joita kutsutaan yksinkertaisesti kätyreiksi, ovat ennen tätä seikkailleet kahden hauskan Itse ilkimys -animaatioelokuvan sivuosissa. Koska ne olivat parasta niistä molemmissa tuntui ennaltakäsin täysin loogiselta ja ymmärrettävältä täydentää animaatioiden sarja trilogiaksi antamalla niille vihdoin pääosa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Vastoin korkealle nousseita ennakko-odotuksia tällä tavoin saatiinkin aikaan kolmikon selkeästi heikoin elokuva. Kätyrien tarina aloitetaan ihan alusta: jo esihistoriallisella ajalla keltaiset ukkelit ovat etsineet johtajakseen kaikkein pahinta mahdollista ilkimystä, mutta tavalla tai toisella päätyneet aina aiheuttamaan tämän tuhon. Nyt vuosi on 1968. Muut kätyrit lähettävät kolme kuvassakin näkyvää vapaaehtoista etsimään tuon ajan pahinta ilkimystä heimonsa uudeksi johtajaksi. New Yorkiin päätyvän kolmikon seikkailu muuttuu yllättäen voittopuolisesti epämielenkiintoiseksi mekastukseksi. Vaikuttaa siltä, että animaatioelokuvan kirjoittajat eivät taas kerran täysin luota hahmojensa luontaiseen vetovoimaan vaan yrittävät väkipakolla kehittää näiden ympärille harmittavan geneerisen toimintajuonen. Se toimii vain hetkittäin. Suuri ilkimys löydetään luvattoman paljon haukotuttavan vaikka ajoittain kyllä hiukan naurattavankin juonentapaisen loppupäästä. [5]
28.11.2015
Pete Docter ja Ronnie Del Carmen: Inside Out (2015)
Ensi vuoden helmikuun lopussa Hollywoodissa jaetaan elokuva-alan vuotuiset Oscar-palkinnot. Parhaan pitkän animaatioelokuvan palkinnon tulee voittamaan elokuva nimeltä Inside Out. Koska tämä on jo etukäteen varmaa, kohdistuu elokuvaan sitä katsoessa normaalia korkeammat odotukset. Niitä lopputulos ei onnistu täyttämään vaikka se laadukasta työtä onkin. Elokuva tapahtuu pääosin nuoren Riley-tytön pään sisällä, jossa tämän erilaiset tunteet saavat ihmismäisen hahmon. Kun Rileyn perhe muuttaa turvallisen tutusta lapsuuden ympäristöstä Minnesotasta suurkaupunki San Franciscoon Kaliforniassa, käynnistyy tytön sisällä suuri myllerrys. Ilo ja suru eksyvät kokonaan tämän tunteiden ohjauskeskuksesta ja muiden tunteiden on yritettävä paikata niiden poissaolo - minkä Rileyn läheiset pystyvät pian myös huomaamaan. Inside Outin oikeastaan enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu tarina alkaa hienosti tutustuttaessaan katsojan mielikuvitukselliseen lähtöasetelmaansa, mutta alkaa sittemmin hoiperrella outoihin suuntiin jäädessään seuraamaan Ilon ja Surun ylipitkäksi venyvää seikkailua Rileyn tajunnan paikoin surrealistisilla laitamilla. Plussaa Pixarilla rohkeasta yrityksestä tehdä jotakin aivan erilaista; miinusta siitä että esiteltyään kiehtovan lähtökohtansa elokuva unohtaa sen pitkäksi aikaa. [7]
29.11.2015
Seth MacFarlane: Ted 2 (2015)
Päädynkin väittämään, että vaikka Inside Outin tavallaan "pitäisi" olla tämänkertaisen tarjottimemme paras elokuva, menee tuo kunnia pikemminkin härskille komediajatko-osalle Ted 2. Seth MacFarlanen luoma rääväsuinen nallehahmo esiteltiin muutama vuosi sitten nimikkoelokuvassaan, jolle on nyt saatu jatkoa. Asetelma ei paljoakaan poikkea ensimmäisestä elokuvasta. Huumori on jälleen nautittavan epäsovinnaista ja hahmot ovat kaikessa räävittömyydessään ja tahallisessa typeryydessäänkin mainiosti toimivia. Kun John (Mark Wahlberg) oli koulukiusattu pikkupoika, hän toivoi nallekarhunsa Tedin muuttuvan eläväksi jotta hänellä olisi edes yksi oikea ystävä. Maagisesti toive toteutui. Aikuisena Ted on unohduksiin painunut, huumeita pössyttelevä entinen julkkis. Johnille hän on edelleen tämän vastustamattomasti pahoille teille johdatteleva hulttioystävä. Ykkös- ja kakkososan välissä Johnin rakastettu (Mila Kunis) on jättänyt hänet. Ted taas haluaisi vuorostaan mennä naimisiin oman tyttönsä kanssa. Suunnitelman tielle nousee juridinen tulkinta, jonka mukaan hän ei ole oikea henkilö. John ja Ted palkkaavat yhdessä ihmisoikeusjuristin - jota näyttelee tietenkin jokapaikanhöylä Amanda Seyfried - ajamaan Tedin asiaa. Juoni ei ole sen monimutkaisempi, mutta sen varrelle onnistutaan toistuvasti rakentelemaan hykerryttäviä tilanteita. [7]
2.12.2015
Paul W. S. Anderson: Pompeii (2014)
Jo pitkään aika lailla mitä sattuu ohjanneen britti Paul W. S. Andersonin nimi elokuvan alkuteksteissä ei ole omiaan herättämään luottamusta. Suuri yleisö muistanee hänet parhaiten kohtalaisen tyydyttävästä tieteiskauhutrilleristä Event Horizon (1997) sekä muutamasta Resident Evil -tietokonepeliin perustuvasta filmatisoinnista. Pompeii on viime vuonna valmistunut katastrofispektaakkeli, jonka pääosassa nähdään suositun tv-sarja Game of Thronesin Jon Snow, Kit Harington. Näyttäviä tehosteita odottava katsoja leipääntyy jo muinaiseen Rooman valtakuntaan sijoittuvan Pompeijin ensimmäisellä puoliskolla, joka on kuin rutiköyhän miehen Gladiator. Pieni, hoikka ja kissanpentumainen Harington kun ei totisesti ole mikään Russell Crowe. Hänen näyttelemänsä Milo on kaukaa Britanniasta Napoliin päätynyt orjapoika, joka mätkii epäuskottavan näköisesti itseään paljon isompia miehiä ja päätyy gladiaattoriareenan voittoisaksi sankariksi. Juuri kun hän saa ylhäisen tytön ihastumaan itseensä, Kiefer Sutherlandin näyttelemä kiero roomalaisylimys ja läheisen tulivuori Vesuviuksen raju purkaus sotkevat kaiken. Anderson onnistuu rakentamaan lopun tuhotehosteorgian perään hienon lopetuksen, mistä viime tipassa yksi lisäpiste, mutta kyse on silti pääosin kiusallisen huonosta elokuvasta. [4]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti