Don Gronquist: Unhinged (1982)
1980-luvun alun Iso-Britannian legendaarinen video nasty -lista on ollut aiheenani jo aiemmin. Loppukesästä 2013 mainitsin, että amerikkalainen halpiskauhuelokuva Unhinged oli minulla edelleen näkemättä. No, nyt se on nähty, enkä tiedä kannattiko vaivautua. Ainoa syy sille, että annan tekeleelle edes tuon kolmannen pisteen on sen kolmen lyhyehkön murhakohtauksen kiistaton tehokkuus. Niistä korkeimmat pisteet ansaitsee hyytävän ilkeä finaali, joka on oikeastaan aika hyvin tehty. Kaikilta muilta osin elokuva on uuvuttava, mielikuvitukseton ja hyvin vähäisellä järjellä tehty matalamielinen eksploitaatiorykäisy. Kolme nuorta opiskelijanaista joutuu auto-onnettomuuteen Yhdysvaltain luoteisosien syrjäseudulla öiseen aikaan. Yksi heistä loukkaantuu, ja kaikki pelastautuvat lähellä sijaitsevaan pahaenteisen näköisen kartanoon suojaan. Sen lievästi sanoen kummalliset asukit eivät jostakin syystä saa naisia huolestumaan ja he jäävät ilman mitään järkevää syytä useammaksi päiväksi asumaan kartanon vierashuoneisiin. Joku kuitenkin heiluttelee talon vaiheilla tappavia teräaseita surmat mielessään ja pian yksi jos toinenkin elokuvan henkilöhahmo kohtaa verenroiskeisen lopun. Tämä kuulostaa kiinnostavammalta kuin se oikeasti on: valtaosa elokuvasta koostuu täysin älyvapaasta haahuilusta, tuskastuttavista dialogeista ja logiikattomasta juonenkuljetuksesta. [3]
27.3.2015
Klay Hall: Planes (2013)
Pari vuotta sitten valmistunut Lentsikat on Pixarin Autot -animaatioiden spinoff, mikä heti alkuteksteissä auliisti myönnetään: kyseessä on sama maailma. Lentokoneet on inhimillistetty samalla tavoin kuin autot sijoittamalla niille suuret silmät tuulilaseihin. Kun ilmojen halki lentäminen tarjoaa mahdollisuudet vieläkin vauhdikkaampaan ja useampaan suuntaan kulkevaan seikkailuun kuin kilpa-autoilu, nämä mahdollisuudet on tietenkin myös hyödynnetty. Monien uusien animaatioiden tavoin tietokoneilla on saatu luotua niin hienoja näkymiä, että leuat loksahtavat auki -asentoon. Lentsikoiden kohdalla näin tosin käy vain satunnaisesti, ja muutenkin elokuva tuntuu Autojen halpisversiolta, ikään kuin tekijät olisi tällä kertaa poimittu Disney-animaattorien vilttiketjusta. Selvimmin tämä näkyy laadullisesti vaatimattomassa käsikirjoituksessa. Tarinan keskushahmo on Dusty Crophopper (kuvassa keskellä), jossakin Amerikan keskilännessä maissipeltoihin tuholaistorjunta-aineita työkseen ruiskuttava pieni potkurikone. Sillä on suuri haave tulla kilpalentäjäksi. Karsintojen kautta Dusty pääsee osittain tuurilla mukaan maailman ympärilennolle. Osa kanssakilpailijoista on ystävällisiä, osa öykkäreitä. Tällä joukolla päästään seikkailuun, jossa maisemat vaihtuvat tiuhaan mutta joka varsinkin alkupuolellaan puuduttaa pahasti. Onneksi loppupuolella vauhti hieman paranee, ja sinne sijoittuvat myös elokuvan komeimmat näkymät. [5]
1.4.2015
David Michôd: The Rover (2014)
Vahvan rikosdraama Animal Kingdomin (2010) ohjaaja David Michôdin uuteen ohjaustyöhön kohdistui etukäteen kovia odotuksia. Täytyy sanoa, ettei The Rover niitä aivan lunasta, vaikka sillä hetkensä onkin. Myös Animal Kingdomissa esiintynyt Guy Pearce nähdään tällä kertaa pääosassa synkkäilmeisenä Ericinä Australian syrjäseudulla 10 vuotta tarkemmin määrittelemättömän suuren tuhon jälkeen. Katsoja saa ymmärtää, että mies on jo ennen elokuvan kuvaaman tarinan alkua kokenut suuria vastoinkäymisiä, ja on hieman Mad Maxin tyyliin pelkkä "miehen kuori". Tilanne vain huononee, kun kolmen aseistautuneen rikollisen kopla varastaa väsyneen miehen kallisarvoisen auton tämän pitäessä taukoa rähjäisessä baarissa. Alkaa pitkä takaa-ajo erämaamaisemissa. Aisaparikseen Eric saa yhden rikollisista vähä-älyisen pikkuveljen, jolla on myös asioita selvitettävänä tämän kanssa, ja jonka roolissa Robert Pattinson osoittaa hiukan yllättäen aivan aitoja näyttelijänlahjoja. The Rover kulkee road moviena jännitteentäyteisestä tilanteesta toiseen, ja onnistuu monin paikoin säväyttämään etenkin yhtäkkisillä väkivallan purskauksillaan. Muuten se on kuitenkin selvästi liian hidas ja sen dialogit aivan liian sisällyksettömiä, jotta se onnistuisi herättämään katsojassa voimallista myötäelämistä. Toisin kuin maineikas edeltäjänsä, The Rover on lopulta vain kelvollinen kertakäyttöviihdyke - ei missään nimessä huono, mutta kuitenkin aika helposti unohdettava. [6]
1.4.2015
Gregg Bishop, Marcel Sarmiento, Nacho Vigalondo ym: V/H/S: Viral (2014)
V/H/S -elokuvasarja täydentyy trilogiaksi viimevuotisella Viralilla, jolla on yhteensä seitsemän ohjaajaa. Kuten ehkä arvata saattaa, kolmonen on sarjan toistaiseksi heikoin esitys. Suomen ensiesityksensä 16. huhtikuuta Night Visions -festivaaleilla saavassa elokuvassa totutut lyhyehköt kauhuepisodit yhdistävä kehystarina on keksitty uusiksi; otsikon Viral viittaa juuri tähän kehystarinaan, jossa sekalainen joukko nuoria aikuisia ja teinejä ajaa polkupyörillä takaa myös poliisin takaa-ajamia rikollisia saadakseen tilanteesta kännykkävideoita YouTubeen. Yhdellä takaa-ajajista on henkilökohtainenkin motiivi hänen kauniin tyttöystävänsä ollessa pakenijoiden panttivankina. Kehystarina on toteutettu uskomattoman ärsyttävästi turhia kuvahäiriöefektejä sekä ennen kaikkea niiden taustalle sijoitettuja räjähdysmäisiä ääniefektejä reippaasti yli tarpeen viljellen. Muutaman vielä sietäisi, mutta kun samat kuvan vilkutukset kovine paukkeineen ääniraidalla on nähty ja kuultu useita kymmeniä kertoja, on niihin jo niin täydellisesti kyllästynyt, ettei jaksaisi enää millään keskittyä varsinaisiin tarinoihin niiden lomassa. Pitempiä kauhuepisodeja on tällä kertaa kolme ja niistä keskimmäinen, Nacho Vigalondon ohjaus on selvästi paras. Myös yllä nähtävä kuva on peräisin juuri tästä tarinasta, jossa meksikolainen amatööritiedemies avaa kotitalonsa kellarista portin rinnakkaiseen ulottuvuuteen. Kaikki episodit ovat täysin siedettävää, paikoin viihdyttävääkin peruskauhua, mutta raivostuttava kehystarina pudottaa kokonaisuuden arvosanaa pisteellä. [4]
1.4.2015
Steve De Jarnatt: Miracle Mile (1988)
Televisiotöitä muuten pääasiassa tehnyt Steve De Jarnatt ohjasi urallaan tasan kaksi kokoillan elokuvaa, joista Miracle Mile on jälkimmäinen. Ei ihme, että hän päätti lopettaa siihen. Ydinsodan uhasta varoitteleva spekulatiivinen draama olisi ehkä saattanut vakuuttaa, jos sen olisi nähnyt tuoreeltaan, mutta vasta nyt ensi kertaa nähtynä se jättää jälkeensä kömpelön surkuhupaisan yleisvaikutelman. Jos italialaiset tusinapiirtäjät laatisivat Aku Ankkaan erikoisjakson, jossa Ankkalinnaa uhkaa ydintuho juuri samana yönä kun Akulla on yhdet ensimmäisistä treffeistä Iineksen kanssa, ja tästä tehtäisiin myöhemmin elokuvaversio ihmisnäyttelijöillä, lopputulos olisi Miracle Mile. Top Gunin Anthony Edwards näyttelee korviaan myöten rakastunutta, perin yksinkertaiselta vaikuttavaa nuorta miestä joka touhottaa ankkamaisesti kommelluksesta toiseen yrittäessään ensin treffata ihastuksensa öisessä Los Angelesissa, ja sittemmin pelastaa tämän hengen. Vastattuaan soivaan yleisöpuhelimeen mies saa tietää, että ydinsota on juuri alkamassa ja ihmiskunnalla on enää runsas tunti elinaikaa. Mies yrittää pelastaa itsensä ja naisensa, mutta tiellä on kaikenlaisia esteitä. Monet niistä ovat tahattoman koomisia, kuten koko elokuvakin. Kerrottuna sen aihe saattaa kuulostaa kiinnostavalta, mutta käsikirjoitus vie päähenkilöitä hölmöstä tilanteesta toiseen tavalla, joka saa epäilemään että koko tarina on keksitty kuvausten edetessä. [3]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti