17.4.2015
Lars Von Trier: Nymphomaniac (Director's Cut) vol. 1 (2013)
Tanskalaisen Lars Von Trierin Nymphomaniac on oikeastaan yksi ainoa viiden ja puolen tunnin mittainen elokuva, mutta jaetaan sen arvio nyt tässä silti kahteen osaan samalla tavoin kuin ohjaajakin on jakanut teoksensa. Von Trier on aina nauttinut provosoinnista ja siitä jos mistä on kyse myös Nymphomaniacissa. Charlotte Gainsbourgin näyttelemä Joe kertoo eräänä yönä elämäntarinaansa Stellan Skarsgårdin näyttelemälle Seligmanille, joka on tuonut pahoinpidellyn ja verisen naisen kotiinsa löydettyään tämän sivukujalta makaamasta. Ensimmäisessä osassa Joe kertoo nuoruutensa ja nuoren aikuisuutensa nymfomaanisista seikkailuista. Häntä tulkitsee nuori ranskatar Stacy Martin (kuvassa ylhäällä oikealla). Von Trier on jakanut elokuvansa romaanin tavoin lukuihin, joista ylivoimaisesti mieleenpainuvin on Mrs. H, Uma Thurmanin tähdittämä pokerinaamalla näytelty hulvaton musta komedia (Thurman kuvassa vasemmalla). Pelkkää seksihurjastelua Nymphomaniac ei aiheestaan huolimatta ole. Itse asiassa se sisältää ajallisesti mitattuna seksiä varsin vähän, joskin se mitä esitetään, nähdään tässä pidennetyssä Director's Cut -versiossa todella tarkasti. Episodielokuva ei kokonaisuutena olisi yhtä kiinnostava, elleivät Gainsbourgin ja Skarsgårdin keskustelut kehyskertomuksessa jäntevöittäisi sitä. Ykkösosa päättyy kahden ja puolen tunnin kohdalla Joen odottamattomaan kyvyttömyyteen saada orgasmi. [6]
17.4.2015
Lars Von Trier: Nymphomaniac (Director's Cut) vol. 2 (2013)
Kakkososa venyy jopa kolmeen tuntiin ja alkaa täsmälleen siitä mihin ykkönen loppui, ilman sen enempiä selittelyjä. Orgasmi on yhä kateissa. Joen näyttelijä vaihtuu Martinista Gainsbourgiin jo melko alussa. Tässä osassa Von Trier lähtee kunnolla shokeeraamaan. Joe onnistuu herättämään seksuaalisen nautintonsa uudelleen henkiin ryhtymällä masokistiksi. Kylmänkalseat piiskausjaksot Jamie Bellin näyttelemän K:n sadistisessa käsittelyssä eivät taida olla juurikaan sen realistisempia kuin Fifty Shades of Greyn vastaavat, tosin en ole jälkimmäistä nähnyt. Sitäkin hurjemmaksi meno yltyy, kun Joe tulee vahingossa raskaaksi ja lääkärien kieltäydyttyä tekemästä aborttia tekee sen kotioloissa itse erilaisia teräaseita käyttäen. Jakso lienee useimmille katsojille liian pöyristyttävää katsottavaa, varsinkin tässä pidennetyssä versiossa. Kokonaisuutena Nymphomaniac nousee varsin tyydyttävälle tasolle. Tirkistelynhaluiset varmaankin pettyvät, sillä enimmäkseen kyseessä on vain ajatuksella kirjoitettu henkilödraama, jossa sinänsä erittäin rohkeita seksikohtauksia on vain vähän ja harvakseen. Kehystarina esittää useita kiinnostavia ajatuskulkuja yhteiskunnallisistakin asioista. Loppuun saadaan ladattua hieman yllätyksellisyyttä. Lisäplussaa Von Trierille kuvallisen ilmaisun seesteisyydestä. Kamera ei heilu eikä kuva ole rakeinen, ja keinovaloakin käytetään. [6]
18.4.2015
Alejandro Agresti: The Lake House (2006)
Eteläkorealaisen fantasiadraaman Siworae (2000) amerikkalaisessa uusintaversiossa kohtaavat 12 vuoden tauon jälkeen toimintaklassikko Speedin (1994) tähtipari Keanu Reeves ja Sandra Bullock. Reeves on työhönsä uppoutunut nuori arkkitehti, joka muuttaa tyhjillään olleeseen järvenrantataloon, jonka hänen kuuluisa arkkitehti-isänsä (Christopher Plummer) on aikanaan suunnitellut. Paaluilla järven pinnan yllä seisovan talon maagiseen postilaatikkoon alkaa ilmestyä kirjeitä kivan tuntuiselta naiselta, joka on juuri muuttanut siitä pois. Hetkinen, eikö talo ollutkaan tyhjillään? Kyseessä on aikaparadoksi: Sandra Bullockin näyttelemä lääkäri elää kahden vuoden päässä tulevaisuudessa. Voiko kirjeenvaihdon jatkuessa toisiinsa voimakkaasti kiintyvä pari kohdata myös samalla aikatasolla ja sitä kautta saada toisensa? The Lake Housen fantasia-aihe kuulostaa kerrottuna aika höntiltä, mutta sen tarina saadaan kuitenkin riittävän toimivaksi, ettei elokuvan läpikatsominen ole millään muotoa nolo tai muutoinkaan epämiellyttävä kokemus. Oman panoksensa onnistumiselle antavat Reevesin sekä etenkin Bullockin henkilöhahmot, joista onnistutaan piirtämään erittäin sympaattiset. Tapa, jolla lopun ratkaisevat käänteet saadaan linkitettyä elokuvan alun tapahtumiin on itse asiassa aika nokkela ja antaa yliluonnollisille tapahtumille jos ei varsinaista selitystä niin ainakin elokuvan sisäisessä logiikassa toimivan syyn, ja parille myös kovasti odottamansa reitin samaan paikkaan samassa ajassa. [6]
18.4.2015
Peter Jackson: The Hobbit: The Battle of the Five Armies (2014)
CineActivessa on käsitelty aiemmin Peter Jacksonin Hobitti -trilogian kaksi aiempaa osaa. Katsoin ne peräjälkeen kolmen päivän välein viime vuoden elokuussa enkä pitänyt kummastakaan. Kolmannen osan pariin houkuttelivatkin aivan muut syyt kuin elokuvan oletettu hyvyys. Ensinnäkin muistumat alkuperäisen Taru sormusten herrasta -trilogian kahden jälkimmäisen osan massiivisista taistelukohtauksista olivat positiivisia, ehkä tässä yllettäisiin samaan? Toiseksi, kun olen jo arvioinut kaksi ensimmäistä osaa, tuntuisi työ jäävän kesken jos myös kolmatta ei käsiteltäisi. Jotkut katsojat ovat maininneet jopa pitäneensä päätösosasta inhottuaan kahta ensimmäistä. En kuitenkaan harmi kyllä liittynyt tuohon joukkoon. Viiden armeijan taistelu ei varsinaisesti ala mistään, kerro mistään eikä päädy mihinkään. Keskushenkilömme Bilbo (Martin Freeman) on tässä vaiheessa jo miltei kirjoitettu ulos nimikkoelokuvistaan, vaikka vilahteleekin kuvissa satunnaisesti. Hobittien reissun päätarkoitus, lohikäärme Smaugista selviäminen on sekin jo selviö, joten nyt pitää saada vain Keski-Maan eri kansat sotimaan keskenään epämääräisistä syistä. Niistä merkittäviin on saada laajakangaskuviin massiivisia näkymiä, mutta kun Uuden Seelannin luonnonkauneus on jo pääosin vaihtunut tietokonegrafiikkoihin, ei siitäkään irtoa katsomoon erityisen suurta riemua. Turhan trilogian turhaakin turhempi päätös. [3]
19.4.2015
Peyton Reed: Yes Man (2008)
Komediatähti Jim Carrey ei ole enää aikoihin ollut samanlainen yleisönsuosikki kuin 1990-luvulla. Osasyy tähän näyttäisi olevan, että hän joko epäonnistuu roolivalinnoissaan tai hänelle ei nykyään edes tarjota eturivin komediakäsikirjoituksia. Romanttinen komedia Yes Man on juuri tällainen tapaus: Carreyn koomikontaidot ovat ehkä tallella, mutta erittäin keskinkertainen käsikirjoitus ei mahdollista kovinkaan muistettavaa lopputulosta. Lisäksi hauskuutusta yritetään hetkittäin aivan väärillä keinoilla. Carrey on hyvä vääntelemään naamaansa, mutta hauskaa se ei ole, ja joitakin elokuvan slapstick-kohtauksia katsoo myös lähinnä myötähäpeää tuntien. Carrey on elämäänsä leipääntynyt, avioeron kokenut keski-ikäinen toimistotyöläinen Carl, joka suhtautuu kaikkeen ympärillään perusnegatiivisesti. Itsensä kehittämistä käsittelevä seminaari saa hänet innostumaan ja kokeilemaan sanoa kaikelle kyllä, vaikka se ei ensi alkuun viisaalta vaikuttaisikaan. Kokeilu johtaa Carlin yhteen viehkeän Allisonin (Zooey Deschanel) kanssa ja näkemään osittain tämänkin myötävaikutuksella asiat uudessa, positiivisemmassa valossa. Vaikka tarinassa ei ole mitään sen omintakeisempaa ja jotkut sen käänteet ovat suorastaan kiusaannuttavia, tarjoaa Yes Man kuitenkin rohkaisua katsojalleen esittämällä, että suhtautumalla elämään kyynisyyden sijaan myönteisesti voi saada asiansa järjestymään parhain päin. [5]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti