Kymmenen vuotta on jälleen kulunut (ja todella nopeasti), joten on perinteiseen tapaan jälleen aika yrittää asetella sen musiikkitarjontaa paremmuusjärjestykseen. Aloitan helpoimmasta rastista, eli listaamalla vuosikymmenen parhaat pitkät musiikkikappaleet. Pitkällä tarkoitan yli kymmenen minuutin esityksiä, ja kun sellaiset eivät ole kovin yleisiä ei listastakaan tule kovin pitkää. Heh.
Tämä on siis kuitenkin vasta alkusoittoa, jälleen sanaleikki sallittakoon, sillä paljon vaikeammaksi homma menee kun seuraavaksi yritän asetella järjestykseen 00-luvun kymmenen parasta levyä. Ja todellisen haasteen saan kun yritän tehdä saman vuosikymmenen sadalle parhaalle lyhyelle kappaleelle, eli siis niille perinteisille alle kymmenen minuutin mittaisille. Varsinkin tuossa viimeksi mainitussa työssä saattaa pieni hetki vierähtää, joten on syytä aloittaa jo nyt, kun vuotta ja samalla vuosikymmentä on vielä jäljellä edes hieman yli kolme vuorokautta. So here goes!
Hetkinen, ennen kuin mennään koko vuosikymmenen parhaisiin pitkiin esityksiin, ehkä on paikallaan sananen tämän päättyvän vuoden 2009 hienoimmista musiikillisista kokemuksista. Niitä on toki useitakin, mutta maininnan arvoiseen loistokkuuteen yltää oikeastaan vain kaksi taiteilijaa - mikä tietysti samalla tarkoittaa, että he ovat myös todennäköisesti mukana siellä koko vuosikymmenen parhaiden lyhyiden kappaleiden listalla...
Italialaisen Giancarlo Erran johtaman Nosoundin uusin levytys A Sense of Loss ilmestyi lokakuussa ja ansaitsee epätasaisuudestaan huolimatta kunniamaininnan siitä, että se sisältää vuoden 2009 toiseksi hienoimman kuulemani yksittäisen kappaleen. Juuri ennen levyn puoliväliä soiva Tender Claim lähtee liikkeelle hyvin samalla tavoin kuin mikä hyvänsä yhtyeen keskiverto laulu tai instrumentaali, mutta alkaa puolenvälin jälkeen ottaa kierroksia tavalla, joka vähitellen herättää kuulijassa ymmärryksen siitä, että tämä on nyt kuulemassa jotakin aidosti poikkeuksellista. Upea suoritus!
Vuoden ykköseksi nousee kuitenkin Steven Wilson, mies mm. Porcupine Treen, Blackfieldin ja No-Manin taustalla. Julkaistuaan viime vuoden lopulla ensimmäisen omaa nimeään kantavan (ja varsin laadukkaan) soololevyn Insurgentes - josta kirjoitin enemmän jo toukokuussa, eli täällä - hän keksi tämän vuoden puolella julkaista vielä erikseen singlenä sen avauskappaleen Harmony Korine. Tuon jo alun perinkin erinomaisen laulun b-puoleksi Wilson valitsi kokonaan uuden kappaleen nimeltä The 78, ja niin hän tuli tehneeksi historiaa julkaisemalla singlen b-puolena kappaleen, joka pesee koko hänen jo alun perinkin erinomaisen soololevynsä kokonaisuudessaan!
The 78 on aivan käsittämättömän koukuttava rock-kappale, joka osoittaa että parhaat ideat ovat yksinkertaisia. En halua vähätellä Insurgentesiä, joka on hieno levy, mutta mitään näin loistavaa se ei sisällä. iTunesista löytyy 99 sentillä palanen 00-luvun rock-historiaa, suosittelen niillekin jotka eivät välttämättä progesta muuten innostu. Wilson on tuskin koskaan ollut näin aidosti rock!
Parhaiden ideoiden valuminen Insurgentesille sekä siitä irrotetuille singlen b-puolille lienee tärkein selittävä tekijä sille, miksi Porcupine Treen hartaasti odotettu, syyskuussa julkaistu uutuuslevy The Incident oli niin perseestä. Rumban levyarvostelija Saku Schildt oli kuulemma rinnastanut teoksen siihen, miten progesaurukset ovat keskittyneet vain haistelemaan omia pierujaan, ja pakko tuohon arvioon on minunkin yhtyä vaikka fani olenkin.
Tosin Saku oli ymmärtääkseni sanonut siinä samalla, että tähän huonoon suoritukseen yllettiin erinomaisen levyn Fear of a Blank Planet (2007) jälkeen. Kuule ei se niin ollut, Saku. Tuo levy oli melkein yhtä huono. Sen jälkeen kun Porcupine Tree julkaisi yhden maailmanhistorian parhaista levyistä, In Absentia (2002) on sen kehityskaari ollut koko ajan jyrkkenevän laskuvoittoinen. Hmmm, toivottavasti tuo ei ollut spoileri sitä albumilistaa silmällä pitäen.
Mutta se siitä, ja tässä 2000-luvun parhaiden yli kymmenminuuttisten musiikillisten esitysten top 6. Ensiksi aina kappaleen järjestysnumero ja nimi, sitten esiintyjä, sitten levy jolta löytyy ja vuosiluku.
6. BLACK LIGHT MACHINE
Frost*
(Milliontown, 2006)
Pitkät kappaleet ovat miltei katoavaa kansanperinnettä ja siksi tämäkin lista on paitsi lyhyt, myös hieman itseään toistava: kuudella parhaallakin on vain neljä eri esittäjää. Jem Godfreyn Frostin* mestariteos Milliontown on varmaankin ainoa levy, joka pystyy todella haastamaan In Absentian ja tämä sen toiseksi viimeinen kappale ylittää niukasti kymmenen minuutin rajan. Komeaa musisointia, ja tekstissä on kuultavissa vähän yhteiskuntakritiikkiäkin, ellen ole ihan väärin ymmärtänyt...
5. SIX DEGREES OF INNER TURBULENCE
Dream Theater
(Six Degrees of Inner Turbulence, 2002)
En ole ihan varma, mitä uniteatterin intohimoisemmat fanit sanovat tästä 42 minuutin mittaisesta suurteoksesta. Kuten eräs nimeltä mainitsematon Facebook-kaverini mainitsi, tämä kuulostaa vuoron perään Yngwie Malmsteenilta ja Totolta (ja kaikkihan siitä tykkäävät!) mutta ainakin useammalla kuuntelulla sen rakenteen nerokkuuden pitäisi kyllä nousta esille, vaikka ei ihan kaikista ratkaisuista pitäisikään. Lähes kahden minuutin mittainen häivytys lopussa nostaa ihon kananlihalle joka kerta.
4. WAY IS OPEN
Cafëíne
(Kalevala, 2000)
Ranskalainen Cafëíne oli yksi löydöistäni aivan vuosikymmenen alkupuolella. Sen omat levyt eivät ole vakuuttaneet samalla tavalla kuin tämä aivan ässähieno, hiukan alle 12-minuuttinen teos suomalaisen Kalevalan inspiroimalta, usean eri artistin progekokoelmalta. Jos en väärin muista, niin tämä taisi olla kolmen cd-levyn paketin päätöskappale, ja sellaisena lievästi sanottuna toimiva.
3. OCTAVARIUM
Dream Theater
(Octavarium, 2005)
Jälleen olen hieman epävarma siitä, mitä Dream Theaterin fanit tästä sanovat, mutta minulle tämä on ilman muuta hienointa mitä jenkkibändi on koskaan saanut aikaiseksi. Ja kiitos vielä näin jälkikäteen, että he esittivät tämän kokonaisuudessaan sillä Suomen keikallaan jolla olin paikalla! En olisi sitä osannut odottaa. Vuosi taisi olla suunnilleen 2006. Octavarium oli vielä silloin yhtyeen uusin levy. Tasan 24 minuuttiin saadaan mahtumaan kaikki se, mikä sinfonisessa progessa on hienoa.
2. LARKS’ TONGUES IN ASPIC PART IV / CODA: I HAVE A DREAM
King Crimson
(The ConstruKction of Light, 2000)
Vuosikymmenen todellinen yllättäjä oli kuitenkin yhtye, jonka parhaiden päivien piti ajoittua jo sinne 1970-luvulle. Robert Frippin ja kavereiden uutuus sisälsi vielä 2000-luvun alussa sellaisen voimateoksen, että yhtyeen koko tuotannosta ainoastaan Starless ja Lizard kykenevät edes jotenkin antamaan sille kampoihin kilpailtaessa koko pitkän uran hienoimmasta yksittäisestä suorituksesta. Larks' Tongues in Aspic Part IV on kaikkea muuta kuin helppoa musiikkia: siinä vaiheessa kun helpottavaan loppuliukuun päästään, on helppo kuvitella että kuulijalla on jo tuskanhiki pinnassa. Sitä helpompi onkin sitten herkistyä finaalin kyynisistä havainnoista nykymaailman menosta. Kun siellä esimerkiksi mainitaan the bombing of the World Trade, puhutaan tosiaankin vasta niistä 1990-luvun pommi-iskuista.
1. MILLIONTOWN
Frost*
(Milliontown, 2006)
Jotakin aivan mielettömän loistavaa 2000-luvulla saatiin aikaan. Edellä jo mainittu Frost* on aivan uskomaton ilmiö aikana, jona jo olisi voinut luulla oikeasti monimutkaisen ja kunnianhimoisen musiikin olevan kokonaan passé. 26 minuutin ja 35 sekunnin mittainen, samannimisen mestarillisen debyyttilevyn päättävä Milliontown ei ole ainoastaan oman julkaisuvuosikymmenensä upein pitkä musiikkiesitys, vaan mahdollisesti kaikkien aikojen. Tässä yhteydessä ei ehkä tarvitse fiilistellä kovin pitkään, kun sen olen jo kertaalleen tehnyt: Milliontown. Vahva suositus kaikille vähän monimutkaisemman mutta ei kuitenkaan lopulta mitenkään äärimmäisen vaikean musiikin ystäville hankkia kuunneltavakseen koko levy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti