13.5.2015
Tommy Lee Jones: The Homesman (2014)
Näyttelijänä parhaiten tunnettu Tommy Lee Jones myös ohjaa elokuvia silloin tällöin. Elämä lännessä on lähellä Jonesin sydäntä, ja sinne uusinkin ohjaustyö sijoittuu. Uudisraivaajien aikakaudella elämä villeillä rajaseuduilla oli kovaa eikä kaikkien mieli kestänyt vastoinkäymisiä. Hilary Swankin naimaton Mary Bee ottaa tehtäväkseen kuljettaa kolme mieleltään järkkynyttä rouvasihmistä takaisin idemmäs, turvalliseen Iowaan hoidettaviksi. Hän värvää avukseen hirttotuomiolta pelastamansa kuljeksijan (Jones). Myös matkalla koetaan merkittäviäkin haasteita, mutta niistä kertova tarina on lopulta melko suoraviivainen ja erityispiirteetön, ennen kuin hiukan puolivälin jälkeen se lyö katsojaansa lujaa yllätyskäänteellä, joka nostaa loppupuolen tunnelatauksen aivan uuteen kertaluokkaan. The Homesman nojautuu kuitenkin ehkä hieman liikaa tuohon käänteeseensä eikä anna kovin hyviä syitä välittää henkilöistään. Toki Mary Been aviomiehen kaipuu herättää myötätuntoa, eikä ole missään nimessä sattumaa, että kaikki mieleltään järkkyneet kuljetettavat naiset ovat naimisissa. Mary Bee on kestänyt pioneerielämän haasteet heitä vahvempana, mutta saanut siitä palkkiokseen vain yksinäisyyden ja täyttymättömän läheisyyden kaipuun. Ohjaaja Jones tekee omassa roolissaan takuuvarmaa työtä, ja siirtyy tarinan loppua kohden sivuhenkilön asemasta yhä selvemmin kohti tarinan keskiötä. [6]
13.5.2015
William Friedkin: The Hunted (2003)
11 vuotta aiemmin Tommy Lee Jones näytteli William Friedkinin toimintajännärissä Bonhamia, joka on FBI:n leivissä kouluttanut huipputehokkaita tappajia Yhdysvaltain armeijan salaisimpiin operaatioihin. Kun yksi heistä, Aaron Hallam (Benicio Del Toro) villiintyy ja ryhtyy tappamaan kauriinmetsästäjiä oregonilaisissa metsissä, kutsutaan Bonham apuun. Virkavalta saa Hallamin jo kerran kiinni, mutta kun tämä käyttää ylivertaisia taitojaan pakenemiseen uudelleen, on selvää että vain Bonham voi taltuttaa miehen. Asetelma on siis täsmälleen sama kuin ensimmäisessä Rambossa: Hallam on Rambo, Bonham on eversti Trautman ja jopa maisemat ovat samoja. The Hunted on vain monin verroin onnettomampi versio suuresta tarinasta. Se ei onnistu kehittelemään juuri minkäänlaista jännitystä, ja katsojan on todella ponnisteltava voidakseen uskoa sen hahmoihin, kuten vaikka Connie Nielsenin ponnettomasti piiskuttavaan FBI-kollegaan. Del Toron Hallamistakin tekee koomisen tämän puhetapa, sinänsä hyvän näyttelijän yrittäessä kätkeä espanjalainen aksenttinsa vinkumalla. 2000-luvun alkupuolellahan jo näyttikin, että lähinnä Kovaotteisista miehistä ja Manaajasta muistetun Friedkinin inspiraatio oli kateissa ja ura päättymässä, mutta kuten sittemmin on nähty, epäilys oli ennenaikainen. Vielä niinkin äskettäin kuin 2011 Friedkin ohjasi ehkä parhaan elokuvansa Killer Joe, joka kannattaakin katsoa ennemmin uudelleen kuin The Hunted edes ensimmäistä kertaa. [3]
13.5.2015
Eri ohjaajia: The ABCs of Death (2012)
Kauhuantologioita on tehty maailman sivu ja niistä parhaimmat ovat olleet hyvinkin palkitsevaa katsottavaa. Tarinankerronnan lyhyt muoto tuntuu sopivan kauhuaiheille hyvin. Sikermässä The ABCs of Death on lyhyiden tarinoiden yhdistely viety uuteen ennätykseen, kun niitä on saatu koottua samaan pakettiin peräti 26 kappaletta. Vaikka kokonaisuus venyy lähes kaksituntiseksi (+ lopputekstit, jotka taitavat kestää yli vartin), on yksittäiselle tarinalle silti tarjolla niin vähän aikaa, että tekijän täytyisi olla todella tehokas saadakseen sen toimimaan. Tähän eivät läheskään kaikki pysty. The ABCs of Deathin suurin ongelma on kuitenkin sen linjattomuus. Kaikille ohjaajille on vain annettu yksi kirjain väliltä A - Z, pyydetty valitsemaan jokin ao. kirjaimella alkava sana ja tekemään vapaasti jotenkin kuolemaan liittyvä lyhäri sen inspiroimasta aiheesta. Lopputuloksena syntyvä sillisalaatti on mitä sattuu: osa tekijöistä on lyönyt koko idean läskiksi, toiset tekevät tarkoituksellista komediaa, joidenkin teosten yhteyttä kuolemaan aiheena on vaikea oivaltaa. Q-kirjaimen saaneen ohjaajaparin metaelokuvan sillä alkavan tarinan keksimisen vaikeudesta sentään vielä ymmärtää, useaa muuta häröilyä ei. Yksi kokonaisuuden parhaista töistä, Nacho Vigalondon A is for Apocalypse nähdään heti ensimmäisenä - Vigalondohan vastasi myös V/H/S: Viralin parhaasta episodista ja tuntuu siis todella osaavan hommansa. Myös A Serbian Filmin ohjaaja Sdrjan Spasojevic osoittaa tarinallaan R is for Removed osaavansa kehittää kauhutunnelmia muutenkin kuin äärimmäisyyksien kautta. [4]
14.5.2015
Alejandro González Iñárritu: Birdman (2014)
Helatorstaina pääsin viimein vertailemaan parhaan elokuvan Oscarin voittanutta Birdmania jo helmikuussa näkemääni Boyhoodiin, joka oli pitkään tuon kisan ennakkosuosikki mutta hävisi viime metreillä. On pakko myöntää että molemmat elokuvat ovat erittäin hyviä, mutta niistä kahdesta olisin kyllä valinnut Boyhoodin. Birdman kertoo kolmella supersankarielokuvalla kuuluisuuteen nousseesta, nyt jo ikääntyvästä näyttelijästä, joka yrittää keksiä itsensä uudelleen Broadwayn tähtenä. Riggan (Michael Keaton) sekä ohjaa että näyttelee pääosaa pian ensi-iltaan tulevassa näytelmässä, jonka kulisseissa kuohuu. Jatkuvaa puheen pulputusta sisältävä draama kertoo parista ensi-iltaa edeltävästä päivästä teatterin vaiheilla ja tekee sen pyrkien luomaan illuusion siitä, että se olisi kokonaan yhdellä otolla kuvattu kätkien leikkaukset esimerkiksi kohtiin, joissa henkilöt kulkevat oviaukkojen läpi. Paljon liikkuva kamera tuo elokuvaan läsnäolon tuntua; on kuin katsoja itsekin kulkisi sen mukana samoissa tiloissa seuraamassa näytelmän harjoituksia ja henkilöiden välisiä kiistoja. Hyvin toteutettu kokonaisuus onnistuu säilyttämään katsojan herkeämättömän kiinnostuksen, mutta siitä on vaikea löytää mitään todella elämää suurempaa. Parhaan elokuvan Oscarien voittajien joukossa historia asettanee sen jonnekin keskitasoa alemmas, sinänsä hyviin mutta helposti unohdettaviin - mikä sekin on toki enemmän kuin voidaan sanoa parista muusta 2010-luvun voittajasta. [8]
15.5.2015
George Miller: Mad Max: Fury Road (2015)
En tiedä millaisten onnellisten sattumien kautta australialainen George Miller sai lopultakin vihreää valoa isolla budjetilla neljännelle Mad Max -elokuvalleen Fury Road, mutta hyvä että sai. Herkeämätön turboahdettu vauhtipaketti tarjoaa vikoineenkin kertakaikkisen upean vaihtoehdon lähes kaikille muille nykyajan kalliille mutta kaavamaisille toimintaspektaakkeleille. Millerilläkin on kyllä kaava: Fury Road seurailee hyvinkin uskollisesti sarjan suurimman hitin, legendaarisen kakkososa Asfalttisoturin mallia tehden vain kaikesta suurempaa. Autiomaassa kaahaaminen kestää kauemmin; autoja on enemmän; räjähdykset ovat isompia; pahikset kajahtaneempia; ja mikä parasta, henkilöhahmot tarkemmin mietittyjä. Kuten aiemmassa elokuvassa, Max (Tom Hardy) on jälleen mukana auttamassa pientä aavikkojengien tyranniasta vapaaksi pyrkivää ihmisryhmää, ja joukon tavoitteena on tälläkin kertaa saavuttaa kaukana idässä sijaitseva paratiisi. Max jää kuitenkin harmittavasti sivuhenkilöksi omassa elokuvassaan, jota vetää enemmänkin hurja naissoturi Furiosa (Charlize Theron). Tämä jopa ampuu Maxia tarkemmin. Hardy on karismaattinen näyttelijä ja hänen Maxilleen olisi toivonut vähän enemmän tekemistä. Fury Road ei ole ihan niin loistava kuin mitä sen hurja hypetys on antanut ymmärtää, eikä missään nimessä sivuuta Asfalttisoturia sarjan parhaan elokuvan paikalta. Oikein hyvä toimintaelokuva se silti on, ja tarjoaa pitkästä aikaa myös ajattelevalle aikuisyleisölle syyn tulla katsomaan isoa ja kallista spektaakkelielokuvaa pelkkien iänikuisten laatudraamojen sijaan. [7]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti