Lampaita, majava ja Sampo

Tämänkertainen viiden elokuvan putkemme käynnistyy oikein hyvin ja jatkuu vielä paremmin, mutta sitten seuraa hupaisa lerpahdus.

2.3.2015
Laura Poitras: Citizenfour (2014)
Suomalaisiinkin teattereihin viikon päästä perjantaina 20. maaliskuuta saapuva Citizenfour voitti vastikään parhaan pitkän dokumenttielokuvan Oscarin, eikä suinkaan ansiotta. Itse asiassa en muista milloin dokumenttielokuva on viimeksi saanut minut lähes kirjaimellisesti haukkomaan henkeäni. Elokuva alkaa, kun dokumentaristi Laura Poitras saa yhteydenoton nimettömänä pysyvältä ja yksityisyydestään tarkalta henkilöltä. Poitras seuraa mysteerimiestä Hongkongiin ja saa siellä haastateltavakseen Edward Snowdenin, välittömästi sen jälkeen kun tämä on tehnyt järisyttävät tietovuotonsa. Pääsemme tapahtumien alkuperäiselle aikajanalle seuraamaan syntyvää skandaalia ja niin Snowdenin kuin muun maailmankin reaktioita siihen. Poitrasia keskeisemmässä roolissa on The Guardianin toimittaja Glenn Greenwald, joka aloittaa julkistusten sarjan lehtensä kautta. Vaikka elokuvan tapahtumapaikkoina ovat etupäässä arkisilta näyttävät hotellihuoneet, ovat sen tapahtumat herkeämättömän kiinnostavia. Katsomoon välittyy tunne siitä, että ollaan päästy aitiopaikalle seuraamaan historiallisia tapahtumia. [8]

8.3.2015
Mark Burton ja Richard Starzak: Shaun the Sheep Movie (2015)
Blogimme ensimmäinen vuoden 2015 elokuva asettaa seuraajilleen todella korkeatasoisen standardin. Lyhyissä lasten animaatioissa jo pitempään seikkaillut Late Lammas (Shaun the Sheep) on päässyt ensimmäisen pitkän elokuvansa pääosaan, ja lopputulos kuuluu animaatioiden eliittiin. Brittiläis-ranskalaisen yhteistuotannon taustalla on Aardman-studio, joka muistetaan myös Wallace ja Gromit -animaatioista. Tyyli on Late Lampaan kohdalla varsin samanlainen. Tarinassa Laten ja hänen kaveriensa kotifarmin isäntä päätyy hullunkuristen käänteiden jälkeen suurkaupunkiin muistinsa menettäneenä. Laten ja muiden eläinten tehtäväksi jää yrittää saada miehen muisti palaamaan ja kotimatka alkamaan. Hauskojen vitsien ja loistavien kuvallisten gagien täyttämää elokuvaa voi arvostella oikeastaan vain siitä, että se sortuu monien muidenkin muuhun materiaaliin perustuvien elokuvien helmasyntiin: hylkää juuri sen ympäristön jossa se on vanhassa formaatissa toiminut parhaiten, ja lähettää maatalon eläimet paikkaan johon nämä sopivat huonosti. [9]

8.3.2015
Jodie Foster: The Beaver (2011)
Oscar-palkittu näyttelijä Jodie Foster päätti neljä vuotta sitten haluta ohjata Oscar-palkittua ohjaaja Mel Gibsonia epäviihdyttävässä tarinassa perheenisän masennuksesta, johon tämä haki ratkaisua alkamalla kommunikoida muiden ihmisten kanssa majavakäsinuken välityksellä. Elokuvan synopsis kuulosti jo silloin käsittämättömältä, eikä se katselun aikana muuttunut yhtään helpommin ymmärrettäväksi. Kuka kumma näytti tällaiselle teokselle alun perin vihreää valoa? Riittivätkö Gibsonin ja Fosterin nimet jollekulle takeeksi onnistumisesta? Majavaa ja masentunutta isää käsittelevää pääjuonta kiinnostavammaksi nousee Gibsonin roolihahmon vanhimman pojan (Anton Yelchin, mm. Hearts in Atlantis) orastava suhde koulun kauneuskuningattaren kanssa, jota näyttelee vielä hieman lapsekkaan pyöreäpiirteinen nuori Jennifer Lawrence. Vakavaa aihetta käsittelevään draamaan yritetään enimmäkseen huonolla menestyksellä sisällyttää myös hieman huumoria, mutta lopputulos on silti vieraannuttava ja kummallinen - ehkä jopa hieman masentava, mikä tuskin on voinut olla tarkoitus. [4]

10.3.2015
Jari Halonen: Kalevala - Uusi aika (2013)
Pidennettynä versiona kolmessa osassa televisiossa esitetty Kalevala - Uusi aika on tavallaan minisarja, mutta koska se on julkaistu myös elokuvan muodossa, luokiteltakoon se tässä yhteydessä myös elokuvaksi ja käsiteltäköön siksi tässä. Jari Halosen toistakymmentä vuotta sitten ohjaama upea Aleksis Kiven elämä on edelleen paras koskaan näkemäni kotimainen elokuva, mutta tämä uutuus ei toimi läheskään loistavan edeltäjänsä veroisesti. Kertoessaan kansalliseepoksemme Kalevalan tarinaa rinnan sekä muinaisessa että nykyajassa Halonen epäonnistuu täydellisesti jälkimmäisessä. Sammon tarina ei moderniin yritysmaailmaan sijoitettuna ole hetkeäkään uskottava, erityisesti koska siinä esiintyvät ruokkoamattomat, räkää valuvat ja itkeskelevät epäsiistit karvapäät (kuva yllä) lentäisivät alta aikayksikön ulos mistä hyvänsä oikeasta yrityksestä. Myös Kalevalan todellisen sanoman syväluotaus aikatasoja limittäin asettelemalla ei auenne katsojalle ilman ohjaajan perinpohjaista kommenttiraitaa, jollaisen kanssa elokuva varmaan pitäisikin katsoa jotta sen merkitykset voisivat mitenkään lähteä aukenemaan. [4]

11.3.2015
Mark Mylod: Ali G Indahouse (2002)
Myöskään härski brittikoomikko Sacha Baron Cohen ei ole aina osunut napakymppiin, tai edes kovin lähelle sitä. Sysipaska Brüno (2009) nostattaa edelleen näppylöitä, eikä Cohenin ensimmäinen täyspitkä elokuva 13 vuoden takaa ollut myöskään kovin kummoinen esitys. Kuten Borat ja Brüno, myös Ali G on Cohenin tv-sketsejä varten alun perin kehittämä hahmo: lähiössä hengaileva työtön valkoinen wannabe-gangsta, joka saa elokuvaversiossa ainoalaatuisen tilaisuuden. Politiikan huipulle sijoittuvan kieroilun vuoksi urposta lähiöpellestä tehdään parlamenttivaaliehdokas. Vastoin kieroilijoiden odotuksia tämä voittaakin vaalit ja pääsee Lontoon Westminsterin ytimeen oikeaksi päätöksentekijäksi. Suurimman osan aikaa pelkästään haukotuttavalla pönttökomedialla on kyllä kiistatta hetkensä, mutta niitä on aika vähän ja ne sijaitsevat kaukana toisistaan. Game of Thronesin Charles Dance laittaa itsensä peliin kierona poliitikkona, hobitti Martin Freeman hengailee Ali G:n tyhjäpäisenä seuraajana. Kannattaa ennemmin katsoa Borat tai Diktaattori uudestaan, kuin tätä edes ensimmäistä kertaa. [4]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton