23.9.2015
Andrei Zvjagintsev: Leviathan (2014)
Venäläinen Leviathan on jo kolmas katsomani ja CineActivessa arvioimani viime vuoden parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokas. Se ei aivan pärjää omassa vertailussani argentiinalaiselle Wild Talesille, mutta päihittää silti helposti pystin voittaneen puolalaisen kuoliaaksi ikävystyttäjän Ida. Tarina sijoittuu suuren maan pohjoisiin osiin, meren rannalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jota ympäröi karu mutta kuitenkin myös tavattoman kaunis luonto. Elokuva käyttää etenkin lopussa ja alussa aikaa maisemien ihailuun - sitä kansoittavat henkilöhahmot eivät sen sijaan pääsääntöisesti ole kovin kaunista katsottavaa. Keskushenkilöt ovat aviopari Nikolai (Aleksei Serebrjakov) ja Lilja (Jelena Ljadova) joiden kauniilla paikalla sijaitsevan tontin paikallinen mahtimies haluaa pakkolunastaa itselleen. Apuna tässä ovat niin paikallinen poliisi kuin oikeuslaitoskin. Nikolai on kuitenkin värvännyt avukseen kaukaisesta Moskovasta tulleen komean lakimiehen, joka puolustaa häntä tarmokkaasti - mutta ei niin tehdessään saa silmiään irti kauniista Liljasta. Leviathan on venäläisen arkielämän absurdeja piirteitä hienosti kuvaava draama, joka kritisoi tyylikkäästi myös maan poliittista järjestelmää. Syrjäseudun elämä näyttäytyy vodkanhuuruisena, paikoin tragikoomisena olemassaolona. Mahtiasema yhteisössä auttaa perusteettomien etujen haalimisessa itselle järjestelmässä, jossa toki saa kysellä oikeudenmukaisuuden perään mutta ei sitä todennäköisesti saa. [7]
23.9.2015
Jack Nicholson: The Two Jakes (1990)
Roman Polanskin klassikolle Chinatown (1974) tehtiin 16 vuotta myöhemmin jatko-osa The Two Jakes, jonka ohjasi molemmissa elokuvissa pääosaa näytellyt Jack Nicholson. Suunnitteilla oli myös kolmas osa, joka olisi sijoittunut keskushenkilö Jake Gittesin vanhoille päiville, mutta tämän kakkosen flopattua tuon kolmannen osan tekemisestä luovuttiin. Elokuvaa katsoessa sen floppaus ei yllätä. Toisen maailmansodan jälkeiseen vuoden 1948 Kaliforniaan sijoittuvassa tarinassa ei ole minkäänlaista imua eikä kiinnekohtia joiden avulla katsojan voisi koukuttaa. Nicholsonin näyttelemä Gittes toimii edelleen yksityisetsivänä, jonka työn yksi osa-alue on selvittää mustasukkaisten aviopuolisojen toimeksiannosta näiden kumppanien hairahduksia. Kun eräs tällainen keikka päättyy verisesti, Gittes sekaantuu tutkimuksissaan maa-alueiden omistuksiin liittyviin kähmintöihin, joiden taustalta näyttää löytyvän öljybisnekseen sidoksissa olevia kieroiluja. Nicholson ei ole ohjaajana erityisen näkemyksellinen, vaikka onnistuukin sommittelemaan kuvaajansa avustuksella muutamia visuaalisesti hienoja jaksoja. Varsinainen ongelma on kuitenkin myös ykkösosan kirjoittaneen Robert Townen käsikirjoitus, josta puuttuuvat niin kiinnostavat henkilöhahmot kuin kaikkinainen inspiraatio ylipäänsäkin. Tuntuu suorastaan kummalliselta, että klassikko saa seuraajakseen joka suhteessa näin keskinkertaisen rikostarinan. Kokematon ohjaaja viimeistelee vaatimattoman lopputuloksen. [4]
29.9.2015
Peter Strickland: The Duke of Burgundy (2014)
Brittiohjaaja Peter Strickland saavutti kulttimainetta italokauhuelokuvan kulisseihin sijoittuvalla toisella pitkällä elokuvallaan Berberian Sound Studio (2012), jolla hän onnistui tavoittamaan jotakin olennaista niiden aikakaudesta. Hänen uusin ohjaustyönsä The Duke of Burgundy sijoittuu sekin menneisyyteen, tällä kertaa tarkemmin määrittelemättömään ajankohtaan; mitä ilmeisimmin vielä kauemmas menneisyyteen kuin 1970-luvulle. Kaksi naista, Evelyn (Chiara D'Anna) ja Cynthia (Sidse Babett Knudsen) ovat sadomasokistisessa suhteessa, tosin sellaisen varsin lievässä muodossa. Evelyn on näennäisesti alistuva osapuoli mutta näyttää kuitenkin tosiasiallisesti ohjailevan tapahtumia. The Duke of Burgundy seuraa parin suhteen ylä- ja alamäkiä. Tavattoman kaunis kuvaus hivelee silmiä, siinä missä itse tarina pyrkii arkiseen todenmukaisuuteen. Evelynin ja Cynthian suhdetta ei romantisoida, vaan se on kuin mikä hyvänsä rakkaussuhde. Sen kumpikin osapuoli kohdistaa toiseen odotuksia, joiden täyttymistä odotellessaan kumpikin joutuu vuorollaan pettymään. Suhteeseen kuuluu oikuttelua, mustasukkaisuutta ja potentiaalisia kolmansia osapuolia jotka voisivat tehdä sen mihin nykyinen kumppani ei suostu. On myös hellyyttä ja uskollisuutta vaikeuksista huolimatta, kuten missä hyvänsä ihmissuhteessa. Muuta sisältöä elokuvassa ei ole, eikä tämäkään vähä ole poikkeuksellisen kiinnostavaa. Etenkin niiden, jotka odottavat sadomasokismia käsittelevältä tarinalta jollakin tapaa rohkeaa sisältöä, kannattaa etsiä sitä muualta. [5]
29.9.2015
Martin McDonagh: Seven Psychopaths (2012)
Toinen brittiohjaaja Martin McDonagh voitti Oscarin vuoden 2006 parhaasta lyhyestä näytelmäelokuvasta Six Shooter. Hänen esikoispitkänsä In Bruges (2008) herätti sittemmin paljon positiivista huomiota. Sen pääosaa näytellyt Colin Farrell esiintyy myös McDonaghin toisessa pitkässä elokuvassa Seven Psychopaths. Elokuvansa myös itse kirjoittava ohjaaja pyrkii siinä selvästi Tarantinoksi Tarantinon paikalle: komediallinen rikosfilmi on nokkelasti kirjoitettu ja sisältää runsaasti hätkähdyttävän suorasukaista joskaan ei täysin vakavasti otettavaa verenroiskeista väkivaltaa äkillisen yllättävissä tilanteissa. Farrellin näyttelemä Marty on aloitteleva käsikirjoittaja, joka yrittää läpimurtoa Hollywoodissa tekstillään Seven Psychopaths. Näyttää kuitenkin siltä, että mies on valinnut väärän uran, sillä tekstiä ei tunnu millään syntyvän ilman nokkelan kaveri Billyn (Sam Rockwell) apua. Vähitellen Martyn luonnostelema käsikirjoitus alkaa fuusioitua kaverusten todellisuuden kanssa siten, että molemmat joutuvat lopulta pakenemaan henkensä edestä elämäänsä materialisoituvia oikeita psykopaatteja - joita löytyy yllättävänkin läheltä. McDonaghin aivan kaikki ratkaisut eivät ole toimivia, mutta kokonaisuutena Seven Psychopaths tarjoaa silti erittäin mainion kokemuksen niille Tarantino-faneille, jotka ikävöivät tämän uran alkupuolen nokkelia rikosfilmejä, jollaisia tämä ei itse enää tee. [8]
29.9.2015
Dennis Hopper: Colors (1988)
Kyllä, en ollut koskaan aiemmin nähnyt nyttemmin edesmenneen näyttelijä Dennis Hopperin ohjaamaa realismihakuista poliisielokuvaa Colors - Jengit vaikka se on tosiaan saanut ensi-iltansa jo 27 vuotta sitten. Vaikuttaa myös siltä, että osatakseen arvostaa elokuvaa se olisi pitänyt nähdä jo silloin. Respektiä realismille, mutta lähes kaksituntinen poliisidraama ei tarjoa nykyaikana katsottuna juuri mitään sellaista, mikä ei olisi sittemmin tehty selvästi paremmin. Colors näyttäytyykin jonkinlaisena Antoine Fuquan ja David Ayerin Los Angelesin laitapuolille sijoittuvien elokuvien jonkin verran vaatimattomampana esiasteena. Robert Duvall ja Sean Penn ovat poliisielokuvien ilmeisen pakolliset vanha, väsynyt veteraani ja yli-innokas noviisi. Kun väkivaltaisen Crips-jengin jäsenet ampuvat kuoliaaksi kilpailevan Bloods-jengin jäsenen, eriparisella kaksikolla riittää tekemistä Los Angelesin kaduilla. Niillä liikkuu paitsi ampumisesta tietäviä, myös huumebisnekseen sekaantuneita. Viimeksi mainitun selvittelystä tuleekin poliisiparin toinen päätehtävä. Muuten aika yhdentekevästä draamasta tekee kiinnostavamman siinä esiintyvien, sittemmin muualta tutuksi tulleiden näyttelijöiden bongaaminen. Mukana ovat mm. Don Cheadle (mm. Ocean's Eleven), Tony Todd (Candyman), Glenn Plummer (Strange Days), Grand L. Bush (Die Hard) ja Damon Wayans (mm. The Last Boy Scout). [5]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti