Ensikatselut 15.11. - 1.12.2014

15.11.2014
Mike Mitchell: Shrek Forever After (2010)
Täytyy ensiksi myöntää, että neljäs Shrek -elokuva oli mennyt minulta uutena kokonaan ohitse. Jo sarjan kolmas osa oli niin väsähtänyt, ettei jatko sille enää juurikaan kiinnostanut. Kun tämä nelonen sitten sattumalta löytyi Netflixistä, oli se "pakko" katsoa. Tämänkertainen animaatio alkaa kyllä oikein hyvin, kun vihreä örrimörrimme kokee keski-iän kriisin romanssin muunnuttua tyypilliseksi, työlääksi ja sotkuiseksi lapsiperheen arjeksi. Tätä seuraava juonikuvio vaihtoehtoisessa nykyisyydessä, jossa kaikki on mennyt pieleen eivätkä Shrek ja Fiona ole edes tavanneet, on kuitenkin tuskastuttavaa seurattavaa. Tekijät eivät saa huumoria irti oikein mistään. Jopa ennestään tutut hahmot ovat muuttuneet ärsyttäviksi. Joitakin jo aiemmissa osissa nähtyjä vitsejä sentään kierrätetään, ja ne ovatkin ainoita jotka edes vähän hymyilyttävät. Hohhoijaa. Lopettakaa jo. [2]

16.11.2014
Robert Redford: The Horse Whisperer (1998)
Vielä Shrek nelostakin pidemmäksi ajaksi väliin jäänyt teos on Robert Redfordin ohjaama pitkä draama, jonka aihe ei vain koskaan tuntunut kiinnostavalta. Ketä kiinnostaa yhden vauhkon hevosen rauhoittaminen? Tehkää siitä makkaraa! Elokuvaa katsoessa oli kuitenkin pakko myöntää nuo ennakkoluulot harhaisiksi. Sekä Hevoskuiskaajan henkilöhahmot että tarina ovat lopulta varsin uskottavia ja jonkin verran kiinnostaviakin, vaikka itsensä tärkeäksi kokeva draama aika pitkäksi venyykin. Nuori Scarlett Johansson joutuu hevosineen vakavaan onnettomuuteen, eikä jälkimmäinen toivu siitä muuten kuin ohjaajan itsensä näyttelemän, tosielämän hevosmeedion käsittelyssä. Kristin Scott-Thomas on jäähtyneen tuntuisessa avioliitossa elävä äiti, joka huomaa pitkäksi venyvän hoidon aikana viihtyvänsä rennossa keskilännen elämässä ja vähitellen jopa kiintyvänsä omalaatuiseen mutta sympaattiseen konitohtoriin. [5]

22.11.2014
D. J. Caruso: Two for the Money (2005)
Nykyään toinen toistaan laadukkaimmissa tuotannoissa nähtävä Matthew McConaughey oli viime vuosikymmenellä paljon nykystatustaan pienempi tähti. Yhdeksän vuoden takaisessa draamassa Two for the Money hän on lahjakas urheilusta kiinnostunut nuorimies, jolla on taianomainen kyky ennustaa otteluiden lopputulokset oikein. Al Pacino on alalla rahaa vuoleva johtaja, jonka firma tarjoaa vedonlyöjille ilmaisia vihjeitä ja ottaa provisiot päältä oikeaan osuvista vihjeistä. Luonnollisesti hän palkkaa lahjakkaan nuorukaisen. Dan Gilroyn (Nightcrawler) kirjoittama tarina tarjoaa sinänsä kiinnostavan katsauksen urheiluvedonlyönnin maailmaan, mutta jännitteitä siinä on kovin vähän johtuen siitä, että kaikki tuntuu onnistuvan nuorukaiselta kuin itsestään. Ensimmäistä oikeaa konfliktia joudutaan odottelemaan pitkälti yli tunti. Tarinasta on myös vaikea löytää samaistumiskohdetta sen jälkeen, kun keskushenkilöstä kuoriutuu julistekuvassakin näkyvä yli-itsevarma, sliipattu juppi. [5]

22.11.2014
Brett Ratner: Hercules (2014)
Arvasin jo etukäteen, että oli huono idea ryhtyä katsomaan Brett Ratnerin versiointia Herculeksen tarinasta, mutta puolustukseksi on sanottava että Ratner on silloin tällöin onnistunut ja tällaiset muinaisaikojen seikkailut ovat aihepiirinä periaatteessa itseäni kiinnostavia. Tällä kertaa mennään kuitenkin aivan täysillä metsään. Ratnerin Hercules on juuri niin keinotekoisen muovinen elokuva kuin mitä multiplexeissä voisi muutenkin kuvitella katsottavan. Dwayne Johnsonin tulkitsema sankarimme on jo suorittanut kaksitoista urotyötään ja seikkailee nyt sekalaisten kaveriensa kanssa muissa merkeissä, päävastustajanaan John Hurtin tulkitsema katala kuningas. Hercules on viime kädessä kuin tyypillinen supersankarielokuva, ja typeryydessään samalla tasolla niiden kanssa. Keskushenkilöllä ei ole heikkouksia eikä hänessä siis myöskään ole mitään kiinnostavaa. [3]

23.11.2014
Jeremy Saulnier: Blue Ruin (2013)
Pienen pieni indie-elokuva Blue Ruin viime vuodelta on kuin mitoitettu kulttiklassikoksi, vaikka ei aivan sellaiseksi ylläkään. Tarinan ytimessä on kosto, ja väkivalta on hetkittäin pidäkkeetöntä. Keskushenkilö Dwight (kuvassa) on pesemätön, karvainen laitapuolen kulkija aina siihen asti kunnes hän saa kuulla vanhempiensa murhaajien vapautuneen vankilasta. Se tietää reissua kotiseudulle ja roiston lopettamista verisin menetelmin. Tämä on kuitenkin vasta alkua, eikä elokuvakaan ole tässä vaiheessa ehtinyt pyöriä kuin parikymmentä minuuttia. Tapetun tappajan suku ei tällaisia asioita poliisille ilmoittele vaan tulee seuraavaksi Dwightin sisaren kimppuun. Koston kierrettä seuraa aivan mielellään mutta ei siitä kovin kummoisia elämyksiä irtoa. Blue Ruin on sujuvaa työtä, mutta ilmiselvä kertakatselu kuitenkin. [6]

1.12.2014
Matt Reeves: Dawn of the Planet of the Apes (2014)
Apinoiden planeetan elokuvaversiot eivät etenkään 2000-luvulla ole nostattaneet riemun kiljahduksia. Tim Burtonin versio oli mitä oli, ja kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Rise of the Planet of the Apes hyvästä lähtökohdastaan huolimatta vielä sitäkin raivostuttavampaa tuubaa. Nyt aiheesta on vihdoinkin onnistuttu tekemään hyvä elokuva. Cloverfieldin (2008) ohjaaja Matt Reeves on puikoissa tarinassa, jonka lähtötilanteessa virusepidemia on tehnyt melkein täydellisen lopun ihmiskunnasta. Suppea eloonjääneiden yhteisö yrittää aloittaa alusta San Franciscon raunioissa, mutta joutuu vastakkain sen liepeillä elävän apinayhteisön kanssa. Rinnakkaiselolle olisi edellytykset, mutta molempien ryhmien sodanhimoisimmat yksilöt ajavat tilanteen kohti kohtalokasta yhteentörmäystä, jonka traagiset seuraukset aivan oikeasti tuntuvat katsomossa asti. [8]

1.12.2014
Patrick Hughes: The Expendables 3 (2014)
Sylvester Stallonen johtaman Expendables-retkueen kolmas seikkailu alkaa maistua jo todella pahasti vanhan toistolta. Jälleen on koolle saatu vanhoja tuttuja ja muutama uusikin sammunut toimintatähti erittäin geneeriseen toimintajuoneen, jonka käänteitä ei enää pari tuntia katselun jälkeen muista lainkaan. Yhdentekevyyttäänkin pahemmin The Expendables 3 kompastuu omaan ikärajaansa. Vaikka edellisosan seikkailutkaan eivät juonen tasolla varsinaisesti häikäisseet, niissä oli sentään 1980-luvun asenteella toteutettua brutaalia väkivaltaa joka nosti kokonaisuuden viihdyttävyyskerrointa. Nyt kun elokuva on tehty suoraan kesyyn PG-13 -ikärajaan sopivaksi, näin ei tietysti ole, mikä ei haittaisi jos räyhäkkä asenne verenroiskeineen korvattaisiin jollakin muulla kiinnostavalla elementillä. Se on kuitenkin jäänyt keksimättä. Toivottavasti sarja päättyy tähän. [3]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton