1990-luvulta löydän peräti kaksi vuotta, joista molempina viiden tähden elokuvia tehtiin kokonaiset yksitoista (11) kappaletta. Ei tulisi nykyään kuuloonkaan! Tämä vuosi 1995 on niistä kahdesta keskimäärin hieman heikompi, mutta poikkeuksellisen loistokas joka tapauksessa. Tuohon vielä tätäkin hienompaan elokuvavuoteen palaamme varmastikin lähiaikoina.
Mel Gibson: Braveheart
Vuoden 1995 mestariteoksista ensimmäinen voitti myöskin tuon vuoden parhaan elokuvan Oscarin. Näyttelijänä paremmin tunnettu Mel Gibson kuvitti Skotlannin kansallissankari William Wallacen elämäntarinan ei ehkä kovin totuudenmukaisesti, mutta sitäkin eeppisemmin ja sydämeenkäyvemmin. Dramaattiset käänteet, spektaakkelimaiset taistelukohtaukset ja veriset väkivaltaroiskuttelut vuorottelevat lähemmäs kolmen tunnin mittaisessa elokuvassa, jonka näyttelijäpisteet vie kotiin jo kertaalleen yhdessä viiden tähden elokuvassa nähty Patrick McGoohan (Scanners, 1981) jäätävässä roolissaan Englannin tyrannimaisena kuninkaana.
Edward Burns: The Brothers McMullen
Irlanninamerikkalaisen veljessarjan ihmissuhteita kuvaava, äärimmäisen halvalla kuvattu sympaattinen draama muodostui yleisöhitiksi heti vuoden alussa Sundance-elokuvafestivaaleilla, jossa se myös palkittiin juryn erikoispalkinnolla. Veljekset McMullen osoittaa, että upean elokuvan tekemiseen ei tarvita paljoakaan rahaa, kun tekijäporukalla riittää ideoita ja heillä on tekemisessään sydän mukana. Jonkin verran komedian puolelle taipuvan draaman näyttelijät olivat kaikki tuntemattomuuksia, mutta myös pääroolia esittänyt ohjaaja Edward Burns on saanut sittemmin varsin näkyviäkin rooleja useissa isommissa tuotannoissa.
Amy Heckerling: Clueless
Yksi kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista julkaistiin myös vuonna 1995. Kun Helena Ylänen antoi sille Hesarissa ensi-illan aikaan viisi tähteä, kaikki eivät olleet heti vakuuttuneita, mutta kyllähän tähtien määrä oli täysin oikea. Muitakin hienoja käsikirjoituksia tehnyt lahjakkuus Amy Heckerling saa katsojan ensin nerokkaasti nauramaan kalifornialaista high schoolia käyvälle tyhjäpäälle (Alicia Silverstone läpimurtoroolissaan) ja sitten tutustuttaa tämän häneen paremmin jonka jälkeen katsoja ei enää naura hänelle vaan hänen kanssaan. Löyhästi Jane Austenin Emmaan perustuva tarina vilisee mainioita yksittäisiä henkilöhahmoja.
Tony Scott: Crimson Tide
Kumpi oli hiljattain itsemurhan tehneen brittiohjaaja Tony Scottin paras elokuva: loisteliaasti kirjoitettu ja ohjattu sukellusvenetrilleri Crimson Tide vaiko sitä edeltänyt True Romance (1993)? En taida tietää varmuudella itsekään, mutta mestariteoksiahan molemmat ovat. Myös True Romancen taustalla ollut nuori Quentin Tarantino teki viimeistelyjä käsikirjoitukseen, jossa amerikkalaisen ydinsukellusveneen kapteeni asettuu törmäyskurssille ensimmäisen upseerinsa kanssa jännitysnäytelmässä, jossa ei ole panoksena sen vähempää kuin maailman tuhoutuminen ydinsodassa.
Taylor Hackford: Dolores Claiborne
Ennen elokuvaversion näkemistä olin jo lukenut Stephen Kingin samannimisen romaanin, eikä se ollut tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Vasta sittemmin mm. Bourne-elokuvista tunnetuksi tulleen Tony Gilroyn käsikirjoitussovituksesta tehty tarkkanäköinen elokuvasovitus todella avasi silmäni, ja viimeistään toisella katselulla traagisia kohtaloita sisältävä perhedraama ansaitsi helposti viidennen tähtensä. Kathy Batesin ja Jennifer Jason Leigh'n hienosti tyypittelemät äiti ja tytär joutuvat läpikäymään uudelleen menneisyyden tuskalliset muistot voidakseen löytää toisensa uudelleen.
Michael Mann: Heat
Vasta joulukuun puolivälissä kankaille tullut rikoselokuvan moderni klassikko on pituudeltaan Braveheartin tavoin lähes kolmetuntinen, mutta tylsiä hetkiä ei juurikaan ole. Michael Mann asettaa suuressa mestariteoksessaan vastakkain täydellisyyteen pyrkivän suurrikollisen (Robert De Niro) ja peräänantamattoman rikoskomisarion (Al Pacino). Los Angelesiin sijoittuva massiivinen rikossaaga vilisee pienemmissäkin rooleissa hienosti tyypiteltyjä henkilöhahmoja, pankkiryöstöä seuraava kaupunkisotajakso soi korvissa pitkään, ja Mannin virheetön tyylitaju tekee lähtemättömän vaikutuksen.
David Fincher: Seven
Vuoden todellinen yllättäjä suunnilleen kaikissa suhteissa oli nousevan kyvyn David Fincherin sarjamurhaajaelokuva Seven, joka teki kaiken odotusten vastaisesti ja onnistui varmaankin juuri siksi. Teinityttöjen ja vähän vanhempienkin naisten haave Brad Pitt siirtyi yhtäkkiä brutaalin väkivaltaiseen rikosfilmiin! Alienin jatko-osallaan epäonnistujan leimaa hankkinut Fincher löysi tyylinsä ja teki yhtäkkiä häikäisevää jälkeä elokuvassa, jonka käsikirjoitusta oli jo pitkään hyljeksitty Hollywoodissa sen kaikki kirjoittamattomat säännöt rikkovan kamalan loppuratkaisunsa takia.
Kathryn Bigelow: Strange Days
Hollywoodin miehekkäin naisohjaaja Kathryn Bigelow voitti ehkä parhaan ohjaajan Oscarin tyhjänpäiväisellä The Hurt Lockerilla, mutta parhaat työnsä hän oli tehnyt jo paljon aiemmin. Kuten myös mestarillista toimintaelokuvaa Point Break (1991), kunnianhimoista tulevaisuuskuvitelmaa Strange Days oli mukana tekemässä Bigelow'n nykyinen ex James Cameron, mikä näkyy lopputuloksessa. Tuolloin tulevaisuudessa ollutta vuosituhannen vaihdetta ennakoiva tarina yhdistelee cooliutta polttaviin yhteiskunnallisiin aiheisiin. Uutta vuosituhatta otetaan Los Angelesin keskustassa vastaan vääristä syistä jännittyneinä.
Terry Gilliam: Twelve Monkeys
Brad Pitt rikkoi omia rajojaan samana vuonna Sevenin lisäksi myös Monty Pythonista tutun Terry Gilliamin upeassa tieteisjännärissä Twelve Monkeys, peräti Oscar-ehdokkuuden arvoisesti. Pittin lisäksi myös Bruce Willis nähdään totutusta poikkeavassa roolissa heikkona ja epävarmana miehenä, joka lähetetään tulevaisuudesta tutkimaan suurimman osan ihmiskunnasta tappaneen viruksen etenemistä. Vaikka Gilliamilla oli jo aiemmin ollut ongelmia studiojärjestelmän kanssa, sen kaitsemana hän ylsi kuitenkin hienoimpaan suoritukseensa ohjaajana.
Geoff Murphy: Under Siege 2: Dark Territory
Toimintatähti Steven Seagalin koko uran nautittavin elokuva ei turhia teeskentele. Se ei tavoittele muuta kuin mahdollisimman viihdyttävää puolitoistatuntista hyvin kirjoitetun vaikkakin yksinkertaisen ja epäuskottavan tarinan puitteissa - ja onnistuu täydellisesti kaikessa siinä, mitä se yrittää. Katsoja saa ylimääräisenä bonuksena seurata kahta kaikkien aikojen parhaimpiin lukeutuvaa pahisroolia: Eric Bogosian ja Everett McGill ovat aivan uskomattoman hyviä USA:n vuoristoseudulla junan kaapanneina superrikollisina, jotka kiristävät hallitusta voimakkaalla satelliittiaseella. Harmi kyllä heille, myös Seagal on samassa junassa. Tiedossa on siis kunnon mäiskettä.
Bryan Singer: The Usual Suspects
Sevenin ohella Kevin Spacey vakuutti myös koko vuosikymmenen arvostetuimmassa rikoselokuvassa, aina Oscar-palkinnon arvoisesti. Samanlainen pysti ojennettiin myös Christopher McQuarrielle tämän nokkelasta käsikirjoituksesta. Petollisen yksinkertaiselta ensi silmäyksellä näyttävässä tarinassa Spaceyn näyttelemä pikkurikollinen Verbal Kint kertaa useita ruumiita jälkeensä jättäneen ryöstöyrityksen tapahtumia häntä kuulustelevalle poliisille. Juuri mikään ei kuitenkaan lopulta ole sitä miltä ensin näyttää. Kaiken takana näyttää vaikuttavan pelätty superrikollinen Keyser Soze.
Mainstream-elokuvan saralla kunniamaininnat menevät Pixar-studion debyytille Toy Story, joka aukoo uusia uria tietokoneanimaation saralla ja sai katsojansa välittämään lasten lelujen kohtaloista; sekä Robert Rodriguezin komeasti toteutetulle vaikkakin paikoin myös aika hölmölle toimintaorgialle Desperado, joka oli suuren budjetin versio ohjaajan debyytistä El Mariachi.
Näitä kahta omalla sarallaan merkittävämpiä uusien urien aukojia olivat kuitenkin kaksi japanilaista kauhuelokuvaa, jotka menivät häijyydessään jopa tuotantomaansa standardien ylärajoille. Katsuya Matsumuran jatko-osa paria vuotta aiemmin tekemälleen nihilistiselle väkivaltaelokuvalle, All Night Long 2: Atrocity jopa ylitti nuo rajat niin komeasti, että se asetettiin kotimassaan täyskieltoon. Japanissa elokuvien väkivalta on monesti äärimmäistä, mutta nuorisojengin vainoamasta tietokoneharrastajasta kertova tarina meni liian pitkälle jopa sikäläisen käsityksen mukaan, ja sai myöhemmin pelkän videojulkaisun.
Aikakauden toinen japanilaiskauhun mestariteos, Hisayasu Saton sanoinkuvaamaton Naked Blood sai näköjään ensi-iltansa vasta vuoden 1996 helmikuussa, joten sen olisi kuulunut saada kunniamainintansa jo tuon vuoden käsittelyn yhteydessä. Videonkansi harhautti minut luulemaan sitä vuoden 1995 elokuvaksi. Saakoon se kunniamainintansa sitten edes tässä yhteydessä. Nuori mies kokeilee kemiallista ainetta, joka muuttaa äärimmäisen kivun äärimmäiseksi nautinnoksi, ja tapahtumien kuvaus on jälleen melko graafista.
Tehdään vielä näin lopuksi päätös, että niinä vuosina joina viiden tähden elokuvia on kymmenen tai enemmän, listataan jutun lopussa top 3:n sijasta top 5. Upea vuosi, hienoja elokuvia.
Vuoden 1995 top 5:
1. Twelve Monkeys
2. Seven
3. Crimson Tide
4. Heat
5. Strange Days
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti