Poikani Kevin

We Need to Talk About Kevin
Iso-Britannia / USA 2011
Ohjaus: Lynne Ramsay
Käsikirjoitus: Lynne Ramsay & Rory Kinnear, perustuen Lionel Shriverin romaaniin
Pääosissa: Tilda Swinton, John C. Reilly, Ezra Miller, Ashley Gerasimovich, Siobhan Fallon

Poikani Kevin on yksi viimeksi kuluneen vuoden eniten keskustelua herättäneistä elokuvista, niin meillä kuin maailmallakin. Ei aiheetta, mutta osittain ehkä kuitenkin hieman vääristä syistä. Laadukkaan, hetkittäin ahdistavankin draaman on ohjannut skotti Lynne Ramsay, jonka aiemmat ohjaukset ovat viime vuosituhannen vaihteen kahden puolin ohjattuja taiteellisia, vähälle huomiolle jääneitä draamoja.

Poikani Kevinin aihe on huomattavasti kaupallisempi kuin Morvern Callarin (2002) tai Rotanpyydystäjän (1999). Elokuva perustuu etunimestään huolimatta naispuolisen Lionel Shriverin romaaniin, joka julkaistiin alkukielellä 2003 ja suomennettuna 2006. Sen aiheena on äitiyden pulmallisuus, ja elokuva onkin kerrottu kokonaan juuri tuon roolinsa ongelmalliseksi kokevan naisen näkökulmasta.

Eva Khatchadourianille (Tilda Swinton) äitiydestä on tullut kirous. Hänen poikansa Kevin (Rock Duer / Jasper Newell / Ezra Miller) on lyhyesti sanottuna paha. Kuinka käsitellä tästä seuraavia tunteita, ja kuinka tulla toimeen ilkimyksen kanssa, jota pitäisi pystyä rakastamaan?

Evan tilannetta tavallaan pahentaa hänen miehensä Franklin (John C. Reilly), joka on täysin sokea poikansa ilkeille ominaisuuksille. Meidän pitäisi puhua Kevinistä, huutaa elokuvan ja romaanin alkukielinen otsikko, mutta ei sitä koskaan tule tehdyksi koska toinen vanhemmista ei havaitse ongelmaa. Franklinin puolustukseksi on pakko sanoa, että Kevin on jo nuoresta pitäen mestarillinen manipulaattori, ja aivan erityisen taidokkaasti hän osaa manipuloida isänsä uskomaan, ettei mikään ole oikeasti vialla.

Poikani Kevin on erityisen pirullinen katselukokemus sellaiselle, jolla on tosielämän kokemusta pienen pojan kasvattamisesta. Kankaalle tekisi mieli suorastaan huutaa, että jos lapsi käyttäytyy tuolla tavoin, sitä ei pidä jättää nähdyllä tavalla huomiotta. Syystä joka jää pääosin avoimeksi, Eva ja Franklin eivät poikansa suorastaan hälyttävästä oireilusta huolimatta saa haetuksi minkäänlaista apua. Jopa perustason terapiakeskustelut jäävät läpikäymättä. Kaikki vaaran merkit roikkuvat ilmassa, ja sinne ne myös jäävät roikkumaan, ilman että kukaan osaa ottaa niitä vakavasti.

Kevin on nimittäin totaalisen paha jo pienestä pitäen, ja tässä piilee myös yksi elokuvan ihmiskuvauksen heikkouksista. Kuinka uskottavaa on, että lapsi voi olla kuin synnynnäinen antikristus ja kuitenkin kyetä normaalilta näyttävään, vanhempiensa tunteisiin vetoavaan käyttäytymiseen juuri niissä tilanteissa, joissa näiden manipuloinnista on hyötyä hänelle itselleen?

Pahan kehitys johtaa tietenkin kohti tragediaa, joka on elokuvan alkaessa jo tapahtunut, ja jota lähestytään rikottujen aikatasojen kautta yhtä aikaa monesta suunnasta. Tapahtunut paljastuu vasta ihan lopussa. Pakko myöntää, että ensimmäisen puolituntisen tekotaiteellisen tuntuinen palanen sieltä, toinen täältä -tilkkutäkki vaikutti niin keinotekoiselta että uni oli tulla silmään useamminkin kuin vain kerran. Lopun voimakkaat kohtaukset kuitenkin hyvittivät keinotekoiselta tuntuneen aloituksen moninkertaisesti.

Aidosti paholaismainen Ezra Miller (yllä) on loistava valinta Kevinin rooliin. Hänellä on kyky näyttää totaalisen tunteettomalta pirulta yhdellä hetkellä, ja olla silti täysin normaali, rakastettava teinipoika seuraavalla. Katsoja pystyy hetkittäin samaistumaan perheen isän Franklinin asemaan: onhan tässä ollut paljon outoja tapahtumia, mutta kaikesta huolimatta olemme onnistuneet kasvattamaan pojastamme fiksulta vaikuttavan nuorukaisen. Kaikki on ihan hyvin.

Äiti Evalla ei ole tällaisia kuvitelmia, eivätkä ne ole aiheellisiakaan.Kevinin koko lähiympäristöönsä kohdistuva, yleensä hyvin peitetty mutta silti leppymätön viha löytää kaikkein avuttomimman kohteensa pikkusisko Celiasta (Ashley Gerasimovich), joka on epäonnekseen väärään perheeseen syntynyt kiltti, normaali pikkutyttö. Hänen osakseen jää olla tapahtumien kaikkein viattomin kärsijä; ei riitä, että hänen lemmikkimarsunsa kokee kauhistavan kohtalon ja toisesta silmästä menee näkö (jonka viimeistään olisi pitänyt herättää normaalit vanhemmat tajuamaan millaisen pahuuden kanssa ovat tekemisissä). Aivan elokuvan lopussa juuri Celiasta tulee Kevinin edustaman äärimmäisen pahuuden kirkkain symboli.

Poikani Kevin on vaikuttava vaikkakaan ei kaikissa käänteissään täysin uskottava katselukokemus: painajainen siitä, millaista monen unelmana siintävä lapsiperheen elämä voisi äärimmillään olla. Se on kauhuelokuva ilman kauhuelokuvan stigmaa; teos jota kultturelleissakin piireissä on mahdollista arvostaa ilman oman korkeakulttuuriuskottavuuden menetystä.

Jukka Halttunen