Tämä toi samanaikaisesti muistuman siitä, että kun tuota Boundin julkaisuvuotta 1996 oikeasti elettiin, olin enemmän kuin vain lievästi pettynyt kyseisen elokuvavuoden tarjontaan. Tämä oli tavallaan ymmärrettävää, kun peräti neljänä edellisenä vuotena putkeen, 1992 - 1995 oli mestariteoksia sekä muutenkin erittäin hyviä elokuvia ollut tarjolla poikkeuksellisen suuri määrä. Seuraavana vuonna ensi-iltakalenteri vaikutti yhtäkkiä kovin vaatimattomalta. Jopa Steven Seagalin kultakausi oli päättynyt. Tylsää! Vai oliko sittenkään?
No eihän se todellakaan ollut niin. Jostakin syystä vain satuin näkemään joitakin tuon vuoden parhaista elokuvista selvästi niiden varsinaisen julkaisuajankohdan jälkeen (parhaana esimerkkinä juuri Bound) tai sitten en syystä tai toisesta oivaltanut heti ensikatselulla joidenkin elokuvien nerokkuutta (The People vs. Larry Flynt). Niinpä minulla ei ensi alkuun ollut tiedossani juuri muita itsestään selviä viiden tähden teoksia kuin David Cronenbergin Crash (kuva yllä) ja Coenin veljesten Fargo. Sitten vuosi jo vaihtuikin.
Muistellaan lopulta oikein hyväksi muodostuneen vuoden 1996 parhaimpia töitä aakkosjärjestyksessä. Viiden tähden elokuvia löysin tuolta vuodelta muistiinpanoistani kahdeksan kappaletta - jos niiden lisäksi on vielä muita, niitä en ole nähnyt. Lopuksi muistellaan vielä kaikkein parhaiden lisäksi joissakin suhteissa erityisen ansioituneita nimikkeitä omassa kunniamainintaosiossaan, johon tällä kertaa kertyi neljä nimikettä.
The Wachowski Brothers: Bound
Edellä jo mainittu Bound oli Wachowskin veljesten esikoisohjaus, joka johti nopeasti The Matrixiin (1999) jatko-osineen. Siskon ja sen veljen uusin työ Cloud Atlas saa Amerikan ensi-iltansa runsaan kuukauden päästä ja leviää sen jälkeen varmaankin nopeasti muualle. Näiden megaelokuvien sijaan Bound on pienimuotoinen jännäri toisiinsa rakastuvasta naiskaksikosta, joka kehittää suunnitelman ryöstää miljoonakaupalla mafiarahaa päästäkseen uuden elämän alkuun kaukana toisaalla. Muoto on pieni ja käsikirjoitus kiristää jännitysruuvia nerokkaasti. Alla upean roolin tekevä Joe Pantoliano.
David Cronenberg: Crash
Body horrorin mestarina tunnettu Cronenberg ohjasi koko 1990-luvun parhaana työnään jo neljännesvuosisata aiemmin julkaistun romaanin, jota oli yleisesti pidetty filmaamiskelvottomana. Vaikka aihe, autokolareista seksuaalista mielihyvää saavien ihmisten salainen kultti, vaikutti ensisilmäyksellä melkoiselta irtiotolta ohjaajan aiempaan tuotantoon nähden, ei kyse oikeastaan ollut siitä. Tällä kertaa vain ihmisekehossa ei noussut kapinaan mikään yksittäinen fyysinen osa, vaan seksuaalisuus. James Spader, Holly Hunter ja Elias Koteas vakuuttavat päärooleissa, Deborah Kara Unger vieraannuttaa katsojaa kylmyydellään vielä entisestään kuvien steriilin yleisilmeen ja Howard Shoren kylmän metallisen sähkökitaramusiikin ohella.
Nicholas Hytner: The Crucible
Oscar-ehdokkaidenkin joukkoon noussut harvinaisen onnistunut näytelmäfilmatisointi kuvasi noitaepäilyksiä 1600-luvun Yhdysvaltojen Salemissa riipaisevalla voimalla. Yksi maailman loistavimmista näyttelijöistä, Daniel Day-Lewis vakuutti epäoikeudenmukaisuusdraaman pääosassa, mutta vähintään yhtä vahva oli hyytävä Paul Scofield totuutta (melkoisen turhaan) etsivänä tuomarina. Näytelmäkirjailija Arthur Miller (1915 - 2005) oli itse myös elokuvakäsikirjoituksen takana. Korkeaa laatua aikuiseen makuun.
Joel Coen: Fargo
Toinen Oscar-ehdokkuuksia kerännyt ja niistä kaksi jopa pysteiksi realisoinut draama on Coenin veljesten paras elokuva valmistumisvuosikymmenellään. Yhdysvaltojen pohjoisimpien osien lumisiin maisemiin sijoittuva tragikomedia on todellinen kirjoittamisen mestarinäyte, joka sekoittaa samaan keitokseen niin jännitystä, huumoria, arkidraamaa kuin suoranaisia kauhuelementtejäkin. Veljekset palkittiin ansaitusti käsikirjoitus-Oscarilla ja Frances McDormand (alla) pokkasi palkinnon parhaasta naispääosasta.
Milos Forman: The People vs. Larry Flynt
Myös ohjaajalegenda Milos Forman ylsi parhaaseen suoritukseensa suunnilleen sitten klassikkonsa Yksi lensi yli käenpesän (1975) sattumoisin juuri vuonna 1996. Tässä olivat suurena apuna paria vuotta aiemmin Ed Woodilla taitonsa osoittaneet, verrattomat elämäkertakynäilijät Scott Alexander ja Larry Karaszewski. Pornolehti Hustlerin perustaja Larry Flyntin omaelämäkerta kasvaa huikean upeasti toteutetuksi pohdiskeluksi siitä, mitä sananvapaus pohjimmiltaan on ja millaisten asioiden sietämistä se meiltä kaikilta edellyttää. Oscar-ehdokkuudellakin noteerattu Woody Harrelson on nimiroolissa huippuvedossa.
Gregory Hoblit: Primal Fear
Eivätkä Oscar-ehdokkaat loppuneet vielä siihenkään, sillä myös Edward Norton oli ehdolla läpimurtoroolissaan arvostetun piispan murhasta epäiltynä, epävakaana nuorena miehenä. Norton täydensi huippuvuottaan esiintymällä myös The People vs. Larry Flyntissä. Tarinan varsinainen päähenkilö on kuitenkin Richard Geren yli-itsevarma puolustusasianajaja, joka joutuu vähitellen myöntämään haukanneensa paljon julkisuutta saavassa oikeustaistelussa isomman palan kuin pystyy nielemään. Oikeussalikohtauksissa on sähköä, ja murhamysteeri yhteiskunnallisine ulottuvuuksineen on herkeämättömän kiinnostava.
Michael Bay: The Rock
Toinen toistaan aivottomammista toimintaelokuvista tunnettu Michael Bay ohjasi parhaan elokuvansa jo toisella yrityksellään. Testosteronia riittää, kun elokuvaa tähdittävät Sean Connery, Nicolas Cage ja Ed Harris, mutta niin riittää myös sähköisen jännittäviä tilanteita ja äärimmäisen näyttävää suuren luokan toimintaa. Vaikka dramaattinen tarina massatuhoaseilla San Franciscoa kiristävästä huippu-upseerista ei ole ihan uskottavimmista päästä, on se kuitenkin vakuuttavasti kirjoitettu. Spektaakkeli venyy selvästi yli kaksituntiseksi, eikä tylsiä hetkiä ole.
Danny Boyle: Trainspotting
Listamme kahdeksas ja samalla viimeinen viiden tähden suoritus valittiin hiljattain Britannian kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Ohjaajansa Danny Boylen läpimurtoelokuva yhdistelee sekin taidokkaasti keskenään ristiriitaisia tunnelmia kertoessaan synopsiksen tasolla synkältä kuulostavan tarinan edinburghilaisista narkomaaneista. Synkkiä hetkiä toki onkin siellä täällä, mutta kokonaisuus jättää loistavasti kirjoitetun ja ohjatun toimintakomedian jälkimaun. Myös Ewan McGregorin läpimurroksi muodostuneen modernin klassikon kruunaa vielä erittäin trendikkäänä sykkivä musiikkiraita.
Ei aivan viiteen tähteen mutta kuitenkin kunniamaininnan arvoisista elokuvista kannattaa ensimmäisenä mainita ilman muuta elokuva, joka käynnisti pari hienoa uraa täällä Skandinaviassa. Nicolas Winding Refnin pitkä esikoisohjaus Pusher on elämänmakuinen rikostarina Kööpenhaminan varjoisimmilta kujilta, joka esitteli aikoinaan maailmalle myös Mads Mikkelsenin.
Edellä jo kertaalleen mainittu Steven Seagal nähtiin sivuosassa Kurt Russellin varsinaisesti pääosittamassa terroristi-toimintajännärissä Executive Decision, jonka ohjasi leikkaajana paremmin tunnettu Stuart Baird. Toinen vuoden mainioista toimintaelokuvista oli tietenkin Renny Harlinin The Long Kiss Goodnight, joka taisi jäädä miehen viimeiseksi oikeasti hyväksi elokuvaksi. Elokuvan seagal-roolissa ohjaajan tuolloinen vaimo Geena Davis.
Eivätkä kaikki romanttiset komediatkaan olleet vielä vuonna 1996 niin onnettoman surkeita kuin 2000-luvun puolelle tultaessa. Edward Burns oli herättänyt edellisvuonna paljon ihastusta irlanninamerikkalaisella indie-debyytillään The Brothers McMullen (1995). Vuotta myöhemmin valmistunut ensimmäinen studiotuotanto She's the One on sekin erillisen maininnan arvoinen, vaikka ei tietysti pärjääkään ohjaajan esikoiselle. Sen kanssa hyvin samantapaiseen ihmissuhdekomediaan on saatu tunnetumpia näyttelijöitä tyyliin Cameron Diaz ja Jennifer Aniston.
Vuoden 1996 top 3:
1. Crash
2. The People vs. Larry Flynt
3. Fargo
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti