Vuosikymmenen vaihtumista juhlistavan kirjoitussarjani huipentumaksi listaan vielä 50 parasta sen aikana julkaistua musiikkikappaletta, joiden pituus jää alle kymmenen minuutin. Jälleen pitää disclaimerina todeta, että mukana ovat vain ne jotka olen onnistunut kuulemaan, varmaan muitakin hyviä vielä olisi.
Aiempina vuosikymmeninä olen jaksanut ja ehtinyt tehdä peräti 100 parhaan kappaleen listan, ja on minulla kyllä nytkin nuo sijojen 51 - 100 haltijat tiedossa. Mutta ehkäpä keskityn vain ihan terävimpään kärkeen: seuraavien 50 joukossa on mitä todennäköisimmin vain lisää sitä samaa, mutta ei aivan yhtä nappiin osuneina suorituksina.
Listan tyvipäässä vain yhden lauseen luonnehdintoja, kärkipäässä vähän pitempiäkin.
50. BIKING HOME
Lisa Gerrard
(Whale Rider, 2003)
Elokuviin paljon säveltäneen entisen Dead Can Dance -vaikuttajan muotovalio, etupäässä instrumentaali tunnelmapala.
49. PSYCHO
System of a Down
(Toxicity, 2001)
Aggressiivista pomppimista ja rytkettä jenkkiyhtyeen vuosikymmenen alun uraauurtavalta levltä.
48. I DREW A FINAL BREATH IN THE DREAM
Maju
(Maju-2, 2000)
Tokiolaiset elektroambient-tunnelmoijat parhaimmillaan.
47. A PRAYER FOR THE UNBORN
Gary Numan
(Crazier, 2003)
1970-luvulla uransa aloittanut teknopopin pioneeri liikkuu nykyään indurstrial-kentässä.
46. DEADWING
Porcupine Tree
(Deadwing, 2005)
Metallivaikutteisen progen brittisuuruus on yksi vuosikymmenen keskeisimmistä vaikuttajista.
45. THIS IS THE NEW SHIT
Marilyn Manson
(The Golden Age of Grotesque, 2003)
Amerikkalaisen shokeeraajan maino kappale luottaa kontrastien voimaan ja nostaa b-osassa kaikki volyyminapit samalla kertaa 11:een.
44. FUTURE PROOF
Massive Attack
(100 Windows, 2003)
Trip-hopin mestarit eivät olleet 00-luvulla lähelläkään 90-luvun tasoaan, mutta pystyivät silti parhaimmillaan muistettaviin töihin.
43. DAYVAN COWBOY
Boards of Canada
(The Campfire Headphase, 2005)
Skottikaksikon instrumentaalit ylsivät korkeimpiin huippuihinsa vuosikymmenen puolivälissä.
42. FEAR OF A BLANK PLANET
Porcupine Tree
(Fear of a Blank Planet, 2007)
Kehutun levyn nimikappale on mestariteos vähän yli puoleenväliin asti, mutta alkaa sitten toistaa itseään niin pahasti, että putosi tälläkin listalla n. 30 sijaa.
41. FALLING DOWN
Frost*
(Experiments in Mass Appeal, 2008)
Modernin progen ykkösnimi maailmassa sekoittaa vaikeimpiin kuvioihinsa myös melko suoraviivaisia rock- ja pop-teemoja.
40. DARKNESS
Lamb
(Between Darkness and Wonder, 2003)
Nerokas mutta ehkä vähän yksioikoinen tunnelmapala kuvailee sielunvaellusta muistettavasti maalaillen.
39. LIGHTDARK
Nosound
(Lightdark, 2008)
Italialaiskokoonpanon musiikki on eteerisen melodista, ajoin jopa ambient-vaikutteista, ja sen parhaat puolet yhdistyvät toiseksi uusimman levyn nimikappaleessa.
38. DEAR DEAD DAYS
Frost*
(Experiments in Mass Appeal, 2008)
Falling Downia levyn kappalejärjestyksessä edeltävä teos edustaa modernia sinfonista progea monimuotoisimmillaan.
37. .3
Porcupine Tree
(In Absentia, 2002)
Mieleenpainuva, etupäässä instrumentaalina kulkeva kappale vuosikymmenen parhaaksi jo valitun levyn puolivälin paikkeilta.
36. SAIL TO THE MOON
Radiohead
(Hail to the Thief, 2003)
Radioheadin tuotanto on ollut Kid A:n (2000) jälkeen varsin ailahtelevaista. Tässä yksi harvoista täysosumista.
35. OVER AND OUT
Foo Fighters
(In Your Honor, 2005)
Kaksilevyisen julkaisun rauhallisemmalla puoliskolla on useita modernin melodisen rockin mestariteoksia, joista tämä on yksi.
34. ANALYSE
Thom Yorke
(The Eraser, 2006)
Radioheadin laulusolistin hieno laulu saa lisänostetta siitä, että se yhdistyy mielessä aina vuosikymmenen toiseksi parhaan elokuvan lopputekstien alkuun...
33. HOPPÍPOLLA
Sigur Rós
(Takk..., 2005)
Sittemmin selvästi vaisuuntuneet islantilaiset tekivät vuosikymmenen alkupuolella hienoa, melodista musiikkia.
32. NO ME NO YOU
Frost*
(Milliontown, 2006)
Hauskasti heavy-riffejä perinteisiin progekulkuihin yhdistelevä rutistus kohottaa tunnelmaa Milliontownin alkupuolella.
31. CHOP SUEY!
System of a Down
(Toxicity, 2001)
Yksi kaikkien aikojen koskettavimmista itsemurhaa käsittelevistä rock-kappaleista lyö sanomansa aggressiolla perille.
30. PARADE
Yasushi Yoshida
(Secret Figure, 2006)
Vain yksi japanilaisneron hienoista kappaleista Secret Figure -debyytiltä. Yoshida saa kuvankauniin musiikin tekemisen kuulostamaan helpolta.
29. WHERE IS MY LOVE?
Blackfield
(Blackfield, 2004)
Blackfield kuulostaa aivan Coldplayltä - hyvässä mielessä - debyyttilevynsä erikoisversiolle lisätyistä kolmesta uudesta raidasta keskimmäisellä.
28. SOMEONE STARTS TO FADE AWAY
Nosound
(Lightdark, 2008)
Ilmeisen esikuvan, brittiläisen No-Manin Tim Bowness vierailee laulusolistina No-Manin toiseksi uusimman levyn hienoimmalla raidalla.
27. MY HEAD SOUNDS LIKE THAT
Peter Gabriel
(Up, 2002)
Entinen Genesis-mies ei ole saanut suuria aikaan enää pariinkymmeneen vuoteen, mutta tämä tunnelmapala on kyllä toimiva.
26. CHAIR FATHER
Yasushi Yoshida
(Secret Figure, 2006)
Lisää melodista Yoshidaa.
25. HYPERVENTILATE
Frost*
(Milliontown, 2006)
Milliontownin upea instrumentaalialoitus käynnistää samalla uskomattoman hienon yhtyeen levytysuran. Petollisen rauhallinen alku luo vääriä odotuksia.
24. THE SLOW CRASH LANDING MAN
Spock’s Beard
(Spock’s Beard, 2007)
Amerikkalaisten yhdeksännen studiolevyn paras raita ei onnistu jättämään kovin kauas seuraavia, kokonaisuutena erittäin komea levy.
23. GET ALL YOU DESERVE
Steven Wilson
(Insurgentes, 2008)
Steven Wilsonin ensimmäisen soololevyn lopusta löytyvä erikoisuus alkaa hiljaa ja alhaalta, ja nousee sitten pikku hiljaa upeaan kakofoniaan josta ei enää sävelmää löydy.
22. PICTURE OF THREE LIFE
Yasushi Yoshida
(Secret Figure, 2006)
Yoshidan asteikolla poikkeuksellisen pitkä mutta kuitenkin alle 10-minuuttinen sävelteos on debyytin monipuolisin ja paras.
21. AUTO ROCK
Mogwai
(Mr. Beast, 2006)
Michael Mannin Miami Vicen tunnetuksi tekemä, komeasti vähitellen nouseva instrumentaali tutustutti minut aikanaan skottiyhtyeeseen.
20. OCTOBER LANGUAGE
Belong
(October Language, 2004)
Todella komean kuuloista elektroambientia Amerikasta. Saattaa olla vaikea löytää, mutta etsiminen maksaa kyllä vaivan.
19. SIGNIFICANT OTHER
Steven Wilson
(Insurgentes, 2008)
Melodisen rockin merkkiteos, jonka polveileva b-osan sävelkuvio jää väkisin mieleen parilla kuuntelulla. Esimerkki siitä, miten parhaat ideat kertyivät soololle ja Porcupine Tree jäi ilman.
18. BLACKEST EYES
Porcupine Tree
(In Absentia, 2002)
Tätä ongelmaa ei ollut vielä vuosikymmenen alussa, jolloin In Absentian miltei sietämättömän hieno avausraita tehtiin.
17. ONCE
Blackfield
(Blackfield II, 2007)
Eikä ollut tuota mainittua ongelmaa myöskään viisi vuotta myöhemmin, jolloin Blackfieldin toinen levy lähti liikkeelle tällä niin ikään nerokkaalla rock/pop -laululla.
16. SAY GOODBYE
Fleetwood Mac
(Say You Will, 2003)
Fleetwood Mac on pitänyt matalaa profiilia 2000-luvulla, tämäkin pieni mestariteos on jostakin syystä piilotettu aivan Say You Will -levyn loppupäähän. Koskettavaa laulua rakkaudesta espanjalaistyylisten kitaroiden säestyksellä.
15. TENDER CLAIM
Nosound
(A Sense of Loss, 2009)
Kauniilla, mutta sinänsä vielä massasta erottumattomalla jaksolla alkava komean laulun nostaa kuitenkin mestariluokkaan johdannon komeasti täydentävä jälkipuolisko, joka yltyy suorastaan ambientiksi toistaessaan uupumatta yhtä koko vuosikymmenen jäätävimmän kauneimmista sävelkuluista. Listan kaikkein tuorein kappale, julkaisu oli lokakuussa.
14. COLLAPSE THE LIGHT INTO EARTH
Porcupine Tree
(In Absentia, 2002)
In Absentian päätöskappale osoittaa ties kuinka monennen kerran, että Steven Wilson on armoitettu lauluntekijä ja osaa kirjoittaa kauniimmin kuin todennäköisesti kukaan muu populäärimusiikin kentässä. Huonosti loppuneesta vuosikymmenestä huolimatta odotukset ovat vielä kohtalaisen korkealla 2010-luvulle siirryttäessä.
13. WIND AT MY BACK
Spock’s Beard
(Snow, 2002)
Rakkauslaulut ovat yleensä kauneimmillaan kertoessaan kaihoisasti jo menetetystä rakkaudesta. Wind at My Back poikkeaa tästä valtavirrasta ollen ylitsevuotava meneillään olevan rakkauden ja erityisesti sen kohteen ylistys. Se toimii jopa niin vakuuttavasti, että tekstiin on mahdollista sisällyttää niinkin karmeita banaaliuksia kuin ”And my soul has been kissed just because you exist”, ja homma toimii silti.
12. PEACOCK TAIL
Boards of Canada
(The Campfire Headphase, 2005)
Boards of Canadan vuoden 2005 sävelteossarja The Campfire Headphase sisältää useitakin lähes tai täysin klassikkotason instrumentaalitaideteoksia. Niistä ylimpänä nousee esille upea Peacock Tail, joka on ilman muuta lahjakkaiden tekijöidensä tähän mennessä hienoin luomus. Electronica lyö kättä ambientin kanssa unohtumattomalla tavalla.
11. SALINE
Frost*
(Experiments in Mass Appeal, 2008)
Frostin* toista levyä pidettiin sen ilmestyessä monessa suhteessa pienenä pettymyksenä. Milliontowniin verrattuna sen tuotannollinen laatu oli selvästi heikompi, minkä lisäksi esikoislevyllä loistanut Jem Godfreyn kosketinsoitinten ja kitaristi John Mitchellin kitaroinnin välinen upea vastakkainasettelu loisti poissaolollaan. Salinen kaltainen täydellisen kaunis laulu nousi vaivattomasti näiden kauneusvirheiden yläpuolelle ja vakiinnutti helposti paikkansa vuosikymmenen musiikillisten aikaansaannosten terävimmässä kärjessä.
10. LITTLE HANDS
Yasushi Yoshida
(RUFS, 2008)
Yoshidan jumalattoman kaunis instrumentaali ei löydy hänen omilta levyiltään vaan edellämainitulta eri esittäjien kokoelmalta, ja tuntuu olevan kirottu: maailmalla on liikkeellä siitä vain MP3-tiedosto, jonka musiikki katkeaa kesken 2 minuutin ja 7 sekunnin kohdalla. Jos sen erehtyy ostamaan, ei rahoja saa takaisin. iTunes on sentään poistanut tämän raidan myynnistä. Pakko kai hankkia koko levy CD:nä.
9. THE 78
Steven Wilson
(Harmony Korine, 2009)
Vuosikymmenen lopussa Steven Wilson mokasi Porcupine Treen kovasti odotetun levyn The Incident (2009) käyttämällä kaikki hyvät ideansa ennen sen julkaisua. Puoli vuotta ennen sen ilmestymistä hän teki toisenkin arviointivirheen julkaisemalla Insurgentesin avauskappaleen Harmony Korine singlenä – ja sijoittamalla sen ”b-puoleksi” kaiken levyllä ilmestyneen päihittävän kappaleen nimeltä The 78. Wilson on harvoin saanut näin yksinkertaisista aineksista aikaa näin paljon, ja harvoin myöskään ollut ihan näin rock!
8. HEART ATTACK IN A LAY BY
Porcupine Tree
(In Absentia, 2002)
Loistava tunnelmapala In Absentian loppupuolelta on kokonainen pieni tarina. Se kertoo miehestä, joka on autollaan matkalla kotiinsa tekemään sovintoa vaimon kanssa. Matkan varrella hänen rintaansa alkaa kuitenkin puristaa ja hän joutuu ajamaan tien sivuun levähdyspaikalle. Matkan jatkamisesta ei ole tulla mitään. Hän ajattelee, että "meidän piti vanheta yhdessä" ja sen miten käy muun liikenteen viuhuessa ohi kertookin sitten kappaleen nimi.
7. ON THE MEND
Foo Fighters
(In Your Honor, 2005)
Olin tietoinen Foo Fightersin olemassaolosta jo 1990-luvun puolella, mutta mielsin sen pelkäksi keskinkertaiseksi Nirvana-wannabeksi, enkä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vuonna 2005 julkaistu tuplalevy In Your Honor avasi korvat. Sen jälkimmäisellä, rauhallisempiin ja melodisempiin kappaleisiin keskittyvällä levyllä sijaitsee mm. tämä upea näyte yhtyeen kyvyistä muistettavien melodioiden ja tarinoiden kehittelijänä. Toisin kuin Spock’s Beard, Foo Fighters laulaa menetetystä rakkaudesta, menetykseen liittyvästä surutyöstä sekä toipumisprosessista.
6. CHRONOS DELIVERER
Glass Hammer
(Chronometree, 2000)
Amerikkalaisen Glass Hammerin uusioproge tuo etenkin Chronometree -levyllä aidosti mieleen 1970-luvun. Muilla levyillä vaikutelma ei ole yhtä voimakas ja yhtyeen tuotanto on laadullisesti varsin epätasainen. Chronos Deliverer on modernin sinfonisen progen täysosuma. Koko vuosikymmenen hienoimpiin yksittäisiin musiikillisiin hetkiin lukeutuva kappale luottaa naiskuoroon, upeasti melodianpätkästä toiseen kieppuvaan sävellykseen sekä äärimmäiseen vaikuttavaan kirkkourkuhuipentumaan, joka viimeistään saa kylmät väreet liikkeelle.
5. ALL THE BLUE CHANGES
No-Man
(Together We’re Stranger, 2003)
No-Manin 2000-luvun tuotannon ylivoimaisesti kirkkain huippu (muita olisi ollut useampiakin tuolla sijoilla 51 - 100) luottaa rauhalliseen yleisilmeeseen ja hitaasti muuntuvaan melodiaan heille tutuilla instrumenteilla soitettuna. Syntetisaattorit, symbaalit, piano ja Tim Bownessin raukea ääni rauhoittavat kuulijan kuvittelemaan mielessään kokonaisia maisemia. Voisin kuvitella, että tällaista musiikkia olisi helppo käyttää jopa terapioinnin välineenä.
4. SAMSKEYTI
Sigur Rós
(( ), 2002)
Käytän Sigur Rósin periaatteessa nimettömiksi jätetyistä kappaleista nimiä, jotka onnistuin jostakin päin nettiä joskus kaivamaan. Muistaakseni yhtye kehotti niin tekemään. Tämä on raita numero 3, yhteen vuosikymmenen hienoimmista pianokuvioista perustuva mestariteos, joka jää toistamaan samaa kieppiä mutta onnistuu tekemään sen massiivisuuttaan pikku hiljaa kasvattaen. Vuosikymmenen alkupuolella pidin tätä sen parhaana musiikkiesityksenä, mutta sittemmin on menty siitäkin yli.
3. 1,000 PEOPLE
Blackfield
(Blackfield II, 2007)
Pateettisuudessaan jo koomisuuden rajoilla liikkuva sanoitus ei riistä Blackfieldin toisen levyn toisen raidan äärimmäistä tehokkuutta. Itsetuhoisia aikeita hautovan kertojan epätoivo välittyy upeasti kauniista melodiasta ja yksinkertaisesta instrumentaatiosta – ja toki myös asiat varsin suoraan sanovasta tekstistä. ”I want to die in this moment, I want to die” ei ole kaikkein hienovaraisin tapa laulaa itsemurha-aikeista, mutta tässä tapauksessa se kuitenkin toimii. Useita hienoja lauluja 2000-luvulla tehneen Blackfieldin tuotannossa se jää silti kakkoseksi.
2. GRAVITY EYELIDS
Porcupine Tree
(In Absentia, 2002)
Vuosikymmenen loistokkaimmat musiikilliset hetket toi tarjolle jo sen alkupuolella musiikillisen luomiskykynsä huipulle noussut brittiyhtye Porcupine Tree, joka listasijoituksilla laskien lieneekin viime aikojen merkittävin tekijä. Yhtyeen tuotannon kirkkain timantti on muutenkin käsittämättömän loistavan In Absentian alkupuolelta löytyvä, rohkean omalaatuinen Gravity Eyelids, joka tuntuu matemaattisen tarkalla rakenteellaan suorastaan aukovan uusia musiikillisia uria. Nämä karvan verran vajaat kahdeksan minuuttia olisivat minkä hyvänsä vuosikymmenen kohokohta.
1. PERFECT WORLD
Blackfield
(Blackfield, 2004)
Vuosikymmenen ilman muuta kaunein pop-laulu ei paradoksaalisesti kuulu lainkaan Blackfieldin debyyttilevyn perusversion kappalevalikoimaan. Se julkaistiin vasta kolme ylimääräistä raitaa sisältäneellä deluxe-painoksella, jolla se teki vielä lähtemättömämmän vaikutuksen kuin levyn kymmenen alkuperäistä – mitä voidaankin pitää melkoisena suorituksena. Haikean kaunis pop-sävellys ei kuulu ainoastaan tämän vuosikymmenen parhaisiin, vaan myös kaikkien aikojen. Ajatukseen "I wish we'll be reborn to a perfect world" on helppo samastua kun nykymaailman menoa seuraa.
torstai 31. joulukuuta 2009
tiistai 29. joulukuuta 2009
2000-luvun parhaat levyt: top 12
2000-luvun eli vuosien 2000 - 2009 parhaiden listauksissa on vuorossa vielä viimeinen helppo rasti eli vuosikymmenen parhaat levyt. Kun tämä on saatu mietittyä alta pois, onkin sitten aika keskittyä niihin lyhyisiin, alle 10 minuutin mittaisiin kappaleisiin, ja siinä varmasti riittääkin puuhasteltavaa pitemmäksi aikaa. Jos nyt varaisin siihen vaikka nuo 30. ja 31. päivät.
Kymmenen vuotta sitten sain 1990-luvun parhaista aikaiseksi top 100:n, mutta olihan siinä melkoinen rakenteleminen. Saa nähdä riittääkö ahkeruus samaan tällä vuosikymmenellä. Kokonaisia levyjä järjestellessä ei vaihtoehtoja ole noin paljoa, yritin ensin rakentaa pelkän top 10:n mutta kun en saanut siihen sullottua ihan kaikkia mielestäni maininnan arvoisia levytyksiä niin siitä tuli sitten top 12. Ja se näyttää seuraavalta.
12. ( )
(Sigur Rós, 2002)
Islantilaisten eteerisen musiikin soittajien läpimurtolevy ei ole ihan tasainen: parhaimmillaan se on aivan tajunnanräjäyttävän loistava mutta heikoimmillaan huomattavasti yhdentekevämpi. Ilmestyessään vuonna 2002 ja minun löydettyäni se miltei saman tien se oli kuitenkin jotain todella uutta ja raikasta. Sittemmin Sigur Rósin julkaisut ovat muuttuneet vähemmän uraauurtaviksi - vaikkakaan eivät edelleenkään huonoiksi - ja tämä levy jäänee heidän suurtyökseen.
11. THE SEVENTH TREE
(Goldfrapp, 2008)
Yksi puhdas pop-levy kuuluu jokaisen vuosikymmenen parhaiden levyjen listalle ja 2000-luvulla se oli tämä. Goldfrapp teki jo aivan 2000-luvun alusta asti kohtalaisen hyviä mutta jonkin verran epätasaisia levyjä. Kehitys huipentui lopulta vuosikymmenen loppupuolella The Seventh Treehen, jossa ei oikeastaan ole enää yhtään todella heikkoa raitaa. Tunnelmat ovat hiukan aiempaa vähemmän teknopainotteisia ja eteerisempiä... se taitaakin olla minulle yksi vuosikymmenen keskeisistä laatusanoista. Oli miten oli, oikein hyvä levy.
10. SPOCK'S BEARD
(Spock's Beard, 2007)
Amerikan progehirmut tuntuvat vain parantaneen kuin sika juoksuaan uran edettyä pidemmälle. Tämä heidän yhdeksäs studiolevynsä on jo aikamoinen suoritus. Kaikki raidat eivät ihan kanna maaliin saakka, mutta parhaimmillaan tämä on todella upea levy ja luo vahvaa uskoa siihen, että 1970-luvun parhaat progeperinteet ovat hyvissä käsissä muutoinkin kun parhaiden brittiyhtyeiden toimesta hoidettuina. Yhtyeen kymmenes levy, nimeltään tietysti X, ilmestyy joskus vuodenvaihteen tienoilla, saa nähdä ehtiikö vielä sekin 00-luvun puolelle ja jos ehtii, onko siinä listapotentiaalia.
9. SCHOOLYARD GHOSTS
(No-Man, 2008)
Steven Wilsonin ja Tim Bownessin jo 1990-luvun alkupuolelta saakka toiminnassa ollut kahden miehen yhtye ylsi varmaankin tasaisimmin hyvään levyynsä vasta nyt uran jatkuttua jo pitkään. Yleisilme on seesteinen ja melodinen. Aiempien levyjen satunnaiset hip hop -vaikutteet loistavat poissaolollaan. Muuten rauhallisen levyn yleisilmeen rikkoo aluksi kamalalta kuulostava revitys Pigeon Drummer, joka osoittautuu pidempään jatkuvan kuuntelun tuloksena yhdeksi levyn parhaista raidoista.
8. LIGHTDARK
(Nosound, 2008)
Varsin samalla tavoin kuin No-Manin Schoolyard Ghosts on heidän tähän mennessä tasaisimmin hyvä levynsä, on italialaisen Nosoundin Lightdark heidän vastaava levytyksensä. Melodinen ja jälleen kerran eteerinen levy sai minut alun perin kiinnostumaan kokoonpanosta sen verran, että olen itse asiassa sittemmin hankkinut heidän kaikki levytyksensä iTunesista kokonaisuudessaan. Kokonaisnäkemystä siis on. Levyn huippukohdat kuten nimikappale ja Someone Starts to Fade Away kuuluvat vuosikymmenen parhaisiin, ja kuinkas sattuikaan jälkimmäisellä vierailee laulusolistina No-Manin Tim Bowness. Yhtyeet ovatkin aika lähellä toisiaan samassa evoluutiohaarassa.
7. THE CAMPFIRE HEADPHASE
(Boards of Canada, 2005)
Skotlantilainen kaksikko ylsi tähän mennessä hienoimpaan suoritukseensa vuosikymmenen puolivälissä. Kyseessä on jälleen kokoonpanon tasaisimman hyvä levy, mutta tällä kertaa se ei tarkoita, että seassa olisi juurikaan mitään keskinkertaista. The Campfire Headphase on parhaimmillaan loistava ja heikoimmillaankin hyvä levy, jota voi suositella varauksetta melodisen rauhallisen ja, köh, eteerisen musiikin ystäville. Lopetetaanpas eteerisen musiikin kuuntelu tällä erää tähän.
6. INSURGENTES
(Steven Wilson, 2008)
Sillä jos Steven Wilsonin komea soololevy on jotakin, niin ainakaan se ei ole eteerinen. Kuten jo aiemmin olen todennutkin, Wilson rohmusi parhaat ideansa omalle soololevylleen saaden aikaan sen, että Porcupine Treen viimeinen levy tällä vuosikymmenellä eli The Incident (2009) oli ihan hanurista. Mutta onneksi meillä on tämä levy sen sijasta! Paikoitellen rockia, paikoitellen progea, paikoitellen rauhallista melodista musiikkia, tässä on jokaiselle hyvän musiikin ystävälle jotakin.
5. SECRET FIGURE
(Yasushi Yoshida, 2006)
Mikään ei kuitenkaan pystynyt valmistamaan minua japanilaisen säveltäjän Yasushi Yoshidan nerokkuudelle. Jos haetaan köyhää vertauskuvaa, niin Yoshida on vähän samaa kuin Harold Budd ja Brian Eno olivat 1980-luvulla: armoitettu säveltäjä, joka tekee melodista instrumentaalimusiikkia, joka tuo tyylillisesti mieleen elektronisen ambientin mutta ei ole elektronista. Näin korkealle listalla yltäneen levyn täytyy olla nerokas miltei alusta loppuun ja kyllä tämä sitä miltei onkin, yksi ainoa vähän heikompi raita yhdeksän pienen taideteoksen joukkoon on eksynyt.
4. KID A
(Radiohead, 2000)
Kun Radioheadin jokseenkin täydellinen Kid A oli ilmestynyt vuonna 2000, pidin jo miltei itsestäänselvänä että koko 2000-luvun paras levy oli julkaistu. Ja tässä tulos, se ei lopulta mahtunut edes kärkikolmikkoon. Kid A oli joka tapauksessa "liian" taiteelliseksi mielletyn kitararockyhtyeen uralla yllättävä veto: yksi parhaista 1970-luvun progelevyistä jotka on koskaan julkaistu tuon vuosikymmenen ulkopuolella. Yhtään todella heikkoa raitaa ei joukkoon enää mahdu. Levyn järjestyksessä toinen raita taitaa olla muita hieman vaatimattomampi mutta enimmäkseen kuulemme pelkkää nerokkuutta.
3. MILLIONTOWN
(Frost*, 2006)
Vuosikymmenen parhaan pitkän kappaleen tittelin jo nimikappaleellaan voittaneen Frostin* uskomaton debyyttilevy yltää kokonaisten levyjen listalla vasta kolmannelle sijalle. Mutta onhan se silti aivan käsittämätön suoritus. Miten voi kuunnella musiikkia ahkerasti vuodesta 1973 alkaen, ja löytää vasta vuonna 2009 yhtyeen, jonka musiikki sopii aivan täydellisesti kaikkiin niihin kriteereihin, joita on koskaan hyvälle musiikille asettanut. Kuuntelin tätä ensi kertaa kuulokkeilla samaan aikaan kun televisiossa olivat viime toukokuussa menossa Euroviisut - siinäpä vasta kontrasti - ja saatoin vain ihmetellä, etteikö tältä levyltä tosiaan löydy yhtään heikkoa raitaa. Päinvastoin, koko ajan tuntui vain paremmalta. Ja nimikappale ei ollut vielä edes ehtinyt alkaa...
2. BLACKFIELD
(Blackfield, 2004)
Steven Wilsonin ja israelilaisen muusikon Aviv Geffenin kahden miehen projekti tuotti viitisen vuotta sitten niin käsittämättömän hienon levytyksen, että sitä on vieläkin melko vaikea uskoa. Kaiken lisäksi kokonaisuus vain parani kun siitä julkaistiin kahden levyn Special Edition, jonka kolmesta uudesta raidasta kaksi meni suoraan jo valmiiksi loistavan levyn kärkipäähän. Melodista rockia soittava kaksikko nostatti uskomattomalla debyytillään huikeat ennakko-odotukset toista levytystään Blackfield II (2007) kohtaan, joita tämä ei sitten kuitenkaan onnistunut lunastamaan. Mutta tämä levy jäi elämään yhtenä maailman kaikkien aikojen parhaista.
1. IN ABSENTIA
(Porcupine Tree, 2002)
Vuosikymmenen upeimman levyn nimen taisinkin jo spoilata taannoisessa kirjoituksessani vuosikymmenen parhaista pitkistä kappaleista. In Absentia ei ole ainoastaan 2000-luvun hienoin levy, vaan kuuluu kaikkien aikojen top 3:een. Se on Porcupine Treen suurin nerokkuuden hetkellinen leimahdus, jonka jälkeen yhtyeen tuotannon taso on laskenut tasaisesti levy levyltä, ja pari viimeisintä tuotostahan ovat jo olleet miltei kuuntelukelvottomia. In Absentia jää kuitenkin elämään Bachin, Mozartin ja kumppaneiden parhaiden veroisena suorituksena. Metallivaikutteinen, melodinen proge ei ole juuri koskaan ollut näin mielikuvituksekasta. Levy on huonoimmillaankin vain hyvä, suurimman osan aikaa loistava.
Kymmenen vuotta sitten sain 1990-luvun parhaista aikaiseksi top 100:n, mutta olihan siinä melkoinen rakenteleminen. Saa nähdä riittääkö ahkeruus samaan tällä vuosikymmenellä. Kokonaisia levyjä järjestellessä ei vaihtoehtoja ole noin paljoa, yritin ensin rakentaa pelkän top 10:n mutta kun en saanut siihen sullottua ihan kaikkia mielestäni maininnan arvoisia levytyksiä niin siitä tuli sitten top 12. Ja se näyttää seuraavalta.
12. ( )
(Sigur Rós, 2002)
Islantilaisten eteerisen musiikin soittajien läpimurtolevy ei ole ihan tasainen: parhaimmillaan se on aivan tajunnanräjäyttävän loistava mutta heikoimmillaan huomattavasti yhdentekevämpi. Ilmestyessään vuonna 2002 ja minun löydettyäni se miltei saman tien se oli kuitenkin jotain todella uutta ja raikasta. Sittemmin Sigur Rósin julkaisut ovat muuttuneet vähemmän uraauurtaviksi - vaikkakaan eivät edelleenkään huonoiksi - ja tämä levy jäänee heidän suurtyökseen.
11. THE SEVENTH TREE
(Goldfrapp, 2008)
Yksi puhdas pop-levy kuuluu jokaisen vuosikymmenen parhaiden levyjen listalle ja 2000-luvulla se oli tämä. Goldfrapp teki jo aivan 2000-luvun alusta asti kohtalaisen hyviä mutta jonkin verran epätasaisia levyjä. Kehitys huipentui lopulta vuosikymmenen loppupuolella The Seventh Treehen, jossa ei oikeastaan ole enää yhtään todella heikkoa raitaa. Tunnelmat ovat hiukan aiempaa vähemmän teknopainotteisia ja eteerisempiä... se taitaakin olla minulle yksi vuosikymmenen keskeisistä laatusanoista. Oli miten oli, oikein hyvä levy.
10. SPOCK'S BEARD
(Spock's Beard, 2007)
Amerikan progehirmut tuntuvat vain parantaneen kuin sika juoksuaan uran edettyä pidemmälle. Tämä heidän yhdeksäs studiolevynsä on jo aikamoinen suoritus. Kaikki raidat eivät ihan kanna maaliin saakka, mutta parhaimmillaan tämä on todella upea levy ja luo vahvaa uskoa siihen, että 1970-luvun parhaat progeperinteet ovat hyvissä käsissä muutoinkin kun parhaiden brittiyhtyeiden toimesta hoidettuina. Yhtyeen kymmenes levy, nimeltään tietysti X, ilmestyy joskus vuodenvaihteen tienoilla, saa nähdä ehtiikö vielä sekin 00-luvun puolelle ja jos ehtii, onko siinä listapotentiaalia.
9. SCHOOLYARD GHOSTS
(No-Man, 2008)
Steven Wilsonin ja Tim Bownessin jo 1990-luvun alkupuolelta saakka toiminnassa ollut kahden miehen yhtye ylsi varmaankin tasaisimmin hyvään levyynsä vasta nyt uran jatkuttua jo pitkään. Yleisilme on seesteinen ja melodinen. Aiempien levyjen satunnaiset hip hop -vaikutteet loistavat poissaolollaan. Muuten rauhallisen levyn yleisilmeen rikkoo aluksi kamalalta kuulostava revitys Pigeon Drummer, joka osoittautuu pidempään jatkuvan kuuntelun tuloksena yhdeksi levyn parhaista raidoista.
8. LIGHTDARK
(Nosound, 2008)
Varsin samalla tavoin kuin No-Manin Schoolyard Ghosts on heidän tähän mennessä tasaisimmin hyvä levynsä, on italialaisen Nosoundin Lightdark heidän vastaava levytyksensä. Melodinen ja jälleen kerran eteerinen levy sai minut alun perin kiinnostumaan kokoonpanosta sen verran, että olen itse asiassa sittemmin hankkinut heidän kaikki levytyksensä iTunesista kokonaisuudessaan. Kokonaisnäkemystä siis on. Levyn huippukohdat kuten nimikappale ja Someone Starts to Fade Away kuuluvat vuosikymmenen parhaisiin, ja kuinkas sattuikaan jälkimmäisellä vierailee laulusolistina No-Manin Tim Bowness. Yhtyeet ovatkin aika lähellä toisiaan samassa evoluutiohaarassa.
7. THE CAMPFIRE HEADPHASE
(Boards of Canada, 2005)
Skotlantilainen kaksikko ylsi tähän mennessä hienoimpaan suoritukseensa vuosikymmenen puolivälissä. Kyseessä on jälleen kokoonpanon tasaisimman hyvä levy, mutta tällä kertaa se ei tarkoita, että seassa olisi juurikaan mitään keskinkertaista. The Campfire Headphase on parhaimmillaan loistava ja heikoimmillaankin hyvä levy, jota voi suositella varauksetta melodisen rauhallisen ja, köh, eteerisen musiikin ystäville. Lopetetaanpas eteerisen musiikin kuuntelu tällä erää tähän.
6. INSURGENTES
(Steven Wilson, 2008)
Sillä jos Steven Wilsonin komea soololevy on jotakin, niin ainakaan se ei ole eteerinen. Kuten jo aiemmin olen todennutkin, Wilson rohmusi parhaat ideansa omalle soololevylleen saaden aikaan sen, että Porcupine Treen viimeinen levy tällä vuosikymmenellä eli The Incident (2009) oli ihan hanurista. Mutta onneksi meillä on tämä levy sen sijasta! Paikoitellen rockia, paikoitellen progea, paikoitellen rauhallista melodista musiikkia, tässä on jokaiselle hyvän musiikin ystävälle jotakin.
5. SECRET FIGURE
(Yasushi Yoshida, 2006)
Mikään ei kuitenkaan pystynyt valmistamaan minua japanilaisen säveltäjän Yasushi Yoshidan nerokkuudelle. Jos haetaan köyhää vertauskuvaa, niin Yoshida on vähän samaa kuin Harold Budd ja Brian Eno olivat 1980-luvulla: armoitettu säveltäjä, joka tekee melodista instrumentaalimusiikkia, joka tuo tyylillisesti mieleen elektronisen ambientin mutta ei ole elektronista. Näin korkealle listalla yltäneen levyn täytyy olla nerokas miltei alusta loppuun ja kyllä tämä sitä miltei onkin, yksi ainoa vähän heikompi raita yhdeksän pienen taideteoksen joukkoon on eksynyt.
4. KID A
(Radiohead, 2000)
Kun Radioheadin jokseenkin täydellinen Kid A oli ilmestynyt vuonna 2000, pidin jo miltei itsestäänselvänä että koko 2000-luvun paras levy oli julkaistu. Ja tässä tulos, se ei lopulta mahtunut edes kärkikolmikkoon. Kid A oli joka tapauksessa "liian" taiteelliseksi mielletyn kitararockyhtyeen uralla yllättävä veto: yksi parhaista 1970-luvun progelevyistä jotka on koskaan julkaistu tuon vuosikymmenen ulkopuolella. Yhtään todella heikkoa raitaa ei joukkoon enää mahdu. Levyn järjestyksessä toinen raita taitaa olla muita hieman vaatimattomampi mutta enimmäkseen kuulemme pelkkää nerokkuutta.
3. MILLIONTOWN
(Frost*, 2006)
Vuosikymmenen parhaan pitkän kappaleen tittelin jo nimikappaleellaan voittaneen Frostin* uskomaton debyyttilevy yltää kokonaisten levyjen listalla vasta kolmannelle sijalle. Mutta onhan se silti aivan käsittämätön suoritus. Miten voi kuunnella musiikkia ahkerasti vuodesta 1973 alkaen, ja löytää vasta vuonna 2009 yhtyeen, jonka musiikki sopii aivan täydellisesti kaikkiin niihin kriteereihin, joita on koskaan hyvälle musiikille asettanut. Kuuntelin tätä ensi kertaa kuulokkeilla samaan aikaan kun televisiossa olivat viime toukokuussa menossa Euroviisut - siinäpä vasta kontrasti - ja saatoin vain ihmetellä, etteikö tältä levyltä tosiaan löydy yhtään heikkoa raitaa. Päinvastoin, koko ajan tuntui vain paremmalta. Ja nimikappale ei ollut vielä edes ehtinyt alkaa...
2. BLACKFIELD
(Blackfield, 2004)
Steven Wilsonin ja israelilaisen muusikon Aviv Geffenin kahden miehen projekti tuotti viitisen vuotta sitten niin käsittämättömän hienon levytyksen, että sitä on vieläkin melko vaikea uskoa. Kaiken lisäksi kokonaisuus vain parani kun siitä julkaistiin kahden levyn Special Edition, jonka kolmesta uudesta raidasta kaksi meni suoraan jo valmiiksi loistavan levyn kärkipäähän. Melodista rockia soittava kaksikko nostatti uskomattomalla debyytillään huikeat ennakko-odotukset toista levytystään Blackfield II (2007) kohtaan, joita tämä ei sitten kuitenkaan onnistunut lunastamaan. Mutta tämä levy jäi elämään yhtenä maailman kaikkien aikojen parhaista.
1. IN ABSENTIA
(Porcupine Tree, 2002)
Vuosikymmenen upeimman levyn nimen taisinkin jo spoilata taannoisessa kirjoituksessani vuosikymmenen parhaista pitkistä kappaleista. In Absentia ei ole ainoastaan 2000-luvun hienoin levy, vaan kuuluu kaikkien aikojen top 3:een. Se on Porcupine Treen suurin nerokkuuden hetkellinen leimahdus, jonka jälkeen yhtyeen tuotannon taso on laskenut tasaisesti levy levyltä, ja pari viimeisintä tuotostahan ovat jo olleet miltei kuuntelukelvottomia. In Absentia jää kuitenkin elämään Bachin, Mozartin ja kumppaneiden parhaiden veroisena suorituksena. Metallivaikutteinen, melodinen proge ei ole juuri koskaan ollut näin mielikuvituksekasta. Levy on huonoimmillaankin vain hyvä, suurimman osan aikaa loistava.
2000-luvun parhaat elokuvat, top 10
10. A. I. ARTIFICIAL INTELLIGENCE
(Steven Spielberg, USA 2001)
Steven Spielbergin Stanley Kubrickilta perimä pahan yön fantasiasatu taitaa olla yksi maestron aliarvostetuimmista elokuvista. Varsinkin loppuaan kohden elokuva intoutuu maalailemaan huikeita näkymiä samaan aikaan, kun sen ytimessä oleva tarina kuuluu ohjaajan koskettavimpiin. Juuri siitä syystä Kubrick empi elokuvan toteutusta niin pitkään, että se jäi lopulta häneltä toteuttamatta. Ja saattaa olla, että tunnekylmiin elokuviin erikoistunut mestari ei olisi yhtä hyvään lopputulokseen yltänytkään, kuin tunteidensa kanssa toisinaan vähän liiankin läheisessä kosketuksessa oleva Spielberg.
9. NARC
(Joe Carnahan, USA 2002)
Vuosikymmenen komein poliisielokuva yltyy erityisen raivokkaaksi lopun parinkymmenen minuutin välienselvittelyssään, mutta on toki yltänyt realistishakuiseen loistokkuuteen jo alustaan alkaen. Harvoin kurkkua kuristaa aivan tällä tavalla kun tapetuksi tulleen poliisin mysteeri vihdoinkin aukeaa. Amerikkalaisten poliisien arki tuntuu aidosti arjelta, mikä saa oudosti myös katsojan samaistumaan siihen kiinteämmin - vaikka mitään kovin mukavaa arkea se ei siis ole.
8. SIDEWAYS
(Alexander Payne, USA 2004)
Kahden hyvin erilaisen kaveruksen seikkailuista Kalifornian viinialueilla kehkeytyi yksi vuosikymmenen nautittavimmista komediallisista draamoista, jossa on myös elämänmakua ja -viisautta. Täysosuma ei toki olisi ollut mahdollinen ilman asiansa osaavia näyttelijöitä, jotka todella ovat sisäistäneet roolinsa. Suuri kiitos kuulunee myös elokuvan taustalla olevalle romaanille, johon en kuitenkaan ole tutustunut. Alexander Payne teki kolme mestariteosta peräjälkeen ja katosi.
7. ROAD TO PERDITION
(Sam Mendes, USA 2002)
Ennen kuin Sam Mendesin ura meni hajanaisemmaksi, hän onnistui tekemään 1990-luvun parhaalle elokuvalle American Beauty lähestulkoon sen veroisen seuraajan. Modernin lähiöangstin tilalle vaihtui 1930-luvun Amerikka ja sen rikollisympyrät, mutta teemat pysyivät suurina, visuaalisuus näyttävänä ja musiikki kauniina. Tämän hienommaksi puhdas suuren yleisön elokuva ei monesti enää kehity.
6. MILLION DOLLAR BABY
(Clint Eastwood, USA 2004)
Listani korkeimmalle yltänyt parhaan elokuvan Oscarin voittaja on Clint Eastwoodin hienosti mietitty tarina menetetyistä isistä ja tyttäristä, nyrkkeilystä, pyrkimyksestä kohti menestystä ja parempaa elämää, sekä lopulta niistä tragedioista, joita elämän mittaisella matkalla on mahdollisuus joutua kohtaamaan. Eastwood on tässä uransa vaiheessa jo sen verran kokenut, että tällaista tarinaa käsitellessään hän ei sorru virheisiin.
5. UNITED 93
(Paul Greengrass, Iso-Britannia / USA 2006)
Ilmeisesti tarvittiin brittejä tekemään syyskuun 11. päivän terrori-iskuista elokuva, joka uskaltaa käsitellä aihettaan suoraan edestäpäin. Siinä missä Amerikan nimekkäimmätkin ohjaajat seuraavat raunioissa makaavia palomiehiä, Paul Greengrass näyttää iskut selkeästi ja piiskaa elokuvan heti alussa sellaiseen vauhtiin ettei katsoja malta edes sivuilleen vilkuilla. Eikä tätä koko ajan kiristyvässä jännitysruuvipenkissä myöskään helpolla päästetä - ja jännitys todellakin nousee ja kehittyy siitäkin huolimatta, että lopputulos on ennalta kaikkien tiedossa.
4. LOVE ACTUALLY
(Richard Curtis, Iso-Britannia 2003)
Romanttisten komedioiden pääarkkitehti pyrki tällä elokuvallaan lajityypin maailmanennätykseen ja taisi hän siihen yltääkin. Laaja henkilögalleria ei tunnu välttämättä erityisen realistiselta suhteessa todelliseen maailmaan, mutta elokuvan maailmassa he kaikki ovat täydellisen uskottavia. Tämän nähtyään olo on vähän samanlainen kuin splatter-fanilla oli Braindeadin (1992) jälkeen: miten tätä voi enää ylittää? Lajityypin huippu on saavutettu ja se on siten tavallaan kuollut. Tästä on reitti enää alaspäin.
3. THE NEW WORLD
(Terrence Malick, USA 2005)
Harvakseen elokuvia tekevä taiteilija Terrence Malick ylittää jo pelkän elokuvataiteen rajoja vuosikymmenen puolivälissä julkaistulla mestariteoksellaan. Tässä ei ole enää kyse pelkästä elokuvasta vaan jostakin paljon kokonaisvaltaisemmasta: aivan yhtä hyvin voitaisin puhua kauniisti kuvitetusta musiikkiesityksestä tai hienosti säestetystä kuvien sarjasta, joiden lomaan tarinakin sijoittuu mutta ei oikeastaan ole kaiken liikkeelle paneva voima vaan liikkuu siellä kaiken muun lomassa, verkkaisesti, nousten välillä pintaan ja lymytessään välillä pohjavirtauksissa.
2. THE PRESTIGE
(Christopher Nolan, USA / Iso-Britannia 2006)
Uskomattoman lahjakkaan brittiohjaajan vuosisadan takaiseen Lontooseen pääosiin sijoittuva, kahden ammatillisesti intohimoisen taikurin välistä kilpailua kuvaava elokuva on tarinaltaan todellinen Moebiuksen silmukka, joka ylittää myös elokuvana juonensa määrittelemät taikuuden rajat ja muuttuu kankaalla aidoksi magiaksi. Yhtään virheellistä nuottia ei kuulla, kun Nolan johtaa ammattitaitoista orkesteriaan kohti koko ajan uskomattomammiksi muuttuvia käänteitä.
1. BROKEBACK MOUNTAIN
(Ang Lee, USA / Kanada 2005)
Amerikkalaiset olivat lopulta liian pelkurimaisia uskaltaakseen antaa tälle kaikkien aikojen rakkaustarinalle sen hyvin ansaitsemaa parhaan elokuvan Oscaria, mutta elokuvan historiaan se jää elämään aivan toisella tavalla kuin joku pikkunäppärä Crash. Heath Ledgerin muistolle voisi tuskin jättää komeampaa muistomerkkiä kuin hänen koskettava suorituksensa tunteidensa ja velvollisuuksiensa ristipaineessa kärsivänä Ennisinä. Ja kun elokuvien ikiaikainen aihe on rakkaus, lienee enemmänkin kuin sopivaa julistaa vuosikymmenen parhaaksi elokuvaksi aidoin ja hienoin rakkaustarina, joka sen aikana tehtiin.
(Steven Spielberg, USA 2001)
Steven Spielbergin Stanley Kubrickilta perimä pahan yön fantasiasatu taitaa olla yksi maestron aliarvostetuimmista elokuvista. Varsinkin loppuaan kohden elokuva intoutuu maalailemaan huikeita näkymiä samaan aikaan, kun sen ytimessä oleva tarina kuuluu ohjaajan koskettavimpiin. Juuri siitä syystä Kubrick empi elokuvan toteutusta niin pitkään, että se jäi lopulta häneltä toteuttamatta. Ja saattaa olla, että tunnekylmiin elokuviin erikoistunut mestari ei olisi yhtä hyvään lopputulokseen yltänytkään, kuin tunteidensa kanssa toisinaan vähän liiankin läheisessä kosketuksessa oleva Spielberg.
9. NARC
(Joe Carnahan, USA 2002)
Vuosikymmenen komein poliisielokuva yltyy erityisen raivokkaaksi lopun parinkymmenen minuutin välienselvittelyssään, mutta on toki yltänyt realistishakuiseen loistokkuuteen jo alustaan alkaen. Harvoin kurkkua kuristaa aivan tällä tavalla kun tapetuksi tulleen poliisin mysteeri vihdoinkin aukeaa. Amerikkalaisten poliisien arki tuntuu aidosti arjelta, mikä saa oudosti myös katsojan samaistumaan siihen kiinteämmin - vaikka mitään kovin mukavaa arkea se ei siis ole.
8. SIDEWAYS
(Alexander Payne, USA 2004)
Kahden hyvin erilaisen kaveruksen seikkailuista Kalifornian viinialueilla kehkeytyi yksi vuosikymmenen nautittavimmista komediallisista draamoista, jossa on myös elämänmakua ja -viisautta. Täysosuma ei toki olisi ollut mahdollinen ilman asiansa osaavia näyttelijöitä, jotka todella ovat sisäistäneet roolinsa. Suuri kiitos kuulunee myös elokuvan taustalla olevalle romaanille, johon en kuitenkaan ole tutustunut. Alexander Payne teki kolme mestariteosta peräjälkeen ja katosi.
7. ROAD TO PERDITION
(Sam Mendes, USA 2002)
Ennen kuin Sam Mendesin ura meni hajanaisemmaksi, hän onnistui tekemään 1990-luvun parhaalle elokuvalle American Beauty lähestulkoon sen veroisen seuraajan. Modernin lähiöangstin tilalle vaihtui 1930-luvun Amerikka ja sen rikollisympyrät, mutta teemat pysyivät suurina, visuaalisuus näyttävänä ja musiikki kauniina. Tämän hienommaksi puhdas suuren yleisön elokuva ei monesti enää kehity.
6. MILLION DOLLAR BABY
(Clint Eastwood, USA 2004)
Listani korkeimmalle yltänyt parhaan elokuvan Oscarin voittaja on Clint Eastwoodin hienosti mietitty tarina menetetyistä isistä ja tyttäristä, nyrkkeilystä, pyrkimyksestä kohti menestystä ja parempaa elämää, sekä lopulta niistä tragedioista, joita elämän mittaisella matkalla on mahdollisuus joutua kohtaamaan. Eastwood on tässä uransa vaiheessa jo sen verran kokenut, että tällaista tarinaa käsitellessään hän ei sorru virheisiin.
5. UNITED 93
(Paul Greengrass, Iso-Britannia / USA 2006)
Ilmeisesti tarvittiin brittejä tekemään syyskuun 11. päivän terrori-iskuista elokuva, joka uskaltaa käsitellä aihettaan suoraan edestäpäin. Siinä missä Amerikan nimekkäimmätkin ohjaajat seuraavat raunioissa makaavia palomiehiä, Paul Greengrass näyttää iskut selkeästi ja piiskaa elokuvan heti alussa sellaiseen vauhtiin ettei katsoja malta edes sivuilleen vilkuilla. Eikä tätä koko ajan kiristyvässä jännitysruuvipenkissä myöskään helpolla päästetä - ja jännitys todellakin nousee ja kehittyy siitäkin huolimatta, että lopputulos on ennalta kaikkien tiedossa.
4. LOVE ACTUALLY
(Richard Curtis, Iso-Britannia 2003)
Romanttisten komedioiden pääarkkitehti pyrki tällä elokuvallaan lajityypin maailmanennätykseen ja taisi hän siihen yltääkin. Laaja henkilögalleria ei tunnu välttämättä erityisen realistiselta suhteessa todelliseen maailmaan, mutta elokuvan maailmassa he kaikki ovat täydellisen uskottavia. Tämän nähtyään olo on vähän samanlainen kuin splatter-fanilla oli Braindeadin (1992) jälkeen: miten tätä voi enää ylittää? Lajityypin huippu on saavutettu ja se on siten tavallaan kuollut. Tästä on reitti enää alaspäin.
3. THE NEW WORLD
(Terrence Malick, USA 2005)
Harvakseen elokuvia tekevä taiteilija Terrence Malick ylittää jo pelkän elokuvataiteen rajoja vuosikymmenen puolivälissä julkaistulla mestariteoksellaan. Tässä ei ole enää kyse pelkästä elokuvasta vaan jostakin paljon kokonaisvaltaisemmasta: aivan yhtä hyvin voitaisin puhua kauniisti kuvitetusta musiikkiesityksestä tai hienosti säestetystä kuvien sarjasta, joiden lomaan tarinakin sijoittuu mutta ei oikeastaan ole kaiken liikkeelle paneva voima vaan liikkuu siellä kaiken muun lomassa, verkkaisesti, nousten välillä pintaan ja lymytessään välillä pohjavirtauksissa.
2. THE PRESTIGE
(Christopher Nolan, USA / Iso-Britannia 2006)
Uskomattoman lahjakkaan brittiohjaajan vuosisadan takaiseen Lontooseen pääosiin sijoittuva, kahden ammatillisesti intohimoisen taikurin välistä kilpailua kuvaava elokuva on tarinaltaan todellinen Moebiuksen silmukka, joka ylittää myös elokuvana juonensa määrittelemät taikuuden rajat ja muuttuu kankaalla aidoksi magiaksi. Yhtään virheellistä nuottia ei kuulla, kun Nolan johtaa ammattitaitoista orkesteriaan kohti koko ajan uskomattomammiksi muuttuvia käänteitä.
1. BROKEBACK MOUNTAIN
(Ang Lee, USA / Kanada 2005)
Amerikkalaiset olivat lopulta liian pelkurimaisia uskaltaakseen antaa tälle kaikkien aikojen rakkaustarinalle sen hyvin ansaitsemaa parhaan elokuvan Oscaria, mutta elokuvan historiaan se jää elämään aivan toisella tavalla kuin joku pikkunäppärä Crash. Heath Ledgerin muistolle voisi tuskin jättää komeampaa muistomerkkiä kuin hänen koskettava suorituksensa tunteidensa ja velvollisuuksiensa ristipaineessa kärsivänä Ennisinä. Ja kun elokuvien ikiaikainen aihe on rakkaus, lienee enemmänkin kuin sopivaa julistaa vuosikymmenen parhaaksi elokuvaksi aidoin ja hienoin rakkaustarina, joka sen aikana tehtiin.
2000-luvun parhaat elokuvat, sijat 11 - 30
30. A HISTORY OF VIOLENCE
(David Cronenberg, USA 2005)
Body horrorin erikoismies on siirtynyt todella vaivattomasti näiden Viggo Mortensenin tähdittämien rikostrilleriensä pariin. Sujuvaa ja napakasti toteutettua jännitysviihdettä.
29. COLD MOUNTAIN
(Anthony Minghella, USA 2003)
Sittemmin aivan liian varhaisella iällä kuollut Anthony Minghella sijoitti minun näkemistäni parhaan elokuvansa USA:n sisällissodan aikaan. Tuloksena on visuaalisesti vaikuttava, suorastaan eeppiseltä tuntuva ajankuva ja rakkaustarina.
28. GLADIATOR
(Ridley Scott, Iso-Britannia / USA 2000)
Areenauskottava Russell Crowe kannattelee tätä vuosikymmenen ensimmäistä parhaan elokuvan Oscarin voittajaa, johon lisäävät sielukkuutta hyvien veteraaninäyttelijöiden sivuosat sekä keskushenkilön menettämään perheeseen liittyvä sivujuonne.
27. CITY OF GOD
(Fernando Meirelles, Brasilia 2002)
Unhotumaton rikoselokuva ja kasvutarina Rio de Janeiron slummeista levittäytyy useammalle vuosikymmenelle. Tämä on näköjään IMDb:ssä kaikkien aikojen parhaiden listalla tällä hetkellä sijalla 16.
26. MATCH POINT
(Woody Allen, Iso-Britannia / USA 2005)
En ollut enää pariinkymmeneen vuoteen jaksanut kauheasti innostua Woody Allenin tuotannosta, kun tämä Lontooseen sijoittuva rikostarina tuli ihan puun takaa ja löi ilmat pihalle kaikinpuolisella hienoudellaan.
25. COLLATERAL
(Michael Mann, USA 2004)
Yksi amerikkalaisen elokuvan keskeisimmistä ohjaajista tuntuu saavan aikaan yhden rikosklassikon vuosikymmenessä. Tom Cruisen roistonrooli varastaa huomion, mutta myös muut näyttelijät loistavat mestarillisesti kirjoitetussa tarinassa, johon digikuvaus kieltämättä sopii hyvin.
24. ALEKSIS KIVEN ELÄMÄ
(Jari Halonen, Suomi 2002)
Vuosikymmenen paras kotimainen elokuva (kyllä, niitä ei tuolla edempänä enää ole) oli myös ilmestymisaikanaan minulle jättiyllätys: hienosti toteutettu kansalliskirjailijan elämänkerta, johon turkkalainen näyttelemistyylikin istuu hyvin.
23. IRREVERSIBLE
(Gaspar Noë, Ranska 2002)
Takaperin kerrottu tarina hirvittävästä raiskauksesta ja hirvittävästä kostosta on aikamoista katsottavaa jo pelkästään kameran ajoittain villien liikkeiden vuoksi. Tätä elokuvaa ei enää unohda sen kerran nähtyään.
22. THE ASSASSINATION OF JESSE JAMES BY THE COWARD ROBERT FORD
(Andrew Dominik, USA / Kanada 2007)
Jokaisella vuosikymmenellä on myös omat kuningaswesterninsä, tämä on 2000-luvun. Pitkä ja mietteliäs elokuva näyttää komealta, on näytelty hienosti, ja yltää todelliseen huippusuoritukseensa viimeisen puolituntisen aikana.
21. THE DEPARTED
(Martin Scorsese, USA 2006)
Legendaariselle ohjaajalle lopultakin henkilökohtaisen Oscarin tuonut moderni klassikko ottaa hongkongilaisesta toimintafilmistä vain sen aiheen ja lisää sitten sen luiden päälle ihan omat lihat. Jack Nicholson on loistava.
20. ABOUT SCHMIDT
(Alexander Payne, USA 2002)
Nicholson loistaa myös tässä vanhan, pettyneen miehen katkeransuloisessa kuvauksessa, jossa huumori löytyy yllättävistä paikoista. Yllättävän vähälle huomiolle jäänyt draama huippulaatuunsa nähden.
19. NO COUNTRY FOR OLD MEN
(Joel & Ethan Coen, USA 2007)
Coenit saivat Oscarinsa tavallaan aika helpolla: otetaan yksi laadukas romaani ja kuvitetaan se sellaisenaan. Lopputulos on joka tapauksessa keskeisintä amerikkalaista elokuvaa viime vuosina.
18. BEFORE THE DEVIL KNOWS YOU'RE DEAD
(Sidney Lumet, USA 2007)
Veteraaniohjaaja ylsi hurjaan suoritukseen vanhoilla päivillään. Koruliikkeen onnettomasti päättyvän ryöstön seurauksista kertova draama vangitsee penkkiin, ja jälleen kerran hyvät näyttelijät saavat hyvästä käsikirjoituksesta kaiken irti.
17. WONDER BOYS
(Curtis Hanson, USA 2000)
Michael Douglasin näyttelemän kirjailijaprofessorin elämään yhden talvisen viikonlopun aikana tunkeutuvia omalaatuisia sattumia kuvaava draamakomedia on yksi vuosikymmenen todellisista hyvän tuulen elokuvista. No, ainakin minulle...
16. REQUIEM FOR A DREAM
(Darren Aronofsky, USA 2000)
Ja tämä on sitten yksi keskeisimmistä kaikkea muuta kuin hyvän tuulen elokuvista. Kerrankin runsas kuvallinen kikkailu toimii, ja musiikki kuuluu vuosikymmenen top viiteen.
15. INGLOURIOUS BASTERDS
(Quentin Tarantino, USA / Saksa 2009)
Muutaman mokavuoden jälkeen Quentin Tarantino palaa kultakantaan loistavalla toisen maailmansodan taustoittamalla draamalla, jolla saattaa olla vielä sanansa sanottavana alkuvuoden Oscar-bileissä. Pitkillä puhekohtauksilla on taipumus huipentua väkivaltaryöpsähdykseen.
14. HANNIBAL
(Ridley Scott, USA 2001)
Yksi kaikkien aikojen jatko-osista, joka onnistuu kerrankin juuri siinä missä pitäisi: yltämällä yhtä hyvään tulokseen kuin edeltäjänsä lähestymällä aihetta ihan eri kulmasta. Kauhistavuutta täydennetään makaaberilla tavalla hauskalla kuvastolla, ja pohjana olleen romaanin huono loppu korjataan kuntoon.
13. THE VILLAGE
(M. Night Shyamalan, USA 2004)
Tunnelmallisen, yliluonnollissävytteisen jännityksen ihmelapsen näillä näkymin viimeiseksi jäänyt hyvä elokuva kannattaa katsoa sen omilla ehdoilla. Unenomaisia näkyjä ja surumielisiä tunnelmia.
12. CAST AWAY
(Robert Zemeckis, USA 2000)
Tom Hanks autiolla saarella ei pudonnut minulle ihan täysillä ensi yrityksellä. Vasta uusintakatselut ovat paljastaneet, miten hienosti elokuvan muoto palvelee tässä sisältöä. Yksi kaikkien aikojen tehokkaimpia vieraantuneisuuden kuvauksia, jossa katsoja joutuu jakamaan päähenkilön tunteet oltuaan itsekin "eristyksissä" saarella reilun tunnin ajan.
11. SOLARIS
(Steven Soderbergh, USA 2002)
Steven Soderbergh pelkisti Andrei Tarkovskin pitkän, hitaan ja rönsyilevänkin tieteisklassikon puoleentoista tuntiin aivan esimerkillisen hienosti. Musiikilla on tärkeä rooli eksistentialistisessa avaruuselokuvassa, josta on valovuosien matka tyypillisempään meteli-scifiin.
Ja sitten pieni hengähdystauko ennen kymppikärkeä!
(David Cronenberg, USA 2005)
Body horrorin erikoismies on siirtynyt todella vaivattomasti näiden Viggo Mortensenin tähdittämien rikostrilleriensä pariin. Sujuvaa ja napakasti toteutettua jännitysviihdettä.
29. COLD MOUNTAIN
(Anthony Minghella, USA 2003)
Sittemmin aivan liian varhaisella iällä kuollut Anthony Minghella sijoitti minun näkemistäni parhaan elokuvansa USA:n sisällissodan aikaan. Tuloksena on visuaalisesti vaikuttava, suorastaan eeppiseltä tuntuva ajankuva ja rakkaustarina.
28. GLADIATOR
(Ridley Scott, Iso-Britannia / USA 2000)
Areenauskottava Russell Crowe kannattelee tätä vuosikymmenen ensimmäistä parhaan elokuvan Oscarin voittajaa, johon lisäävät sielukkuutta hyvien veteraaninäyttelijöiden sivuosat sekä keskushenkilön menettämään perheeseen liittyvä sivujuonne.
27. CITY OF GOD
(Fernando Meirelles, Brasilia 2002)
Unhotumaton rikoselokuva ja kasvutarina Rio de Janeiron slummeista levittäytyy useammalle vuosikymmenelle. Tämä on näköjään IMDb:ssä kaikkien aikojen parhaiden listalla tällä hetkellä sijalla 16.
26. MATCH POINT
(Woody Allen, Iso-Britannia / USA 2005)
En ollut enää pariinkymmeneen vuoteen jaksanut kauheasti innostua Woody Allenin tuotannosta, kun tämä Lontooseen sijoittuva rikostarina tuli ihan puun takaa ja löi ilmat pihalle kaikinpuolisella hienoudellaan.
25. COLLATERAL
(Michael Mann, USA 2004)
Yksi amerikkalaisen elokuvan keskeisimmistä ohjaajista tuntuu saavan aikaan yhden rikosklassikon vuosikymmenessä. Tom Cruisen roistonrooli varastaa huomion, mutta myös muut näyttelijät loistavat mestarillisesti kirjoitetussa tarinassa, johon digikuvaus kieltämättä sopii hyvin.
24. ALEKSIS KIVEN ELÄMÄ
(Jari Halonen, Suomi 2002)
Vuosikymmenen paras kotimainen elokuva (kyllä, niitä ei tuolla edempänä enää ole) oli myös ilmestymisaikanaan minulle jättiyllätys: hienosti toteutettu kansalliskirjailijan elämänkerta, johon turkkalainen näyttelemistyylikin istuu hyvin.
23. IRREVERSIBLE
(Gaspar Noë, Ranska 2002)
Takaperin kerrottu tarina hirvittävästä raiskauksesta ja hirvittävästä kostosta on aikamoista katsottavaa jo pelkästään kameran ajoittain villien liikkeiden vuoksi. Tätä elokuvaa ei enää unohda sen kerran nähtyään.
22. THE ASSASSINATION OF JESSE JAMES BY THE COWARD ROBERT FORD
(Andrew Dominik, USA / Kanada 2007)
Jokaisella vuosikymmenellä on myös omat kuningaswesterninsä, tämä on 2000-luvun. Pitkä ja mietteliäs elokuva näyttää komealta, on näytelty hienosti, ja yltää todelliseen huippusuoritukseensa viimeisen puolituntisen aikana.
21. THE DEPARTED
(Martin Scorsese, USA 2006)
Legendaariselle ohjaajalle lopultakin henkilökohtaisen Oscarin tuonut moderni klassikko ottaa hongkongilaisesta toimintafilmistä vain sen aiheen ja lisää sitten sen luiden päälle ihan omat lihat. Jack Nicholson on loistava.
20. ABOUT SCHMIDT
(Alexander Payne, USA 2002)
Nicholson loistaa myös tässä vanhan, pettyneen miehen katkeransuloisessa kuvauksessa, jossa huumori löytyy yllättävistä paikoista. Yllättävän vähälle huomiolle jäänyt draama huippulaatuunsa nähden.
19. NO COUNTRY FOR OLD MEN
(Joel & Ethan Coen, USA 2007)
Coenit saivat Oscarinsa tavallaan aika helpolla: otetaan yksi laadukas romaani ja kuvitetaan se sellaisenaan. Lopputulos on joka tapauksessa keskeisintä amerikkalaista elokuvaa viime vuosina.
18. BEFORE THE DEVIL KNOWS YOU'RE DEAD
(Sidney Lumet, USA 2007)
Veteraaniohjaaja ylsi hurjaan suoritukseen vanhoilla päivillään. Koruliikkeen onnettomasti päättyvän ryöstön seurauksista kertova draama vangitsee penkkiin, ja jälleen kerran hyvät näyttelijät saavat hyvästä käsikirjoituksesta kaiken irti.
17. WONDER BOYS
(Curtis Hanson, USA 2000)
Michael Douglasin näyttelemän kirjailijaprofessorin elämään yhden talvisen viikonlopun aikana tunkeutuvia omalaatuisia sattumia kuvaava draamakomedia on yksi vuosikymmenen todellisista hyvän tuulen elokuvista. No, ainakin minulle...
16. REQUIEM FOR A DREAM
(Darren Aronofsky, USA 2000)
Ja tämä on sitten yksi keskeisimmistä kaikkea muuta kuin hyvän tuulen elokuvista. Kerrankin runsas kuvallinen kikkailu toimii, ja musiikki kuuluu vuosikymmenen top viiteen.
15. INGLOURIOUS BASTERDS
(Quentin Tarantino, USA / Saksa 2009)
Muutaman mokavuoden jälkeen Quentin Tarantino palaa kultakantaan loistavalla toisen maailmansodan taustoittamalla draamalla, jolla saattaa olla vielä sanansa sanottavana alkuvuoden Oscar-bileissä. Pitkillä puhekohtauksilla on taipumus huipentua väkivaltaryöpsähdykseen.
14. HANNIBAL
(Ridley Scott, USA 2001)
Yksi kaikkien aikojen jatko-osista, joka onnistuu kerrankin juuri siinä missä pitäisi: yltämällä yhtä hyvään tulokseen kuin edeltäjänsä lähestymällä aihetta ihan eri kulmasta. Kauhistavuutta täydennetään makaaberilla tavalla hauskalla kuvastolla, ja pohjana olleen romaanin huono loppu korjataan kuntoon.
13. THE VILLAGE
(M. Night Shyamalan, USA 2004)
Tunnelmallisen, yliluonnollissävytteisen jännityksen ihmelapsen näillä näkymin viimeiseksi jäänyt hyvä elokuva kannattaa katsoa sen omilla ehdoilla. Unenomaisia näkyjä ja surumielisiä tunnelmia.
12. CAST AWAY
(Robert Zemeckis, USA 2000)
Tom Hanks autiolla saarella ei pudonnut minulle ihan täysillä ensi yrityksellä. Vasta uusintakatselut ovat paljastaneet, miten hienosti elokuvan muoto palvelee tässä sisältöä. Yksi kaikkien aikojen tehokkaimpia vieraantuneisuuden kuvauksia, jossa katsoja joutuu jakamaan päähenkilön tunteet oltuaan itsekin "eristyksissä" saarella reilun tunnin ajan.
11. SOLARIS
(Steven Soderbergh, USA 2002)
Steven Soderbergh pelkisti Andrei Tarkovskin pitkän, hitaan ja rönsyilevänkin tieteisklassikon puoleentoista tuntiin aivan esimerkillisen hienosti. Musiikilla on tärkeä rooli eksistentialistisessa avaruuselokuvassa, josta on valovuosien matka tyypillisempään meteli-scifiin.
Ja sitten pieni hengähdystauko ennen kymppikärkeä!
2000-luvun parhaat elokuvat, sijat 31 - 50
Vuosikymmenen parhaiden elokuvien listaaminen jo vuosikymmenen vaihteessa on siinä mielessä ennenaikaista, että vuoden 2009 huipentuma on vielä kokematta. Palkintosesongin parhaimmisto saapuu teattereihin vasta vuoden 2010 neljän ensimmäisen kuukauden aikana, ja niitä on hankalaa nähdä sitä aiemmin.
Tästä huolimatta ryhdyn nyt kuitenkin työhön ja listaan 50 omaa suosikkiani viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Vuosien 2000 - 2009 varrelta löytyy varmasti muitakin sellaisia elokuvia, joista olisin saattanut pitää listasijoituksen verran, mutta joitka eivät vain ole toistaiseksi osuneet kohdalle. Listaa pitää sitten täydentää tarpeen mukaan. Näkemättä olevat elokuvat saavat olla kyllä aika kovatasoisia tähän joukkoon yltääkseen.
Pitemmittä johdannoitta lähdetään liikkeelle sijalta 50 kohti terävämpää kärkeä.
50. BATTLE ROYALE
(Kinji Fukasaku, Japani 2000)
Saarelle rangaistuksena suljetut teinit joutuvat ottamaan toisiaan hengiltä yksi kerrallaan veteraaniohjaajan hillittömässä mutta samalla hallitussa väkivaltafantasiassa.
49. INSIDE
(Alexandre Bustillo & Julien Maury, Ranska 2007)
Ranskalaisen extreme-kauhun nousu oli yksi päättyneen vuosikymmenen suurista trendeistä. Verinen joulunalusyö suljetussa talossa on melkoinen kokemus katsojalle.
48. PUNCH-DRUNK LOVE
(Paul Thomas Anderson, USA 2002)
Monien inhokki Adam Sandler yltää uskomattoman hienoon roolisuoritukseen visionääriohjaajan valvonnassa. Äkkiväärä huumori kohtaa persoonallisen komedian omalaatuisten henkilöhahmojen kautta.
47. KINSEY
(Bill Condon, USA 2004)
Liam Neeson on hienosti toteutetun seksitutkijahistoriikin sielu. Laadukkaan draaman pariin palaa mielellään uudelleenkin.
46. AMERICAN PSYCHO
(Mary Harron, USA / Kanada 2000)
Elokuva joka teki mahdottomasta mahdollisen: Bret Easton Ellisin romaani olisi sellaisenaan ollut filmauskelvoton, mutta vaikka sen äärimmäisyyksiä jouduttiin elokuvaa varten tuntuvasti pehmentämään, olennaisin sisältö tavoitettiin.
45. KILL BILL, VOL. 1
(Quentin Tarantino, USA 2003)
1990-luvun tähdenlento aloittaa 2000-luvun tyylillä, mutta alkaa kompuroida jo tämän samaisen teoksen jälkimmäisessä osassa. Genretietoisen toimintaelokuvan eliittiä vuosikymmenestä riippumatta.
44. DER UNTERGANG
(Oliver Hirschbiegel, Saksa 2004)
Vahva draama Hitlerin viimeisistä päivistä nojaa Bruno Ganzin voimakkaaseen roolisuoritukseen, mutta on upeaa työtä kaikilta muiltakin osin.
43. PAHA MAA
(Aku Louhimies, Suomi 2005)
Komea todiste siitä, että meilläkin osataan tehdä aivan oikeasti näkemyksellistä huippuluokan draamaelokuvaa, joka ei yhtään kalpene tunnetummiksi jääneiden ulkomaalaisten (kuten tuo edellinen) rinnalla.
42. NABOER
(Pål Sletaune, Norja 2005)
Ranskalaiset veivät ehkä suurimman huomion 2000-luvun eurooppalaisessa kauhuelokuvassa, mutta tämä norjalaisten tiivis ja virheetön hirveys on aivan samalla tasolla niiden kanssa.
41. MOULIN ROUGE!
(Baz Luhrmann, Australia / USA 2001)
Koomisia piirteitä sisältävä fantasia-musikaali-tragedia-rakkaustarina tuo katsojan eteen sellaisen määrän säihkettä, ettei sitä voi mitenkään olla ihastellen ällistelemättä.
40. RAY
(Taylor Hackford, USA 2004)
Upeasti toteutettu Ray Charles -elämäkerta, jota katsoessa saattoi välittömästi todeta miespääosan Oscar-kisan ratkenneen siltä vuodelta Jamie Foxxin hyväksi.
39. TRAFFIC
(Steven Soderbergh, USA 2000)
Huumeiden tuotannon, kaupan ja käytön toiminnallisuuksia analysoiva laaja draama yhdistää taiten amerikkalaisen laatu- ja yleisöelokuvan parhaita piirteitä.
38. CLOVERFIELD
(Matt Reeves, USA 2008)
Vuosikymmenen parhaan hirviöelokuvan tehokkuudesta varmaankin yli puolet perustui hyvin keksityn formaatin nerokkaaseen käyttöön.
37. TROY
(Wolfgang Petersen, USA 2004)
Yksi vuosikymmenen parhaista spektaakkelielokuvista käsittelee turhan kunniantunnon tuomaa onnettomuutta, toki osansa saavat myös sokea taikausko, valta ja kostonhimo.
36. MULHOLLAND DRIVE
(David Lynch, USA 2001)
Amerikkalaisen elokuvan suuren eksentrikon pirunnyrkki jätti ensikatselulla kylmäksi, mutta on uusinnoilla muuttunut todella tehokkaaksi.
35. SIN CITY
(Robert Rodriguez & Frank Miller, USA 2005)
Hieno näyttö siitä, miten komealta tietokoneavusteinenkin elokuva voi näyttää. Erinomaiset tarinat, ihastuttavan härskiä väkivaltaa ja mainioita henkilöhahmoja.
34. LORD OF WAR
(Andrew Niccol, USA 2005)
Lohduton mutta mukaansatempaava kuvaus nykymaailmassa rehottavasta laittomasta asekaupasta on yksi Nicolas Cagen todella harvalukuisia onnistumisia 2000-luvun aikana.
33. MARTYRS
(Pascal Laugier, Ranska 2008)
Jo edellä mainitun ranskalaisen extreme-kauhun korkein huippu tehoaa parhaiten ensikatselulla, kun kaikki käänteet eivät ole valmiiksi tiedossa. Yksi koko vuosikymmenen kyynisimmistä ihmis- ja maailmankuvista.
32. MUNICH
(Steven Spielberg, USA 2005)
Kun vielä 1980-luvulla Steven Spielberg teki vakavina hetkinään rasittavaa tuubaa, nykyään hän onnistuu siinä kaikkein parhaiten. Vaikuttava draama Münchenin olympialaisten stadionin ulkopuolisista traagisista tapahtumista.
31. THE GOOD SHEPHERD
(Robert De Niro, USA 2006)
Huippunäyttelijä ohjaa vaivattoman tuntuisesti pitkän ja lavean kuvauksen CIA:n alkuajoista. Juuri niitä elokuvia, joiden maailmaan on nautinnollista upota kolmeksi tunniksi, kuin hyvän romaanin pariin.
Pidetäänpä tässä välissä pieni hengähdystauko ennen kuin siirrytään top 30:een.
Tästä huolimatta ryhdyn nyt kuitenkin työhön ja listaan 50 omaa suosikkiani viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Vuosien 2000 - 2009 varrelta löytyy varmasti muitakin sellaisia elokuvia, joista olisin saattanut pitää listasijoituksen verran, mutta joitka eivät vain ole toistaiseksi osuneet kohdalle. Listaa pitää sitten täydentää tarpeen mukaan. Näkemättä olevat elokuvat saavat olla kyllä aika kovatasoisia tähän joukkoon yltääkseen.
Pitemmittä johdannoitta lähdetään liikkeelle sijalta 50 kohti terävämpää kärkeä.
50. BATTLE ROYALE
(Kinji Fukasaku, Japani 2000)
Saarelle rangaistuksena suljetut teinit joutuvat ottamaan toisiaan hengiltä yksi kerrallaan veteraaniohjaajan hillittömässä mutta samalla hallitussa väkivaltafantasiassa.
49. INSIDE
(Alexandre Bustillo & Julien Maury, Ranska 2007)
Ranskalaisen extreme-kauhun nousu oli yksi päättyneen vuosikymmenen suurista trendeistä. Verinen joulunalusyö suljetussa talossa on melkoinen kokemus katsojalle.
48. PUNCH-DRUNK LOVE
(Paul Thomas Anderson, USA 2002)
Monien inhokki Adam Sandler yltää uskomattoman hienoon roolisuoritukseen visionääriohjaajan valvonnassa. Äkkiväärä huumori kohtaa persoonallisen komedian omalaatuisten henkilöhahmojen kautta.
47. KINSEY
(Bill Condon, USA 2004)
Liam Neeson on hienosti toteutetun seksitutkijahistoriikin sielu. Laadukkaan draaman pariin palaa mielellään uudelleenkin.
46. AMERICAN PSYCHO
(Mary Harron, USA / Kanada 2000)
Elokuva joka teki mahdottomasta mahdollisen: Bret Easton Ellisin romaani olisi sellaisenaan ollut filmauskelvoton, mutta vaikka sen äärimmäisyyksiä jouduttiin elokuvaa varten tuntuvasti pehmentämään, olennaisin sisältö tavoitettiin.
45. KILL BILL, VOL. 1
(Quentin Tarantino, USA 2003)
1990-luvun tähdenlento aloittaa 2000-luvun tyylillä, mutta alkaa kompuroida jo tämän samaisen teoksen jälkimmäisessä osassa. Genretietoisen toimintaelokuvan eliittiä vuosikymmenestä riippumatta.
44. DER UNTERGANG
(Oliver Hirschbiegel, Saksa 2004)
Vahva draama Hitlerin viimeisistä päivistä nojaa Bruno Ganzin voimakkaaseen roolisuoritukseen, mutta on upeaa työtä kaikilta muiltakin osin.
43. PAHA MAA
(Aku Louhimies, Suomi 2005)
Komea todiste siitä, että meilläkin osataan tehdä aivan oikeasti näkemyksellistä huippuluokan draamaelokuvaa, joka ei yhtään kalpene tunnetummiksi jääneiden ulkomaalaisten (kuten tuo edellinen) rinnalla.
42. NABOER
(Pål Sletaune, Norja 2005)
Ranskalaiset veivät ehkä suurimman huomion 2000-luvun eurooppalaisessa kauhuelokuvassa, mutta tämä norjalaisten tiivis ja virheetön hirveys on aivan samalla tasolla niiden kanssa.
41. MOULIN ROUGE!
(Baz Luhrmann, Australia / USA 2001)
Koomisia piirteitä sisältävä fantasia-musikaali-tragedia-rakkaustarina tuo katsojan eteen sellaisen määrän säihkettä, ettei sitä voi mitenkään olla ihastellen ällistelemättä.
40. RAY
(Taylor Hackford, USA 2004)
Upeasti toteutettu Ray Charles -elämäkerta, jota katsoessa saattoi välittömästi todeta miespääosan Oscar-kisan ratkenneen siltä vuodelta Jamie Foxxin hyväksi.
39. TRAFFIC
(Steven Soderbergh, USA 2000)
Huumeiden tuotannon, kaupan ja käytön toiminnallisuuksia analysoiva laaja draama yhdistää taiten amerikkalaisen laatu- ja yleisöelokuvan parhaita piirteitä.
38. CLOVERFIELD
(Matt Reeves, USA 2008)
Vuosikymmenen parhaan hirviöelokuvan tehokkuudesta varmaankin yli puolet perustui hyvin keksityn formaatin nerokkaaseen käyttöön.
37. TROY
(Wolfgang Petersen, USA 2004)
Yksi vuosikymmenen parhaista spektaakkelielokuvista käsittelee turhan kunniantunnon tuomaa onnettomuutta, toki osansa saavat myös sokea taikausko, valta ja kostonhimo.
36. MULHOLLAND DRIVE
(David Lynch, USA 2001)
Amerikkalaisen elokuvan suuren eksentrikon pirunnyrkki jätti ensikatselulla kylmäksi, mutta on uusinnoilla muuttunut todella tehokkaaksi.
35. SIN CITY
(Robert Rodriguez & Frank Miller, USA 2005)
Hieno näyttö siitä, miten komealta tietokoneavusteinenkin elokuva voi näyttää. Erinomaiset tarinat, ihastuttavan härskiä väkivaltaa ja mainioita henkilöhahmoja.
34. LORD OF WAR
(Andrew Niccol, USA 2005)
Lohduton mutta mukaansatempaava kuvaus nykymaailmassa rehottavasta laittomasta asekaupasta on yksi Nicolas Cagen todella harvalukuisia onnistumisia 2000-luvun aikana.
33. MARTYRS
(Pascal Laugier, Ranska 2008)
Jo edellä mainitun ranskalaisen extreme-kauhun korkein huippu tehoaa parhaiten ensikatselulla, kun kaikki käänteet eivät ole valmiiksi tiedossa. Yksi koko vuosikymmenen kyynisimmistä ihmis- ja maailmankuvista.
32. MUNICH
(Steven Spielberg, USA 2005)
Kun vielä 1980-luvulla Steven Spielberg teki vakavina hetkinään rasittavaa tuubaa, nykyään hän onnistuu siinä kaikkein parhaiten. Vaikuttava draama Münchenin olympialaisten stadionin ulkopuolisista traagisista tapahtumista.
31. THE GOOD SHEPHERD
(Robert De Niro, USA 2006)
Huippunäyttelijä ohjaa vaivattoman tuntuisesti pitkän ja lavean kuvauksen CIA:n alkuajoista. Juuri niitä elokuvia, joiden maailmaan on nautinnollista upota kolmeksi tunniksi, kuin hyvän romaanin pariin.
Pidetäänpä tässä välissä pieni hengähdystauko ennen kuin siirrytään top 30:een.
maanantai 28. joulukuuta 2009
2000-luvun parhaat pitkät kappaleet
Kymmenen vuotta on jälleen kulunut (ja todella nopeasti), joten on perinteiseen tapaan jälleen aika yrittää asetella sen musiikkitarjontaa paremmuusjärjestykseen. Aloitan helpoimmasta rastista, eli listaamalla vuosikymmenen parhaat pitkät musiikkikappaleet. Pitkällä tarkoitan yli kymmenen minuutin esityksiä, ja kun sellaiset eivät ole kovin yleisiä ei listastakaan tule kovin pitkää. Heh.
Tämä on siis kuitenkin vasta alkusoittoa, jälleen sanaleikki sallittakoon, sillä paljon vaikeammaksi homma menee kun seuraavaksi yritän asetella järjestykseen 00-luvun kymmenen parasta levyä. Ja todellisen haasteen saan kun yritän tehdä saman vuosikymmenen sadalle parhaalle lyhyelle kappaleelle, eli siis niille perinteisille alle kymmenen minuutin mittaisille. Varsinkin tuossa viimeksi mainitussa työssä saattaa pieni hetki vierähtää, joten on syytä aloittaa jo nyt, kun vuotta ja samalla vuosikymmentä on vielä jäljellä edes hieman yli kolme vuorokautta. So here goes!
Hetkinen, ennen kuin mennään koko vuosikymmenen parhaisiin pitkiin esityksiin, ehkä on paikallaan sananen tämän päättyvän vuoden 2009 hienoimmista musiikillisista kokemuksista. Niitä on toki useitakin, mutta maininnan arvoiseen loistokkuuteen yltää oikeastaan vain kaksi taiteilijaa - mikä tietysti samalla tarkoittaa, että he ovat myös todennäköisesti mukana siellä koko vuosikymmenen parhaiden lyhyiden kappaleiden listalla...
Italialaisen Giancarlo Erran johtaman Nosoundin uusin levytys A Sense of Loss ilmestyi lokakuussa ja ansaitsee epätasaisuudestaan huolimatta kunniamaininnan siitä, että se sisältää vuoden 2009 toiseksi hienoimman kuulemani yksittäisen kappaleen. Juuri ennen levyn puoliväliä soiva Tender Claim lähtee liikkeelle hyvin samalla tavoin kuin mikä hyvänsä yhtyeen keskiverto laulu tai instrumentaali, mutta alkaa puolenvälin jälkeen ottaa kierroksia tavalla, joka vähitellen herättää kuulijassa ymmärryksen siitä, että tämä on nyt kuulemassa jotakin aidosti poikkeuksellista. Upea suoritus!
Vuoden ykköseksi nousee kuitenkin Steven Wilson, mies mm. Porcupine Treen, Blackfieldin ja No-Manin taustalla. Julkaistuaan viime vuoden lopulla ensimmäisen omaa nimeään kantavan (ja varsin laadukkaan) soololevyn Insurgentes - josta kirjoitin enemmän jo toukokuussa, eli täällä - hän keksi tämän vuoden puolella julkaista vielä erikseen singlenä sen avauskappaleen Harmony Korine. Tuon jo alun perinkin erinomaisen laulun b-puoleksi Wilson valitsi kokonaan uuden kappaleen nimeltä The 78, ja niin hän tuli tehneeksi historiaa julkaisemalla singlen b-puolena kappaleen, joka pesee koko hänen jo alun perinkin erinomaisen soololevynsä kokonaisuudessaan!
The 78 on aivan käsittämättömän koukuttava rock-kappale, joka osoittaa että parhaat ideat ovat yksinkertaisia. En halua vähätellä Insurgentesiä, joka on hieno levy, mutta mitään näin loistavaa se ei sisällä. iTunesista löytyy 99 sentillä palanen 00-luvun rock-historiaa, suosittelen niillekin jotka eivät välttämättä progesta muuten innostu. Wilson on tuskin koskaan ollut näin aidosti rock!
Parhaiden ideoiden valuminen Insurgentesille sekä siitä irrotetuille singlen b-puolille lienee tärkein selittävä tekijä sille, miksi Porcupine Treen hartaasti odotettu, syyskuussa julkaistu uutuuslevy The Incident oli niin perseestä. Rumban levyarvostelija Saku Schildt oli kuulemma rinnastanut teoksen siihen, miten progesaurukset ovat keskittyneet vain haistelemaan omia pierujaan, ja pakko tuohon arvioon on minunkin yhtyä vaikka fani olenkin.
Tosin Saku oli ymmärtääkseni sanonut siinä samalla, että tähän huonoon suoritukseen yllettiin erinomaisen levyn Fear of a Blank Planet (2007) jälkeen. Kuule ei se niin ollut, Saku. Tuo levy oli melkein yhtä huono. Sen jälkeen kun Porcupine Tree julkaisi yhden maailmanhistorian parhaista levyistä, In Absentia (2002) on sen kehityskaari ollut koko ajan jyrkkenevän laskuvoittoinen. Hmmm, toivottavasti tuo ei ollut spoileri sitä albumilistaa silmällä pitäen.
Mutta se siitä, ja tässä 2000-luvun parhaiden yli kymmenminuuttisten musiikillisten esitysten top 6. Ensiksi aina kappaleen järjestysnumero ja nimi, sitten esiintyjä, sitten levy jolta löytyy ja vuosiluku.
6. BLACK LIGHT MACHINE
Frost*
(Milliontown, 2006)
Pitkät kappaleet ovat miltei katoavaa kansanperinnettä ja siksi tämäkin lista on paitsi lyhyt, myös hieman itseään toistava: kuudella parhaallakin on vain neljä eri esittäjää. Jem Godfreyn Frostin* mestariteos Milliontown on varmaankin ainoa levy, joka pystyy todella haastamaan In Absentian ja tämä sen toiseksi viimeinen kappale ylittää niukasti kymmenen minuutin rajan. Komeaa musisointia, ja tekstissä on kuultavissa vähän yhteiskuntakritiikkiäkin, ellen ole ihan väärin ymmärtänyt...
5. SIX DEGREES OF INNER TURBULENCE
Dream Theater
(Six Degrees of Inner Turbulence, 2002)
En ole ihan varma, mitä uniteatterin intohimoisemmat fanit sanovat tästä 42 minuutin mittaisesta suurteoksesta. Kuten eräs nimeltä mainitsematon Facebook-kaverini mainitsi, tämä kuulostaa vuoron perään Yngwie Malmsteenilta ja Totolta (ja kaikkihan siitä tykkäävät!) mutta ainakin useammalla kuuntelulla sen rakenteen nerokkuuden pitäisi kyllä nousta esille, vaikka ei ihan kaikista ratkaisuista pitäisikään. Lähes kahden minuutin mittainen häivytys lopussa nostaa ihon kananlihalle joka kerta.
4. WAY IS OPEN
Cafëíne
(Kalevala, 2000)
Ranskalainen Cafëíne oli yksi löydöistäni aivan vuosikymmenen alkupuolella. Sen omat levyt eivät ole vakuuttaneet samalla tavalla kuin tämä aivan ässähieno, hiukan alle 12-minuuttinen teos suomalaisen Kalevalan inspiroimalta, usean eri artistin progekokoelmalta. Jos en väärin muista, niin tämä taisi olla kolmen cd-levyn paketin päätöskappale, ja sellaisena lievästi sanottuna toimiva.
3. OCTAVARIUM
Dream Theater
(Octavarium, 2005)
Jälleen olen hieman epävarma siitä, mitä Dream Theaterin fanit tästä sanovat, mutta minulle tämä on ilman muuta hienointa mitä jenkkibändi on koskaan saanut aikaiseksi. Ja kiitos vielä näin jälkikäteen, että he esittivät tämän kokonaisuudessaan sillä Suomen keikallaan jolla olin paikalla! En olisi sitä osannut odottaa. Vuosi taisi olla suunnilleen 2006. Octavarium oli vielä silloin yhtyeen uusin levy. Tasan 24 minuuttiin saadaan mahtumaan kaikki se, mikä sinfonisessa progessa on hienoa.
2. LARKS’ TONGUES IN ASPIC PART IV / CODA: I HAVE A DREAM
King Crimson
(The ConstruKction of Light, 2000)
Vuosikymmenen todellinen yllättäjä oli kuitenkin yhtye, jonka parhaiden päivien piti ajoittua jo sinne 1970-luvulle. Robert Frippin ja kavereiden uutuus sisälsi vielä 2000-luvun alussa sellaisen voimateoksen, että yhtyeen koko tuotannosta ainoastaan Starless ja Lizard kykenevät edes jotenkin antamaan sille kampoihin kilpailtaessa koko pitkän uran hienoimmasta yksittäisestä suorituksesta. Larks' Tongues in Aspic Part IV on kaikkea muuta kuin helppoa musiikkia: siinä vaiheessa kun helpottavaan loppuliukuun päästään, on helppo kuvitella että kuulijalla on jo tuskanhiki pinnassa. Sitä helpompi onkin sitten herkistyä finaalin kyynisistä havainnoista nykymaailman menosta. Kun siellä esimerkiksi mainitaan the bombing of the World Trade, puhutaan tosiaankin vasta niistä 1990-luvun pommi-iskuista.
1. MILLIONTOWN
Frost*
(Milliontown, 2006)
Jotakin aivan mielettömän loistavaa 2000-luvulla saatiin aikaan. Edellä jo mainittu Frost* on aivan uskomaton ilmiö aikana, jona jo olisi voinut luulla oikeasti monimutkaisen ja kunnianhimoisen musiikin olevan kokonaan passé. 26 minuutin ja 35 sekunnin mittainen, samannimisen mestarillisen debyyttilevyn päättävä Milliontown ei ole ainoastaan oman julkaisuvuosikymmenensä upein pitkä musiikkiesitys, vaan mahdollisesti kaikkien aikojen. Tässä yhteydessä ei ehkä tarvitse fiilistellä kovin pitkään, kun sen olen jo kertaalleen tehnyt: Milliontown. Vahva suositus kaikille vähän monimutkaisemman mutta ei kuitenkaan lopulta mitenkään äärimmäisen vaikean musiikin ystäville hankkia kuunneltavakseen koko levy!
Tämä on siis kuitenkin vasta alkusoittoa, jälleen sanaleikki sallittakoon, sillä paljon vaikeammaksi homma menee kun seuraavaksi yritän asetella järjestykseen 00-luvun kymmenen parasta levyä. Ja todellisen haasteen saan kun yritän tehdä saman vuosikymmenen sadalle parhaalle lyhyelle kappaleelle, eli siis niille perinteisille alle kymmenen minuutin mittaisille. Varsinkin tuossa viimeksi mainitussa työssä saattaa pieni hetki vierähtää, joten on syytä aloittaa jo nyt, kun vuotta ja samalla vuosikymmentä on vielä jäljellä edes hieman yli kolme vuorokautta. So here goes!
Hetkinen, ennen kuin mennään koko vuosikymmenen parhaisiin pitkiin esityksiin, ehkä on paikallaan sananen tämän päättyvän vuoden 2009 hienoimmista musiikillisista kokemuksista. Niitä on toki useitakin, mutta maininnan arvoiseen loistokkuuteen yltää oikeastaan vain kaksi taiteilijaa - mikä tietysti samalla tarkoittaa, että he ovat myös todennäköisesti mukana siellä koko vuosikymmenen parhaiden lyhyiden kappaleiden listalla...
Italialaisen Giancarlo Erran johtaman Nosoundin uusin levytys A Sense of Loss ilmestyi lokakuussa ja ansaitsee epätasaisuudestaan huolimatta kunniamaininnan siitä, että se sisältää vuoden 2009 toiseksi hienoimman kuulemani yksittäisen kappaleen. Juuri ennen levyn puoliväliä soiva Tender Claim lähtee liikkeelle hyvin samalla tavoin kuin mikä hyvänsä yhtyeen keskiverto laulu tai instrumentaali, mutta alkaa puolenvälin jälkeen ottaa kierroksia tavalla, joka vähitellen herättää kuulijassa ymmärryksen siitä, että tämä on nyt kuulemassa jotakin aidosti poikkeuksellista. Upea suoritus!
Vuoden ykköseksi nousee kuitenkin Steven Wilson, mies mm. Porcupine Treen, Blackfieldin ja No-Manin taustalla. Julkaistuaan viime vuoden lopulla ensimmäisen omaa nimeään kantavan (ja varsin laadukkaan) soololevyn Insurgentes - josta kirjoitin enemmän jo toukokuussa, eli täällä - hän keksi tämän vuoden puolella julkaista vielä erikseen singlenä sen avauskappaleen Harmony Korine. Tuon jo alun perinkin erinomaisen laulun b-puoleksi Wilson valitsi kokonaan uuden kappaleen nimeltä The 78, ja niin hän tuli tehneeksi historiaa julkaisemalla singlen b-puolena kappaleen, joka pesee koko hänen jo alun perinkin erinomaisen soololevynsä kokonaisuudessaan!
The 78 on aivan käsittämättömän koukuttava rock-kappale, joka osoittaa että parhaat ideat ovat yksinkertaisia. En halua vähätellä Insurgentesiä, joka on hieno levy, mutta mitään näin loistavaa se ei sisällä. iTunesista löytyy 99 sentillä palanen 00-luvun rock-historiaa, suosittelen niillekin jotka eivät välttämättä progesta muuten innostu. Wilson on tuskin koskaan ollut näin aidosti rock!
Parhaiden ideoiden valuminen Insurgentesille sekä siitä irrotetuille singlen b-puolille lienee tärkein selittävä tekijä sille, miksi Porcupine Treen hartaasti odotettu, syyskuussa julkaistu uutuuslevy The Incident oli niin perseestä. Rumban levyarvostelija Saku Schildt oli kuulemma rinnastanut teoksen siihen, miten progesaurukset ovat keskittyneet vain haistelemaan omia pierujaan, ja pakko tuohon arvioon on minunkin yhtyä vaikka fani olenkin.
Tosin Saku oli ymmärtääkseni sanonut siinä samalla, että tähän huonoon suoritukseen yllettiin erinomaisen levyn Fear of a Blank Planet (2007) jälkeen. Kuule ei se niin ollut, Saku. Tuo levy oli melkein yhtä huono. Sen jälkeen kun Porcupine Tree julkaisi yhden maailmanhistorian parhaista levyistä, In Absentia (2002) on sen kehityskaari ollut koko ajan jyrkkenevän laskuvoittoinen. Hmmm, toivottavasti tuo ei ollut spoileri sitä albumilistaa silmällä pitäen.
Mutta se siitä, ja tässä 2000-luvun parhaiden yli kymmenminuuttisten musiikillisten esitysten top 6. Ensiksi aina kappaleen järjestysnumero ja nimi, sitten esiintyjä, sitten levy jolta löytyy ja vuosiluku.
6. BLACK LIGHT MACHINE
Frost*
(Milliontown, 2006)
Pitkät kappaleet ovat miltei katoavaa kansanperinnettä ja siksi tämäkin lista on paitsi lyhyt, myös hieman itseään toistava: kuudella parhaallakin on vain neljä eri esittäjää. Jem Godfreyn Frostin* mestariteos Milliontown on varmaankin ainoa levy, joka pystyy todella haastamaan In Absentian ja tämä sen toiseksi viimeinen kappale ylittää niukasti kymmenen minuutin rajan. Komeaa musisointia, ja tekstissä on kuultavissa vähän yhteiskuntakritiikkiäkin, ellen ole ihan väärin ymmärtänyt...
5. SIX DEGREES OF INNER TURBULENCE
Dream Theater
(Six Degrees of Inner Turbulence, 2002)
En ole ihan varma, mitä uniteatterin intohimoisemmat fanit sanovat tästä 42 minuutin mittaisesta suurteoksesta. Kuten eräs nimeltä mainitsematon Facebook-kaverini mainitsi, tämä kuulostaa vuoron perään Yngwie Malmsteenilta ja Totolta (ja kaikkihan siitä tykkäävät!) mutta ainakin useammalla kuuntelulla sen rakenteen nerokkuuden pitäisi kyllä nousta esille, vaikka ei ihan kaikista ratkaisuista pitäisikään. Lähes kahden minuutin mittainen häivytys lopussa nostaa ihon kananlihalle joka kerta.
4. WAY IS OPEN
Cafëíne
(Kalevala, 2000)
Ranskalainen Cafëíne oli yksi löydöistäni aivan vuosikymmenen alkupuolella. Sen omat levyt eivät ole vakuuttaneet samalla tavalla kuin tämä aivan ässähieno, hiukan alle 12-minuuttinen teos suomalaisen Kalevalan inspiroimalta, usean eri artistin progekokoelmalta. Jos en väärin muista, niin tämä taisi olla kolmen cd-levyn paketin päätöskappale, ja sellaisena lievästi sanottuna toimiva.
3. OCTAVARIUM
Dream Theater
(Octavarium, 2005)
Jälleen olen hieman epävarma siitä, mitä Dream Theaterin fanit tästä sanovat, mutta minulle tämä on ilman muuta hienointa mitä jenkkibändi on koskaan saanut aikaiseksi. Ja kiitos vielä näin jälkikäteen, että he esittivät tämän kokonaisuudessaan sillä Suomen keikallaan jolla olin paikalla! En olisi sitä osannut odottaa. Vuosi taisi olla suunnilleen 2006. Octavarium oli vielä silloin yhtyeen uusin levy. Tasan 24 minuuttiin saadaan mahtumaan kaikki se, mikä sinfonisessa progessa on hienoa.
2. LARKS’ TONGUES IN ASPIC PART IV / CODA: I HAVE A DREAM
King Crimson
(The ConstruKction of Light, 2000)
Vuosikymmenen todellinen yllättäjä oli kuitenkin yhtye, jonka parhaiden päivien piti ajoittua jo sinne 1970-luvulle. Robert Frippin ja kavereiden uutuus sisälsi vielä 2000-luvun alussa sellaisen voimateoksen, että yhtyeen koko tuotannosta ainoastaan Starless ja Lizard kykenevät edes jotenkin antamaan sille kampoihin kilpailtaessa koko pitkän uran hienoimmasta yksittäisestä suorituksesta. Larks' Tongues in Aspic Part IV on kaikkea muuta kuin helppoa musiikkia: siinä vaiheessa kun helpottavaan loppuliukuun päästään, on helppo kuvitella että kuulijalla on jo tuskanhiki pinnassa. Sitä helpompi onkin sitten herkistyä finaalin kyynisistä havainnoista nykymaailman menosta. Kun siellä esimerkiksi mainitaan the bombing of the World Trade, puhutaan tosiaankin vasta niistä 1990-luvun pommi-iskuista.
1. MILLIONTOWN
Frost*
(Milliontown, 2006)
Jotakin aivan mielettömän loistavaa 2000-luvulla saatiin aikaan. Edellä jo mainittu Frost* on aivan uskomaton ilmiö aikana, jona jo olisi voinut luulla oikeasti monimutkaisen ja kunnianhimoisen musiikin olevan kokonaan passé. 26 minuutin ja 35 sekunnin mittainen, samannimisen mestarillisen debyyttilevyn päättävä Milliontown ei ole ainoastaan oman julkaisuvuosikymmenensä upein pitkä musiikkiesitys, vaan mahdollisesti kaikkien aikojen. Tässä yhteydessä ei ehkä tarvitse fiilistellä kovin pitkään, kun sen olen jo kertaalleen tehnyt: Milliontown. Vahva suositus kaikille vähän monimutkaisemman mutta ei kuitenkaan lopulta mitenkään äärimmäisen vaikean musiikin ystäville hankkia kuunneltavakseen koko levy!
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Elokuvia filmiltä, pitkästä aikaa
Kävin tänään pressinäytöksissä katsomassa kolme elokuvaa putkeen ja tarkistettuani milloin viimeksi näin elokuvia filmiltä, oli edessä pieni järkytys. Edellinen elokuvateatterissa, niin ikään pressinäytöksessä katsomani elokuva oli Michael Mannin Public Enemies, ja päivämäärä oli 10. heinäkuuta. Siis päivää vaille viisi kuukautta sitten! Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa sen jälkeen. Tuo oli juuri ennen kesälomani alkua, ja sen päätyttyä on näköjään ollut muita kiireitä.
Muutenkin ennakkonäytöksiin on ehtinyt näemmä harvakseltaan. Public Enemiesiä edelsi Brüno 7. heinäkuuta ja sitä taas Antichrist 26. toukokuuta. Kun sen edeltäjää Gran Torinoa pitää hakea peräti helmikuun 19. päivältä asti, on johtopäätös, että katsoin tänään saman verran elokuvia pressinäytöksissä kuin sitä edeltävinä yhdeksänä kuukautena yhteensä. Mutta ennen tämänpäiväisiin katseluihin siirtymistä tässä olisi muutama hieman vanhempikin katselu kommentoitavana.
172. Alexander Payne: Sideways (Blu-ray / 24.11.) *****
Kaikkien (muidenkin) viiniharrastajien suosikkielokuva lunasti oikeastaan vasta nyt toden teolla täydet viisi tähteä, kun suomalaisen blu-ray-julkaisun katsottuaan saattoi vain todeta, että kyllä tämä on ihan täydellistä elokuvaa eikä vain melkein. Pinot Noirin pidäkkeetön yliarviointi kyllä edelleen häiritsee, mutta toisaalta ne harvat kalifornialaiset lajikkeesta tehdyt viinit joita olen maistellut ovat kyllä kieltämättä olleet taivaallisia, joten ehkä Alkon valikoimat antavatkin niistä hieman harhaanjohtavan kuvan. Ja kyllähän Alkostakin huippuhyviä Pinot Noireja kuulemma saa, jos on vaan tarpeeksi massia.
173. J.J. Abrams: Star Trek (Blu-ray / 30.11.) ***
Olen kyllä pääsääntöisesti pitänyt Star Trek -elokuvista, vaikkakaan en ole niitä kaikkia edelleenkään nähnyt, mutta tämä J. J. Abramsin uusi startti menetti suuren osan mahdollisuuksistaan jo alkupuolen ärsyttävällä teiniyleisön kosiskelullaan eikä se muutenkaan tuntunut aluksi tavoittavaan aitoa trek-fiilistä. Myönnettäköön, että hieman myöhemmin kaikissa suhteissa tapahtui selvää paranemista. Efektit olivat tietenkin upeita ja juonikuviotkin kohtalaisen kutkuttavia. Näkisin silti Kirkin mieluummin selvästi vähemmän arroganttina "nuori kapinallinen" -hahmona kuin tässä. Aikajanojen herkullisesta sekoittelusta plussaa.
174. Todd Phillips: The Hangover (Blu-ray / 3.12.) **½
Ei, ei toimi, tai ei toimi ainakaan minulle. Periaatteessa hyvin tehdylle komedialle pitäisi antaa pisteitä ja onhan niitä tuossa vähän annettukin, mutta jos sen aikana onnistuu vain pari kertaa naurahtamaan, ja nekin melko vaisusti, niin jotakin on kyllä pielessä. Todd Phillips tuntuu olevan viehättynyt näihin pääsääntöisesti nuorehkojen aikuisten miesten örvellyskuvauksiin, ja onhan tämä esimerkiksi paljon siedettävämpi teos kuin totaalisen kammottava Old School. Jotenkin tätä katsoessa kuitenkin tuntuu, että ohjaaja yrittää fiilistellä sellaisten muistojensa kanssa, joiden tapahtuessa olisin itse halunnut olla kilometrien päässä. Tämä tunne välittyy myös sinänsä fiktiivisen elokuvan katselukokemukseen.
175. Rob Reiner: Misery (Blu-ray / 5.12.) ****
Misery kuuluu kirjana Stephen Kingin tuotannon kärkipäähän, etenkin jos sitä ryhdytään vertailemaan tämän muuhun 1980-luvun tuotantoon. Elokuvaan en kuitenkaan ollut koskaan täysin tyytyväinen, en etenkään ensi-illan aikoihin, jolloin se tuntui suorastaan pettymykseltä. Kun tätä nyt vuosien kuluttua ennakkoluulottomasti katsoo, on kuitenkin pakko myöntää että suurin osa Kingin tekstin tehokkaimmista thrilleistä on elokuvaversiossakin saavutettu, ja vaikka mysteeriä tutkivasta pikkukaupungin sheriffistä on tehty yliampuvan koominen hahmo, tämä tavallaan myös tasapainottaa kokonaisuutta.
176. Tom Tykwer: The International (Blu-ray / 6.12.) ***
Tämä on taas näitä tapauksia, "taisin välillä nukkuakin alkupuolella, mutta lopulta elokuva kehittyi ihan tyydyttäväksi". Clive Owen näyttelee Interpolin agenttia, joka tutkii hämäräperäisiä tapahtumia suuren pankin vaiheilla. Niillä on liittymiä kansainväliseen asekauppaan, ja otteet ovat varsin kovia. Mistään jännityselokuvan mieleenpainuvasta klassikosta ei ole kyse, mutta myöntää täytyy, että New Yorkin Guggenheimin museoon sijoittuva pitkä ammuskelujakso oli varsin näyttävästi toteutettu. Muutenkin elokuvaa jaksoi hieman heikon alun jälkeen seurata melko ongelmitta.
177. John Hillcoat: The Road (35 mm / 9.12.) ***½
Cormac McCarthyn Pulitzer-palkittuun romaaniin perustuva filmatisointi oli aamupäivän vakava annos. Tarkemmin selittämättä jäävä suurtuho on jättänyt ihmiskunnasta jäljelle vain rippeet, ja koko planeetta on kuolemassa. Noin vuosikymmentä alkuperäisen katastrofin jälkeen Viggo Mortensenin näyttelemä Mies vaeltaa harmaassa maastossa poikansa kanssa, tavoitteenaan löytää rannikko ja sieltä edes hitunen toivoa. Kauhukokemusten ja kannibalismin täyteinen synkkä tarina jaksaa kyllä kantaa kestoajansa verran, mutta muutamat epäloogisuudet jäävät kaipaamaan selitystä, jota ei koskaan saada. Vaikka paikoin tarina tuntuu synkistelyltä sen itsensä takia, on varsinkin sen loppuvaiheissa mukana aitoa koskettavuutta.
178. Terry Gilliam: The Imaginarium of Doctor Parnassus (35 mm / 9.12.) **½
Heath Ledgerin ihan viimeiseksi elokuvaksi jäänyt fantasiailoittelu on juuri sitä itseään, mitä saattoi ennalta vähän pelätäkin: Terry Gilliamia vailla mitään pidäkkeitä irralleen päästettynä. Senhän tietää mitä siitä seuraa: jos logiikka ja fantastinen näyttävyys ovat ristiriidassa, se on huono juttu logiikalle. Joka ainoa kuvauspaikalla keksitty idea tuntuu päässeen saman tien toteutukseen, mikä tekee loppua kohden vauhtiaan vielä kiihdyttävästä kokonaisuudesta vieläkin järjettömämmän. Kiertävän taikurishow'n omistaja on elänyt vuosisatoja tehtyään sopimuksen paholaisen kanssa, ja kun piru tulee perimään korvaukseksi siitä tämän tytärtä, seuraa sellainen juonikuvio että sitä ei ihan heti selitäkään. Gilliamin paras elokuva 12 apinaa syntyi studion valvonnan alla, tilanteessa jossa hänen järjettömimpiä visioitaan ei päästetty kankaalle asti. Kunpa hän pääsisi samanlaisen kontrollin alle vielä joskus uudelleen.
179. Ruben Fleischer: Zombieland (35 mm / 9.12.) ****
Jo heti valmistumisensa jälkeen varauksetonta ihailua kerännyt kauhukomedia saattaa olla peräti 00-luvun paras kauhukomedia. Tarpeettoman yliampuva, vai pitäisikö sanoa päähänampuva alkutekstijakso heavy rock -taustoineen ja tietokone-efekteineen oli vielä aika vieraannuttava kokemus, mutta kun itse tarinan pariin päästiin niin kaikki palaset loksahtivat nopeasti kohdalleen. Selviämisen säännöt hienosti sisäistänyt nössö nuorimies lyöttäytyy klassisen zombie-apokalyptisen tuhon jälkeen yhteen machon punaniskan kanssa, ja seuraa aivan älyttömän hauska odysseia halki Amerikan, jossa elokuvien ja muun populäärikulttuurin tuntemus on tarpeen kaikista vitseistä täysillä nauttimiseksi. Zombieland on periaatteessa aika tyhmää viihdettä, mutta niin vastaansanomattoman hauskaa ja hyvin tehtyä sellaista, ettei sitä voi neljää tähteä vähemmällä palkita.
Muutenkin ennakkonäytöksiin on ehtinyt näemmä harvakseltaan. Public Enemiesiä edelsi Brüno 7. heinäkuuta ja sitä taas Antichrist 26. toukokuuta. Kun sen edeltäjää Gran Torinoa pitää hakea peräti helmikuun 19. päivältä asti, on johtopäätös, että katsoin tänään saman verran elokuvia pressinäytöksissä kuin sitä edeltävinä yhdeksänä kuukautena yhteensä. Mutta ennen tämänpäiväisiin katseluihin siirtymistä tässä olisi muutama hieman vanhempikin katselu kommentoitavana.
172. Alexander Payne: Sideways (Blu-ray / 24.11.) *****
Kaikkien (muidenkin) viiniharrastajien suosikkielokuva lunasti oikeastaan vasta nyt toden teolla täydet viisi tähteä, kun suomalaisen blu-ray-julkaisun katsottuaan saattoi vain todeta, että kyllä tämä on ihan täydellistä elokuvaa eikä vain melkein. Pinot Noirin pidäkkeetön yliarviointi kyllä edelleen häiritsee, mutta toisaalta ne harvat kalifornialaiset lajikkeesta tehdyt viinit joita olen maistellut ovat kyllä kieltämättä olleet taivaallisia, joten ehkä Alkon valikoimat antavatkin niistä hieman harhaanjohtavan kuvan. Ja kyllähän Alkostakin huippuhyviä Pinot Noireja kuulemma saa, jos on vaan tarpeeksi massia.
173. J.J. Abrams: Star Trek (Blu-ray / 30.11.) ***
Olen kyllä pääsääntöisesti pitänyt Star Trek -elokuvista, vaikkakaan en ole niitä kaikkia edelleenkään nähnyt, mutta tämä J. J. Abramsin uusi startti menetti suuren osan mahdollisuuksistaan jo alkupuolen ärsyttävällä teiniyleisön kosiskelullaan eikä se muutenkaan tuntunut aluksi tavoittavaan aitoa trek-fiilistä. Myönnettäköön, että hieman myöhemmin kaikissa suhteissa tapahtui selvää paranemista. Efektit olivat tietenkin upeita ja juonikuviotkin kohtalaisen kutkuttavia. Näkisin silti Kirkin mieluummin selvästi vähemmän arroganttina "nuori kapinallinen" -hahmona kuin tässä. Aikajanojen herkullisesta sekoittelusta plussaa.
174. Todd Phillips: The Hangover (Blu-ray / 3.12.) **½
Ei, ei toimi, tai ei toimi ainakaan minulle. Periaatteessa hyvin tehdylle komedialle pitäisi antaa pisteitä ja onhan niitä tuossa vähän annettukin, mutta jos sen aikana onnistuu vain pari kertaa naurahtamaan, ja nekin melko vaisusti, niin jotakin on kyllä pielessä. Todd Phillips tuntuu olevan viehättynyt näihin pääsääntöisesti nuorehkojen aikuisten miesten örvellyskuvauksiin, ja onhan tämä esimerkiksi paljon siedettävämpi teos kuin totaalisen kammottava Old School. Jotenkin tätä katsoessa kuitenkin tuntuu, että ohjaaja yrittää fiilistellä sellaisten muistojensa kanssa, joiden tapahtuessa olisin itse halunnut olla kilometrien päässä. Tämä tunne välittyy myös sinänsä fiktiivisen elokuvan katselukokemukseen.
175. Rob Reiner: Misery (Blu-ray / 5.12.) ****
Misery kuuluu kirjana Stephen Kingin tuotannon kärkipäähän, etenkin jos sitä ryhdytään vertailemaan tämän muuhun 1980-luvun tuotantoon. Elokuvaan en kuitenkaan ollut koskaan täysin tyytyväinen, en etenkään ensi-illan aikoihin, jolloin se tuntui suorastaan pettymykseltä. Kun tätä nyt vuosien kuluttua ennakkoluulottomasti katsoo, on kuitenkin pakko myöntää että suurin osa Kingin tekstin tehokkaimmista thrilleistä on elokuvaversiossakin saavutettu, ja vaikka mysteeriä tutkivasta pikkukaupungin sheriffistä on tehty yliampuvan koominen hahmo, tämä tavallaan myös tasapainottaa kokonaisuutta.
176. Tom Tykwer: The International (Blu-ray / 6.12.) ***
Tämä on taas näitä tapauksia, "taisin välillä nukkuakin alkupuolella, mutta lopulta elokuva kehittyi ihan tyydyttäväksi". Clive Owen näyttelee Interpolin agenttia, joka tutkii hämäräperäisiä tapahtumia suuren pankin vaiheilla. Niillä on liittymiä kansainväliseen asekauppaan, ja otteet ovat varsin kovia. Mistään jännityselokuvan mieleenpainuvasta klassikosta ei ole kyse, mutta myöntää täytyy, että New Yorkin Guggenheimin museoon sijoittuva pitkä ammuskelujakso oli varsin näyttävästi toteutettu. Muutenkin elokuvaa jaksoi hieman heikon alun jälkeen seurata melko ongelmitta.
177. John Hillcoat: The Road (35 mm / 9.12.) ***½
Cormac McCarthyn Pulitzer-palkittuun romaaniin perustuva filmatisointi oli aamupäivän vakava annos. Tarkemmin selittämättä jäävä suurtuho on jättänyt ihmiskunnasta jäljelle vain rippeet, ja koko planeetta on kuolemassa. Noin vuosikymmentä alkuperäisen katastrofin jälkeen Viggo Mortensenin näyttelemä Mies vaeltaa harmaassa maastossa poikansa kanssa, tavoitteenaan löytää rannikko ja sieltä edes hitunen toivoa. Kauhukokemusten ja kannibalismin täyteinen synkkä tarina jaksaa kyllä kantaa kestoajansa verran, mutta muutamat epäloogisuudet jäävät kaipaamaan selitystä, jota ei koskaan saada. Vaikka paikoin tarina tuntuu synkistelyltä sen itsensä takia, on varsinkin sen loppuvaiheissa mukana aitoa koskettavuutta.
178. Terry Gilliam: The Imaginarium of Doctor Parnassus (35 mm / 9.12.) **½
Heath Ledgerin ihan viimeiseksi elokuvaksi jäänyt fantasiailoittelu on juuri sitä itseään, mitä saattoi ennalta vähän pelätäkin: Terry Gilliamia vailla mitään pidäkkeitä irralleen päästettynä. Senhän tietää mitä siitä seuraa: jos logiikka ja fantastinen näyttävyys ovat ristiriidassa, se on huono juttu logiikalle. Joka ainoa kuvauspaikalla keksitty idea tuntuu päässeen saman tien toteutukseen, mikä tekee loppua kohden vauhtiaan vielä kiihdyttävästä kokonaisuudesta vieläkin järjettömämmän. Kiertävän taikurishow'n omistaja on elänyt vuosisatoja tehtyään sopimuksen paholaisen kanssa, ja kun piru tulee perimään korvaukseksi siitä tämän tytärtä, seuraa sellainen juonikuvio että sitä ei ihan heti selitäkään. Gilliamin paras elokuva 12 apinaa syntyi studion valvonnan alla, tilanteessa jossa hänen järjettömimpiä visioitaan ei päästetty kankaalle asti. Kunpa hän pääsisi samanlaisen kontrollin alle vielä joskus uudelleen.
179. Ruben Fleischer: Zombieland (35 mm / 9.12.) ****
Jo heti valmistumisensa jälkeen varauksetonta ihailua kerännyt kauhukomedia saattaa olla peräti 00-luvun paras kauhukomedia. Tarpeettoman yliampuva, vai pitäisikö sanoa päähänampuva alkutekstijakso heavy rock -taustoineen ja tietokone-efekteineen oli vielä aika vieraannuttava kokemus, mutta kun itse tarinan pariin päästiin niin kaikki palaset loksahtivat nopeasti kohdalleen. Selviämisen säännöt hienosti sisäistänyt nössö nuorimies lyöttäytyy klassisen zombie-apokalyptisen tuhon jälkeen yhteen machon punaniskan kanssa, ja seuraa aivan älyttömän hauska odysseia halki Amerikan, jossa elokuvien ja muun populäärikulttuurin tuntemus on tarpeen kaikista vitseistä täysillä nauttimiseksi. Zombieland on periaatteessa aika tyhmää viihdettä, mutta niin vastaansanomattoman hauskaa ja hyvin tehtyä sellaista, ettei sitä voi neljää tähteä vähemmällä palkita.
maanantai 23. marraskuuta 2009
Kauhua, kulttikamaa ja täydellisyyttä
158. Dennis Iliadis: The Last House on the Left (Blu-ray / 14.11.) ****
Tässä jälleen säännön vahvistava poikkeus vanhojen kauhuklassikoiden uusintaversioista. Uusi Viimeinen talo vasemmalla ei toki ole mikään mestariteos, mutta yllättävän hyvä uudelleentulkinta vuoden 1972 inhokista (hyvässä mielessä). Se tekee kaiken suunnilleen oikein: hahmogalleria on OK, alkuperäistä ei vain toisteta autistisesti vaan sen kuvioita on vaivihkaa myös mietitty uusiksi pysyen silti uskollisena alkuperäisteoksen teemoille ja hengelle. Kenties tässä on puolikas viiva kokonainen tähti vain positiivista hämmästystä sitä koskien, että moinen enimmäkseen onnistui.
159. David Bruckner, Dan Bush & Jacob Gentry: The Signal (Dvd / 14.11.) **
Uutta kauhuelokuvaa tässäkin, juonikuviossa joka varioi Stephen Kingin ikiunettavaa Celliä: mystinen television, radion ja matkapuhelinten kautta välittyvä signaali tekee sille altistuvista murhanhimoisia mielipuolia. Kuulostaa kiinnostavammalta kuin mitä kolme ohjaajaa onnistuu aiheesta irti saamaan. Lisämiinuksena runsas määrä heikkolaatuista huumoria.
160. Michael Dougherty: Trick 'r Treat (Dvd / 14.11.) **
Rypäs toinen toistaan yhdentekevämpiä tarinoita kiertyy yhteen Halloween-yöhön sijoittuvassa episodielokuvassa, josta moni muu tuntuu tykänneen mutta minä en kovin paljoa innostunut.
161. Frank Darabont: The Mist (Blu-ray / 14. - 15.11.) ****½
Kolmas katselu nosti pisteitä vihdoin puolikkaalla tähdellä ylöspäin. Onhan tämä viimeaikaisten kauhuelokuvien aatelia, vaikka minua hieman edelleen nyppii äärisynkkyydessään pikkuisen koominen lopetus, joka ei sisältynyt Kingin alkuperäiseen tarinaan - joka puolestaan on yksi tekijänsä kolmesta parhaasta yhdessä Pet Semataryn ja The Green Milen kanssa.
162. Ed Ragozzino: Sasquatch: The Legend of Bigfoot (Dvd / 15.11.) **
Aivan ässähienosti alkava dokudraama laumasta hönöjä bigfoot-metsästäjiä Kanadan erämaissa tylsistyy puolen tunnin jälkeen todella mitäänsanomattomaksi haahuiluksi. Vaikka tällä on tietysti eräänlainen kuriositeettiarvo, on tätä todella vaikea sanoa silti hyväksi millään asteikolla, edes sillä tavallisimmalla "niin huono, että..."
163. Shuji Kataoka: S&M Hunter (Dvd / 15.11.) *½
Herkullisesta synopsiksesta kasvoi todellinen kuoliaaksi ikävystyttäjä. Japanilaiset pikkutuhmat seksploitaatiot ovat monesti olleet todella viihdyttävää katsottavaa, mutta ei tämä typeryys, joka tosin onneksi kestääkin vain tunnin.
164. Ace Hannah: Mega Shark vs. Giant Octopus (Dvd / 15.11.) *
Tämän roskaelokuvan traileri oli kai hetkellisesti internetin katsotuin, mutta mitään muuta positiivista tästä ei sitten voikaan sanoa. Muutamat efektit ovat niin huonoja, että luulisi kenen hyvänsä tietokoneella aseistautuneen nörttipojan pystyvän parempaan.
165. L. Q. Jones: A Boy and His Dog (Dvd / 15.11.) *½
Tätä post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuvaa omituisuutta pidetään kaiketi joissakin piireissä kulttiklassikkona, ja kyllähän se aika kummallinen olikin, mutta en päässyt oikein perille mitä mielenkiintoista siitä olisi pitänyt löytää. Kiintoisinta oli nähdä nuori Don Johnson puhumassa Matthew McConaugheyn äänellä, pitäen telepaattista yhteyttä koiraansa.
166. Tony Gilroy: Duplicity (Blu-ray / 15.11.) **½
Periaatteessa hyvin tehty, mutta silti yhdentekeväksi jäävä jännityskomedia yritysvakoilun maailmasta. Huumori on hyvin väkinäistä eikä Clive Owenin ja Julia Robertsin välillä varsinaisesti kipinöi, jos se nyt Robertsin kanssa on ylipäänsäkään mahdollista - vastanäyttelijästä riippumatta.
167. Jorge Grau: The Living Dead at Manchester Morgue (Blu-ray / 17.11.) ***½
Ilahduttavasti oikein blu-rayllä julkaistu kulttiklassikko ei ollut aivan niin mukaansatempaava kuin muistelin, mutta onhan tässä silti komeita kannibalismikohtauksia ja sopivasti yhteiskunnallista sanomaa. Levyn kuvanlaatukin oli oikein mainio.
168. Robert De Niro: The Good Shepherd (Blu-ray / 18.11.) ****½
Olipas hieno elokuva jälleen kerran, neljäs katselu kaiken kaikkiaan, nyt blu-rayltä. Robert De Niro ei ole tehnyt todellista vaikutusta näyttelijänä sitten Jackie Brownin (1997) mutta onnistuu nyt liki täydellisesti ohjaajana. Tosin suuri kiitos lähes kolmen tunnin elämyksestä kuulunee myös käsikirjoittaja Eric Rothille, joka tekee parhaimmillaan elämää suurempaa - ja huonoimmillaan huomattavasti pienempää (Forrest Gump, byöörgghhh).
169. Sam Raimi: Drag Me to Hell (Blu-ray / 19.11.) *½
Huh huh, onpas Sam Raimi vajonnut hämmästyttävän alas. Teknisesti kai periaatteessa moitteeton, mutta täysin sisällyksetön ja yllätyksetön pökäle luottaa kauhun luomisessa ensisijaisesti äkillisiin ääniefekteihin, ja vähäisenkin pointin mitä juonessa olisi voinut olla, tuhoaa loppuratkaisu.
170. Michael Mann: Heat (Blu-ray / 21.11.) *****
Onpas täydellinen elokuva, varmaan parhaita rikosgenressä ikinä. Uuden blu-rayn kuvanlaatu on oikein hyvä, ja Dolby TrueHD paukkuu kunnolla tiedätte kyllä missä kohtauksissa. On sopivan eksistentiaalinenkin paikka paikoin. Vuosi 1995 oli kyllä aivan mieletön elokuvavuosi: tämä, Seven, Twelve Monkeys, Braveheart, Crimson Tide, Strange Days, Clueless...
171. Frank Darabont: The Green Mile (Blu-ray / 22.11.) ****½
Lisää blu-ray-uutuuksia. Loistava elokuva pohjautuen Kingin ainoaan 80-luvun jälkeiseen mestariluokan tekstiin, joka siis kuuluu kuten edellä mainittiin hänen kaikkien aikojen kolmen parhaansa joukkoon. Vuosi 1999 oli myöskin melkoinen elokuvavuosi: oli tämä, American Beauty, Ravenous, South Park: Bigger, Longer & Uncut, The Matrix, Fight Club, Election, American Pie...
Tässä jälleen säännön vahvistava poikkeus vanhojen kauhuklassikoiden uusintaversioista. Uusi Viimeinen talo vasemmalla ei toki ole mikään mestariteos, mutta yllättävän hyvä uudelleentulkinta vuoden 1972 inhokista (hyvässä mielessä). Se tekee kaiken suunnilleen oikein: hahmogalleria on OK, alkuperäistä ei vain toisteta autistisesti vaan sen kuvioita on vaivihkaa myös mietitty uusiksi pysyen silti uskollisena alkuperäisteoksen teemoille ja hengelle. Kenties tässä on puolikas viiva kokonainen tähti vain positiivista hämmästystä sitä koskien, että moinen enimmäkseen onnistui.
159. David Bruckner, Dan Bush & Jacob Gentry: The Signal (Dvd / 14.11.) **
Uutta kauhuelokuvaa tässäkin, juonikuviossa joka varioi Stephen Kingin ikiunettavaa Celliä: mystinen television, radion ja matkapuhelinten kautta välittyvä signaali tekee sille altistuvista murhanhimoisia mielipuolia. Kuulostaa kiinnostavammalta kuin mitä kolme ohjaajaa onnistuu aiheesta irti saamaan. Lisämiinuksena runsas määrä heikkolaatuista huumoria.
160. Michael Dougherty: Trick 'r Treat (Dvd / 14.11.) **
Rypäs toinen toistaan yhdentekevämpiä tarinoita kiertyy yhteen Halloween-yöhön sijoittuvassa episodielokuvassa, josta moni muu tuntuu tykänneen mutta minä en kovin paljoa innostunut.
161. Frank Darabont: The Mist (Blu-ray / 14. - 15.11.) ****½
Kolmas katselu nosti pisteitä vihdoin puolikkaalla tähdellä ylöspäin. Onhan tämä viimeaikaisten kauhuelokuvien aatelia, vaikka minua hieman edelleen nyppii äärisynkkyydessään pikkuisen koominen lopetus, joka ei sisältynyt Kingin alkuperäiseen tarinaan - joka puolestaan on yksi tekijänsä kolmesta parhaasta yhdessä Pet Semataryn ja The Green Milen kanssa.
162. Ed Ragozzino: Sasquatch: The Legend of Bigfoot (Dvd / 15.11.) **
Aivan ässähienosti alkava dokudraama laumasta hönöjä bigfoot-metsästäjiä Kanadan erämaissa tylsistyy puolen tunnin jälkeen todella mitäänsanomattomaksi haahuiluksi. Vaikka tällä on tietysti eräänlainen kuriositeettiarvo, on tätä todella vaikea sanoa silti hyväksi millään asteikolla, edes sillä tavallisimmalla "niin huono, että..."
163. Shuji Kataoka: S&M Hunter (Dvd / 15.11.) *½
Herkullisesta synopsiksesta kasvoi todellinen kuoliaaksi ikävystyttäjä. Japanilaiset pikkutuhmat seksploitaatiot ovat monesti olleet todella viihdyttävää katsottavaa, mutta ei tämä typeryys, joka tosin onneksi kestääkin vain tunnin.
164. Ace Hannah: Mega Shark vs. Giant Octopus (Dvd / 15.11.) *
Tämän roskaelokuvan traileri oli kai hetkellisesti internetin katsotuin, mutta mitään muuta positiivista tästä ei sitten voikaan sanoa. Muutamat efektit ovat niin huonoja, että luulisi kenen hyvänsä tietokoneella aseistautuneen nörttipojan pystyvän parempaan.
165. L. Q. Jones: A Boy and His Dog (Dvd / 15.11.) *½
Tätä post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuvaa omituisuutta pidetään kaiketi joissakin piireissä kulttiklassikkona, ja kyllähän se aika kummallinen olikin, mutta en päässyt oikein perille mitä mielenkiintoista siitä olisi pitänyt löytää. Kiintoisinta oli nähdä nuori Don Johnson puhumassa Matthew McConaugheyn äänellä, pitäen telepaattista yhteyttä koiraansa.
166. Tony Gilroy: Duplicity (Blu-ray / 15.11.) **½
Periaatteessa hyvin tehty, mutta silti yhdentekeväksi jäävä jännityskomedia yritysvakoilun maailmasta. Huumori on hyvin väkinäistä eikä Clive Owenin ja Julia Robertsin välillä varsinaisesti kipinöi, jos se nyt Robertsin kanssa on ylipäänsäkään mahdollista - vastanäyttelijästä riippumatta.
167. Jorge Grau: The Living Dead at Manchester Morgue (Blu-ray / 17.11.) ***½
Ilahduttavasti oikein blu-rayllä julkaistu kulttiklassikko ei ollut aivan niin mukaansatempaava kuin muistelin, mutta onhan tässä silti komeita kannibalismikohtauksia ja sopivasti yhteiskunnallista sanomaa. Levyn kuvanlaatukin oli oikein mainio.
168. Robert De Niro: The Good Shepherd (Blu-ray / 18.11.) ****½
Olipas hieno elokuva jälleen kerran, neljäs katselu kaiken kaikkiaan, nyt blu-rayltä. Robert De Niro ei ole tehnyt todellista vaikutusta näyttelijänä sitten Jackie Brownin (1997) mutta onnistuu nyt liki täydellisesti ohjaajana. Tosin suuri kiitos lähes kolmen tunnin elämyksestä kuulunee myös käsikirjoittaja Eric Rothille, joka tekee parhaimmillaan elämää suurempaa - ja huonoimmillaan huomattavasti pienempää (Forrest Gump, byöörgghhh).
169. Sam Raimi: Drag Me to Hell (Blu-ray / 19.11.) *½
Huh huh, onpas Sam Raimi vajonnut hämmästyttävän alas. Teknisesti kai periaatteessa moitteeton, mutta täysin sisällyksetön ja yllätyksetön pökäle luottaa kauhun luomisessa ensisijaisesti äkillisiin ääniefekteihin, ja vähäisenkin pointin mitä juonessa olisi voinut olla, tuhoaa loppuratkaisu.
170. Michael Mann: Heat (Blu-ray / 21.11.) *****
Onpas täydellinen elokuva, varmaan parhaita rikosgenressä ikinä. Uuden blu-rayn kuvanlaatu on oikein hyvä, ja Dolby TrueHD paukkuu kunnolla tiedätte kyllä missä kohtauksissa. On sopivan eksistentiaalinenkin paikka paikoin. Vuosi 1995 oli kyllä aivan mieletön elokuvavuosi: tämä, Seven, Twelve Monkeys, Braveheart, Crimson Tide, Strange Days, Clueless...
171. Frank Darabont: The Green Mile (Blu-ray / 22.11.) ****½
Lisää blu-ray-uutuuksia. Loistava elokuva pohjautuen Kingin ainoaan 80-luvun jälkeiseen mestariluokan tekstiin, joka siis kuuluu kuten edellä mainittiin hänen kaikkien aikojen kolmen parhaansa joukkoon. Vuosi 1999 oli myöskin melkoinen elokuvavuosi: oli tämä, American Beauty, Ravenous, South Park: Bigger, Longer & Uncut, The Matrix, Fight Club, Election, American Pie...
tiistai 10. marraskuuta 2009
Moderneja klassikkoja asteikon ääripäistä
153. David Fincher: Fight Club (Blu-ray / 31.10.) *****
Halloweenina katselulistallani ei ollut kauhuelokuvaa, vaan jo aiemmin viikolla saapunut moderni klassikko, josta kirjoitin aikoinaan: "Unettomuudesta kärsivän, elämänsä monotoniseksi ja tarkoituksettomaksi tuntevan nuoren jupin (Edward Norton) elämä muuttuu, kun hän tapaa sattumalta lentokoneessa saippuatehtailija Tyler Durdenin (Brad Pitt). Hetkeä myöhemmin mukava omistusasunto laadukkaassa kerrostalossa räjähtää taivaan tuuliin, ja kertoja muuttaa Tylerin luokse karmeimpaan mahdolliseen läävään kaupungin hämärille laita-alueille. Tyler on karismaattinen johtajatyyppi, jolla on suuri idea. Tarkoituksettomiksi itsensä tuntevien, naisten liki munattomiksi kasvattamien miesten on päästävä takaisin kosketuksiin primitiivisen puolensa kanssa." [Tämän elokuvan maailmassa] "se tapahtuu parhaiten perustamalla tappeluklubi, jossa otettavat matsit toimivat purkamiskanavina niille miehisissä geeneissä vaikuttaville metsästys- ja taisteluvieteille, joille steriili nyky-yhteiskunta ei sellaisia muuten tarjoa, ja joita lastenkasvatuksen yksinoikeudekseen omineet naiset yrittävät muutenkin (turhaan) tukahduttaa. Sotimisen ja metsästämisen korvikekokemuksina toimivista tappeluklubeista tulee jättimenestys nykymiesten keskuudessa. Mikään ei ole niin puhdistavaa kuin saada hakata toista miestä rehellisen tiukassa ottelussa, ja ottaa itsekin iskuja vastaan. Työpaikalla kertoja herättää huomiota kantamalla mustelmia ja ruhjeita näkyvissäkin kehon osissa kuin voitonmerkkejä. Mutta Tylerille pelkkä tappeluklubitoiminta ei ennen pitkää enää riitä. Tarvitaan vieläkin radikaalimpia menetelmiä banaalin sovinnaisen yhteiskuntajärjestyksen järkyttämiseksi..." Kotimainen blu-ray-julkaisu sisältää pakkaamattoman hd-äänen, jonka ansiosta elokuva kuulostaa jopa paremmalta kuin elokuvateattereissa aikoinaan. Merkkiteos on yksi uskomattoman hienon elokuvavuoden 1999 kirkkaimmista timanteista.
154. Richard Curtis: Love Actually (Blu-ray / 1.11.) *****
Ja kun klassikkolinjalle kerran päästiin, niin miksipä ei sillä myös jatkaisi. Tosin tämä klassikko on kyllä ihan sieltä mainstream-elokuvan toisesta ääripäästä. Nyt tarjotaan valtaisa annos rakkautta, joka ilmenee suuren henkilöhahmojoukon elämissä mitä erilaisimmin tavoin. Yksi modernin ajan tärkeimmistä feelgood-elokuvista toimii kuusi vuotta ensi-iltansa jälkeen edelleen täysillä. Tämän elokuvan katsottuaan on todella vaikea olla allapäin. Jopa Hugh Grant onnistuu olemaan aidosti charmikas.
155. Wayne Kramer: Crossing Over (Dvd / 31.10. - 1.11.) **½
Jonkinlaiseksi sekoitukseksi Trafficia, Crashiä ja Babelia pyrkivä, Yhdysvaltoihin kohdistuvan laittoman maahanmuuton ongelmia ja lieveilmiöitä käsittelevä draama ei lopulta kasva oikein miksikään. Lopputuloksen pointittomuus on erityisen harmittavaa siksi, että Wayne Kramer ehti juuri tätä elokuvaa ennen luoda itsestään kuvan uutena lupaavan ohjaajatulokkaana härskinraikkaalla toimintaelokuvallaan Running Scared, joka ei totisesti tabuja vältellyt. Harrison Ford näyttää vanhalta ja väsyneeltä, ja iän myötä hänen liki täydellinen kyvyttömyytensä näyttelijänä (mutta ei elokuvatähtenä, mikä on eri asia) tulee vain entistä selvemmin näkyville.
156. Ron Howard: Angels & Demons (Blu-ray / 8.11.) ***
Minulla on kuluvan vuoden aikana ollut muutenkin suuria vaikeuksia ehtiä katsoa niin paljon elokuvia kuin varsinaisesti haluaisin, mutta tämä isänpäivään huipentunut viikko oli todellinen pohjanoteeraus. Vasta sunnuntai-iltana pakottauduin katsomaan edes yhden elokuvan, etten jäisi kokonaan nollille. Da Vinci -koodin "jatko-osan" Enkelit ja demonit blu-ray oli tekniseltä laadultaan kertakaikkisen loistava, eikä elokuvakaan ollut minusta lainkaan hassumpaa viihdettä. Da Vinci -koodi oli aikanaan pieni pettymys, vaikka kyllä pidin siitä enemmän kuin useimmat. Tässä oli mielenkiintoisempi mysteeri ja hyvin toteutettu kilpajuoksu kelloa vastaan, mutta toisaalta juoni sisälsi hölmömpiä käänteitä kuin edeltäjänsä missään vaiheessa, joten keskimäärin kai päädyttiin suunnilleen samalle tasolle.
157. Patrik Syversen: Rovdyr (Blu-ray / 9.11.) **
Jouduin mainoksen uhriksi ja uhrasin elämästäni 80 minuuttia tälle norjalaiselle kauhuelokuvalle, jonka blu-rayn kannessa joku kehui sitä kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi kauhuelokuvaksi. Hah! Tosiasiassa tämä ei ole edes 2000-luvun paras norjalainen kauhuelokuva, miltä sijalta Naapuria ei enää syrjäyttäne mikään. Suomenkielisellä nimellä Pedon verta julkaistu tekele vie 1970-luvun alun amerikkalaisia kauhuklassikoita (etenkin Teksasin moottorisahamurhia) mukaillen joukon nuoria aikuisia syrjäseudulle, jossa heitä aletaan kirjaimellisesti metsästää ja brutaalisti teurastaa. Kunnianosoitukset viedään jopa niin pitkälle, että alussa soi alkuperäisen The Last House on the Leftin (1972) tunnuskappale instrumentaaliversiona. Tekijöillä ei kuitenkaan ole minkäänlaisia ässiä hihassaan: ei omaperäistä käsittelytapaa tai omia ideoita. Lopputekstien ilmestyessä saattoi vain todeta nähneensä heikon kopion kopion, jonka värisävytkin ovat sinänsä osuvasti haaleat - ilmeisesti tarkoituksella, vanhan 70-luvun alun filmilaatua jäljitellen.
Halloweenina katselulistallani ei ollut kauhuelokuvaa, vaan jo aiemmin viikolla saapunut moderni klassikko, josta kirjoitin aikoinaan: "Unettomuudesta kärsivän, elämänsä monotoniseksi ja tarkoituksettomaksi tuntevan nuoren jupin (Edward Norton) elämä muuttuu, kun hän tapaa sattumalta lentokoneessa saippuatehtailija Tyler Durdenin (Brad Pitt). Hetkeä myöhemmin mukava omistusasunto laadukkaassa kerrostalossa räjähtää taivaan tuuliin, ja kertoja muuttaa Tylerin luokse karmeimpaan mahdolliseen läävään kaupungin hämärille laita-alueille. Tyler on karismaattinen johtajatyyppi, jolla on suuri idea. Tarkoituksettomiksi itsensä tuntevien, naisten liki munattomiksi kasvattamien miesten on päästävä takaisin kosketuksiin primitiivisen puolensa kanssa." [Tämän elokuvan maailmassa] "se tapahtuu parhaiten perustamalla tappeluklubi, jossa otettavat matsit toimivat purkamiskanavina niille miehisissä geeneissä vaikuttaville metsästys- ja taisteluvieteille, joille steriili nyky-yhteiskunta ei sellaisia muuten tarjoa, ja joita lastenkasvatuksen yksinoikeudekseen omineet naiset yrittävät muutenkin (turhaan) tukahduttaa. Sotimisen ja metsästämisen korvikekokemuksina toimivista tappeluklubeista tulee jättimenestys nykymiesten keskuudessa. Mikään ei ole niin puhdistavaa kuin saada hakata toista miestä rehellisen tiukassa ottelussa, ja ottaa itsekin iskuja vastaan. Työpaikalla kertoja herättää huomiota kantamalla mustelmia ja ruhjeita näkyvissäkin kehon osissa kuin voitonmerkkejä. Mutta Tylerille pelkkä tappeluklubitoiminta ei ennen pitkää enää riitä. Tarvitaan vieläkin radikaalimpia menetelmiä banaalin sovinnaisen yhteiskuntajärjestyksen järkyttämiseksi..." Kotimainen blu-ray-julkaisu sisältää pakkaamattoman hd-äänen, jonka ansiosta elokuva kuulostaa jopa paremmalta kuin elokuvateattereissa aikoinaan. Merkkiteos on yksi uskomattoman hienon elokuvavuoden 1999 kirkkaimmista timanteista.
154. Richard Curtis: Love Actually (Blu-ray / 1.11.) *****
Ja kun klassikkolinjalle kerran päästiin, niin miksipä ei sillä myös jatkaisi. Tosin tämä klassikko on kyllä ihan sieltä mainstream-elokuvan toisesta ääripäästä. Nyt tarjotaan valtaisa annos rakkautta, joka ilmenee suuren henkilöhahmojoukon elämissä mitä erilaisimmin tavoin. Yksi modernin ajan tärkeimmistä feelgood-elokuvista toimii kuusi vuotta ensi-iltansa jälkeen edelleen täysillä. Tämän elokuvan katsottuaan on todella vaikea olla allapäin. Jopa Hugh Grant onnistuu olemaan aidosti charmikas.
155. Wayne Kramer: Crossing Over (Dvd / 31.10. - 1.11.) **½
Jonkinlaiseksi sekoitukseksi Trafficia, Crashiä ja Babelia pyrkivä, Yhdysvaltoihin kohdistuvan laittoman maahanmuuton ongelmia ja lieveilmiöitä käsittelevä draama ei lopulta kasva oikein miksikään. Lopputuloksen pointittomuus on erityisen harmittavaa siksi, että Wayne Kramer ehti juuri tätä elokuvaa ennen luoda itsestään kuvan uutena lupaavan ohjaajatulokkaana härskinraikkaalla toimintaelokuvallaan Running Scared, joka ei totisesti tabuja vältellyt. Harrison Ford näyttää vanhalta ja väsyneeltä, ja iän myötä hänen liki täydellinen kyvyttömyytensä näyttelijänä (mutta ei elokuvatähtenä, mikä on eri asia) tulee vain entistä selvemmin näkyville.
156. Ron Howard: Angels & Demons (Blu-ray / 8.11.) ***
Minulla on kuluvan vuoden aikana ollut muutenkin suuria vaikeuksia ehtiä katsoa niin paljon elokuvia kuin varsinaisesti haluaisin, mutta tämä isänpäivään huipentunut viikko oli todellinen pohjanoteeraus. Vasta sunnuntai-iltana pakottauduin katsomaan edes yhden elokuvan, etten jäisi kokonaan nollille. Da Vinci -koodin "jatko-osan" Enkelit ja demonit blu-ray oli tekniseltä laadultaan kertakaikkisen loistava, eikä elokuvakaan ollut minusta lainkaan hassumpaa viihdettä. Da Vinci -koodi oli aikanaan pieni pettymys, vaikka kyllä pidin siitä enemmän kuin useimmat. Tässä oli mielenkiintoisempi mysteeri ja hyvin toteutettu kilpajuoksu kelloa vastaan, mutta toisaalta juoni sisälsi hölmömpiä käänteitä kuin edeltäjänsä missään vaiheessa, joten keskimäärin kai päädyttiin suunnilleen samalle tasolle.
157. Patrik Syversen: Rovdyr (Blu-ray / 9.11.) **
Jouduin mainoksen uhriksi ja uhrasin elämästäni 80 minuuttia tälle norjalaiselle kauhuelokuvalle, jonka blu-rayn kannessa joku kehui sitä kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi kauhuelokuvaksi. Hah! Tosiasiassa tämä ei ole edes 2000-luvun paras norjalainen kauhuelokuva, miltä sijalta Naapuria ei enää syrjäyttäne mikään. Suomenkielisellä nimellä Pedon verta julkaistu tekele vie 1970-luvun alun amerikkalaisia kauhuklassikoita (etenkin Teksasin moottorisahamurhia) mukaillen joukon nuoria aikuisia syrjäseudulle, jossa heitä aletaan kirjaimellisesti metsästää ja brutaalisti teurastaa. Kunnianosoitukset viedään jopa niin pitkälle, että alussa soi alkuperäisen The Last House on the Leftin (1972) tunnuskappale instrumentaaliversiona. Tekijöillä ei kuitenkaan ole minkäänlaisia ässiä hihassaan: ei omaperäistä käsittelytapaa tai omia ideoita. Lopputekstien ilmestyessä saattoi vain todeta nähneensä heikon kopion kopion, jonka värisävytkin ovat sinänsä osuvasti haaleat - ilmeisesti tarkoituksella, vanhan 70-luvun alun filmilaatua jäljitellen.
tiistai 3. marraskuuta 2009
Nosound & Porcupine Tree
Kuka olisi osannut odottaa, että yksi 00-luvun jälkipuoliskon mielenkiintoisimmista yhtyeistä olisi italialainen? Itse en ainakaan ole aikoihin löytänyt saapasmaan tarjonnasta mitään mistä innostua - ja jos tarkkoja ollaan, oikeastaan Giancarlo Erran Nosound ei myöskään ole sellainen artisti josta varsinaisesti kuuluisi innostua. Mutta sitä kannattaa kyllä kuunnella. Tosin ei välttämättä erityisen keskittyneesti.
Nosoundin uusin levytys A Sense of Loss ilmestyi ennakkolupausten mukaisesti lokakuun viimeisellä viikolla, ja tulin ladanneeksi sen iTunesista eilen aamulla. Levy on kaikin puolin tekijöidensä näköinen. Jo sen otsikko kertoo mistä on kyse ja ajaa kuulijan valmiiksi varsin melankoliseen mielenmaisemaan, jota Nosoundin musiikki on jo aiemmillakin levyllä pyrkinyt maalaamaan. Ja edeltäjiensä tavoin siinä ei ole kyse detaljeista vaan yleisvaikutelmasta. Erra tekee edelleen musiikkia, jonka oleellisin piirre on ambienssi. Selkeästi kulkevia melodioita tärkeämpää on mattona levittyvä äänimaisema. A Sense of Lossin instrumentaatio on hieman edeltäjiään monipuolisempi, mutta edelleenkään ei olla kaukana puhtaasta ambientista, joka määritelmän mukaan on tilan sisustamista äänillä. Juuri siksi väitän, ettei Nosoundia tarvitse juuri koskaan kuunnella kovin keskittyneesti, vaikka musiikki hyvää onkin.
Nosoundin ja nykytyyliltään varsin erilaisen Porcupine Treen välille on vedettävissä ainakin jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit. Ennen Nosoundin perustamista Erra nimittäin veti Italiassa Porcupine Treen tribuuttibändiä nimeltä Redshift - tieto joka tuli itselleni jopa hieman yllätyksenä. Tarkemmin miettien on kieltämättä totta, että Nosoundilla on jonkin verran tekemistä alkuaikojen Porcupine Treen kanssa, lähinnä siis niiden aikojen jolloin kyseessä oli vielä Steven Wilsonin sooloprojekti. Nosoundin sävelteoksista monet olisivat sopineet itse asiassa ihan hyvin The Sky Moves Sidewaysin (1995) jatkoksi, vaikka aivan samanlaiseen revitykseen italialaiset eivät koskaan ole sortuneet kuin tuon levyn nimikappaleen loppu on.
Erran toinen inspiraation lähde on tiettävästi ollut yksi Wilsonin vanhimmista sivuprojekteista, No-Man. Sen kanssa yhtäläisyydet on helpompi huomata. No-Manin laulaja Tim Bowness vieraileekin solistina yhdellä Lightdarkin (2008) kappaleista.
Nosoundin ensimmäinen levytys Sol29 (2005) on jo varsin "valmista" tavaraa. Yhtyeen tyyli ja soundit eivät ole kovin merkittävästi muuttuneet sen jälkeenkään. Jäätävän kaunista äänimattoa riittää paitsi debyyttilevyllä, myös sitä seuranneella kokoelmalla The World is Outside (2006), jota ei tosin näköjään lasketa viralliseksi levytykseksi vaan dvd-julkaisuksi. On siinä silti useita kokonaan uusia kappaleita, jotka ovat yhtä hauraankauniita kuin debyytinkin sävellykset.
Kahden ensimmäisen julkaisun kappaleille on yhteistä se, että sieltä on vielä melko vaikea erottaa selkeitä huippukohtia. Sol29:n raidat Wearing Lies on Your Lips sekä levyn päättävä kymmenminuuttinen nimikappale ovat oikeastaan ainoat, jotka erottuvat joukosta, ja kaikesta huolimatta tämä ei ole millään tavoin negatiivinen toteamus. Nosound on kaiken aikaa kuunneltavaa, mutta tarttuvien melodioiden ja instrumentaatioltaan erottuvien sävellysten puute voi kieltämättä saada kauniin ilmaisun kuulostamaan aika monotoniselta.
Tätä varsin kirjaimellista kauneusvirhettä on onnistuttu selvästi korjaamaan kahdella uudemmalla levytyksellä. Yhtyeen toistaiseksi tunnetuin levytys Lightdark (2008) sisältää jo useampia joukosta selkeästi edukseen erottuvia raitoja. Esimerkiksi viidentoista ja puolen minuutin mittainen From Silence to Noise kasvaa vakuuttavasti vaikka ei nimensä mukaisesti meluksi muutukaan. Someone Starts to Fade Away lienee yhtyeen tähän mennessä rikkain teos ja kuulostaa jo aivan No-Manilta vierailevaa laulusolistia myöten. Nimikappale Lightdark säväyttää kuulailla soundeillaan ja vavahduttavan komealla melodiarakenteellaan.
A Sense of Loss sisältää vain kuusi raitaa, joiden joukosta erottaa ehdottoman huipun jo ensikuuntelulla. Kahdeksanminuuttinen Tender Claim on uskomaton säveltämisen taidonnäyte ja jäänee kuluvan vuoden kauneimmaksi yksittäiseksi musiikkikappaleeksi. Myös Constant Contrast säteilee samanlaista ainoalaatuisuutta, vaikka ei aivan yhtä korkealle ylläkään.
Mihin sitten on pystynyt runsasta kuukautta aiemmin oman uutuutensa julkaissut esikuva Porcupine Tree? Aiemmin muistiin kirjaamani ensivaikutelma on muutaman kuuntelun jälkeen osoittautunut aivan oikeaksi. The Incident on varmaankin koko 2000-luvun mielikuvituksettomin ja pitkäveteisin PT-levy, jonka ilonhetket ovat todella harvassa. Koska haluan keskittyä positiiviseen, luettelen vain ne.
The Incidentin 55 minuutin mittaisessa "nimikappaleessa" on tasan kaksi osiota, joita kannattaa oikeasti kuunnella (kaiken kaikkiaan osioita on 13 kpl). Ne on onneksi sijoitettu peräkkäin, joten tämä on helppoa. Tunnelmallisen kaunis The Yellow Windows of the Evening Train on vain kahden minuutin mittainen, mutta se toimiikin vain johdantona koko levyn parhaaseen osaan Time Flies, joka sitten kestää melkein 12 minuuttia ja edustaa yhtyettä parhaimmillaan. HS:n arvion perusteella sen esitys oli ollut myös Helsingin taannoisen konsertin kohokohta, mitä en lainkaan ihmettele.
Noiden kahden The Incidentin osan lisäksi myös sen päättävä I Drive the Hearse on melko OK, ei läheskään yhtä hyvä mutta kuitenkin pääosin toimiva kaunis pop-kappale, joka tuo ylipitkän teoksen päätökseensä liikaa mahtailematta. CD-julkaisun toisella levyllä osumatarkkuus on yllättäen hieman parempi. Sinne sijoitetusta neljästä irrallisesta kappaleesta kahta ensimmäistä ei kannata kuunnella nuottiakaan, mutta kolmas, Black Dahlia tuottaa muistumia melodiselta In Absentian ajalta ollen kokonaisuutena jopa melko hyvä. Sitä seuraava ja koko levyn siis päättävä Remember Me Lover on sekin melko tyydyttävä joskin selvästi ylipitkä menetetyn rakkauden perään ruikutus.
Nosoundin uusin levytys A Sense of Loss ilmestyi ennakkolupausten mukaisesti lokakuun viimeisellä viikolla, ja tulin ladanneeksi sen iTunesista eilen aamulla. Levy on kaikin puolin tekijöidensä näköinen. Jo sen otsikko kertoo mistä on kyse ja ajaa kuulijan valmiiksi varsin melankoliseen mielenmaisemaan, jota Nosoundin musiikki on jo aiemmillakin levyllä pyrkinyt maalaamaan. Ja edeltäjiensä tavoin siinä ei ole kyse detaljeista vaan yleisvaikutelmasta. Erra tekee edelleen musiikkia, jonka oleellisin piirre on ambienssi. Selkeästi kulkevia melodioita tärkeämpää on mattona levittyvä äänimaisema. A Sense of Lossin instrumentaatio on hieman edeltäjiään monipuolisempi, mutta edelleenkään ei olla kaukana puhtaasta ambientista, joka määritelmän mukaan on tilan sisustamista äänillä. Juuri siksi väitän, ettei Nosoundia tarvitse juuri koskaan kuunnella kovin keskittyneesti, vaikka musiikki hyvää onkin.
Nosoundin ja nykytyyliltään varsin erilaisen Porcupine Treen välille on vedettävissä ainakin jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit. Ennen Nosoundin perustamista Erra nimittäin veti Italiassa Porcupine Treen tribuuttibändiä nimeltä Redshift - tieto joka tuli itselleni jopa hieman yllätyksenä. Tarkemmin miettien on kieltämättä totta, että Nosoundilla on jonkin verran tekemistä alkuaikojen Porcupine Treen kanssa, lähinnä siis niiden aikojen jolloin kyseessä oli vielä Steven Wilsonin sooloprojekti. Nosoundin sävelteoksista monet olisivat sopineet itse asiassa ihan hyvin The Sky Moves Sidewaysin (1995) jatkoksi, vaikka aivan samanlaiseen revitykseen italialaiset eivät koskaan ole sortuneet kuin tuon levyn nimikappaleen loppu on.
Erran toinen inspiraation lähde on tiettävästi ollut yksi Wilsonin vanhimmista sivuprojekteista, No-Man. Sen kanssa yhtäläisyydet on helpompi huomata. No-Manin laulaja Tim Bowness vieraileekin solistina yhdellä Lightdarkin (2008) kappaleista.
Nosoundin ensimmäinen levytys Sol29 (2005) on jo varsin "valmista" tavaraa. Yhtyeen tyyli ja soundit eivät ole kovin merkittävästi muuttuneet sen jälkeenkään. Jäätävän kaunista äänimattoa riittää paitsi debyyttilevyllä, myös sitä seuranneella kokoelmalla The World is Outside (2006), jota ei tosin näköjään lasketa viralliseksi levytykseksi vaan dvd-julkaisuksi. On siinä silti useita kokonaan uusia kappaleita, jotka ovat yhtä hauraankauniita kuin debyytinkin sävellykset.
Kahden ensimmäisen julkaisun kappaleille on yhteistä se, että sieltä on vielä melko vaikea erottaa selkeitä huippukohtia. Sol29:n raidat Wearing Lies on Your Lips sekä levyn päättävä kymmenminuuttinen nimikappale ovat oikeastaan ainoat, jotka erottuvat joukosta, ja kaikesta huolimatta tämä ei ole millään tavoin negatiivinen toteamus. Nosound on kaiken aikaa kuunneltavaa, mutta tarttuvien melodioiden ja instrumentaatioltaan erottuvien sävellysten puute voi kieltämättä saada kauniin ilmaisun kuulostamaan aika monotoniselta.
Tätä varsin kirjaimellista kauneusvirhettä on onnistuttu selvästi korjaamaan kahdella uudemmalla levytyksellä. Yhtyeen toistaiseksi tunnetuin levytys Lightdark (2008) sisältää jo useampia joukosta selkeästi edukseen erottuvia raitoja. Esimerkiksi viidentoista ja puolen minuutin mittainen From Silence to Noise kasvaa vakuuttavasti vaikka ei nimensä mukaisesti meluksi muutukaan. Someone Starts to Fade Away lienee yhtyeen tähän mennessä rikkain teos ja kuulostaa jo aivan No-Manilta vierailevaa laulusolistia myöten. Nimikappale Lightdark säväyttää kuulailla soundeillaan ja vavahduttavan komealla melodiarakenteellaan.
A Sense of Loss sisältää vain kuusi raitaa, joiden joukosta erottaa ehdottoman huipun jo ensikuuntelulla. Kahdeksanminuuttinen Tender Claim on uskomaton säveltämisen taidonnäyte ja jäänee kuluvan vuoden kauneimmaksi yksittäiseksi musiikkikappaleeksi. Myös Constant Contrast säteilee samanlaista ainoalaatuisuutta, vaikka ei aivan yhtä korkealle ylläkään.
Mihin sitten on pystynyt runsasta kuukautta aiemmin oman uutuutensa julkaissut esikuva Porcupine Tree? Aiemmin muistiin kirjaamani ensivaikutelma on muutaman kuuntelun jälkeen osoittautunut aivan oikeaksi. The Incident on varmaankin koko 2000-luvun mielikuvituksettomin ja pitkäveteisin PT-levy, jonka ilonhetket ovat todella harvassa. Koska haluan keskittyä positiiviseen, luettelen vain ne.
The Incidentin 55 minuutin mittaisessa "nimikappaleessa" on tasan kaksi osiota, joita kannattaa oikeasti kuunnella (kaiken kaikkiaan osioita on 13 kpl). Ne on onneksi sijoitettu peräkkäin, joten tämä on helppoa. Tunnelmallisen kaunis The Yellow Windows of the Evening Train on vain kahden minuutin mittainen, mutta se toimiikin vain johdantona koko levyn parhaaseen osaan Time Flies, joka sitten kestää melkein 12 minuuttia ja edustaa yhtyettä parhaimmillaan. HS:n arvion perusteella sen esitys oli ollut myös Helsingin taannoisen konsertin kohokohta, mitä en lainkaan ihmettele.
Noiden kahden The Incidentin osan lisäksi myös sen päättävä I Drive the Hearse on melko OK, ei läheskään yhtä hyvä mutta kuitenkin pääosin toimiva kaunis pop-kappale, joka tuo ylipitkän teoksen päätökseensä liikaa mahtailematta. CD-julkaisun toisella levyllä osumatarkkuus on yllättäen hieman parempi. Sinne sijoitetusta neljästä irrallisesta kappaleesta kahta ensimmäistä ei kannata kuunnella nuottiakaan, mutta kolmas, Black Dahlia tuottaa muistumia melodiselta In Absentian ajalta ollen kokonaisuutena jopa melko hyvä. Sitä seuraava ja koko levyn siis päättävä Remember Me Lover on sekin melko tyydyttävä joskin selvästi ylipitkä menetetyn rakkauden perään ruikutus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)