Elokuvia filmiltä, pitkästä aikaa

Kävin tänään pressinäytöksissä katsomassa kolme elokuvaa putkeen ja tarkistettuani milloin viimeksi näin elokuvia filmiltä, oli edessä pieni järkytys. Edellinen elokuvateatterissa, niin ikään pressinäytöksessä katsomani elokuva oli Michael Mannin Public Enemies, ja päivämäärä oli 10. heinäkuuta. Siis päivää vaille viisi kuukautta sitten! Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa sen jälkeen. Tuo oli juuri ennen kesälomani alkua, ja sen päätyttyä on näköjään ollut muita kiireitä.

Muutenkin ennakkonäytöksiin on ehtinyt näemmä harvakseltaan. Public Enemiesiä edelsi Brüno 7. heinäkuuta ja sitä taas Antichrist 26. toukokuuta. Kun sen edeltäjää Gran Torinoa pitää hakea peräti helmikuun 19. päivältä asti, on johtopäätös, että katsoin tänään saman verran elokuvia pressinäytöksissä kuin sitä edeltävinä yhdeksänä kuukautena yhteensä. Mutta ennen tämänpäiväisiin katseluihin siirtymistä tässä olisi muutama hieman vanhempikin katselu kommentoitavana.

172. Alexander Payne: Sideways (Blu-ray / 24.11.) *****
Kaikkien (muidenkin) viiniharrastajien suosikkielokuva lunasti oikeastaan vasta nyt toden teolla täydet viisi tähteä, kun suomalaisen blu-ray-julkaisun katsottuaan saattoi vain todeta, että kyllä tämä on ihan täydellistä elokuvaa eikä vain melkein. Pinot Noirin pidäkkeetön yliarviointi kyllä edelleen häiritsee, mutta toisaalta ne harvat kalifornialaiset lajikkeesta tehdyt viinit joita olen maistellut ovat kyllä kieltämättä olleet taivaallisia, joten ehkä Alkon valikoimat antavatkin niistä hieman harhaanjohtavan kuvan. Ja kyllähän Alkostakin huippuhyviä Pinot Noireja kuulemma saa, jos on vaan tarpeeksi massia.

173. J.J. Abrams: Star Trek (Blu-ray / 30.11.) ***
Olen kyllä pääsääntöisesti pitänyt Star Trek -elokuvista, vaikkakaan en ole niitä kaikkia edelleenkään nähnyt, mutta tämä J. J. Abramsin uusi startti menetti suuren osan mahdollisuuksistaan jo alkupuolen ärsyttävällä teiniyleisön kosiskelullaan eikä se muutenkaan tuntunut aluksi tavoittavaan aitoa trek-fiilistä. Myönnettäköön, että hieman myöhemmin kaikissa suhteissa tapahtui selvää paranemista. Efektit olivat tietenkin upeita ja juonikuviotkin kohtalaisen kutkuttavia. Näkisin silti Kirkin mieluummin selvästi vähemmän arroganttina "nuori kapinallinen" -hahmona kuin tässä. Aikajanojen herkullisesta sekoittelusta plussaa.

174. Todd Phillips: The Hangover (Blu-ray / 3.12.) **½
Ei, ei toimi, tai ei toimi ainakaan minulle. Periaatteessa hyvin tehdylle komedialle pitäisi antaa pisteitä ja onhan niitä tuossa vähän annettukin, mutta jos sen aikana onnistuu vain pari kertaa naurahtamaan, ja nekin melko vaisusti, niin jotakin on kyllä pielessä. Todd Phillips tuntuu olevan viehättynyt näihin pääsääntöisesti nuorehkojen aikuisten miesten örvellyskuvauksiin, ja onhan tämä esimerkiksi paljon siedettävämpi teos kuin totaalisen kammottava Old School. Jotenkin tätä katsoessa kuitenkin tuntuu, että ohjaaja yrittää fiilistellä sellaisten muistojensa kanssa, joiden tapahtuessa olisin itse halunnut olla kilometrien päässä. Tämä tunne välittyy myös sinänsä fiktiivisen elokuvan katselukokemukseen.

175. Rob Reiner: Misery (Blu-ray / 5.12.) ****
Misery kuuluu kirjana Stephen Kingin tuotannon kärkipäähän, etenkin jos sitä ryhdytään vertailemaan tämän muuhun 1980-luvun tuotantoon. Elokuvaan en kuitenkaan ollut koskaan täysin tyytyväinen, en etenkään ensi-illan aikoihin, jolloin se tuntui suorastaan pettymykseltä. Kun tätä nyt vuosien kuluttua ennakkoluulottomasti katsoo, on kuitenkin pakko myöntää että suurin osa Kingin tekstin tehokkaimmista thrilleistä on elokuvaversiossakin saavutettu, ja vaikka mysteeriä tutkivasta pikkukaupungin sheriffistä on tehty yliampuvan koominen hahmo, tämä tavallaan myös tasapainottaa kokonaisuutta.

176. Tom Tykwer: The International (Blu-ray / 6.12.) ***
Tämä on taas näitä tapauksia, "taisin välillä nukkuakin alkupuolella, mutta lopulta elokuva kehittyi ihan tyydyttäväksi". Clive Owen näyttelee Interpolin agenttia, joka tutkii hämäräperäisiä tapahtumia suuren pankin vaiheilla. Niillä on liittymiä kansainväliseen asekauppaan, ja otteet ovat varsin kovia. Mistään jännityselokuvan mieleenpainuvasta klassikosta ei ole kyse, mutta myöntää täytyy, että New Yorkin Guggenheimin museoon sijoittuva pitkä ammuskelujakso oli varsin näyttävästi toteutettu. Muutenkin elokuvaa jaksoi hieman heikon alun jälkeen seurata melko ongelmitta.

177. John Hillcoat: The Road (35 mm / 9.12.) ***½
Cormac McCarthyn Pulitzer-palkittuun romaaniin perustuva filmatisointi oli aamupäivän vakava annos. Tarkemmin selittämättä jäävä suurtuho on jättänyt ihmiskunnasta jäljelle vain rippeet, ja koko planeetta on kuolemassa. Noin vuosikymmentä alkuperäisen katastrofin jälkeen Viggo Mortensenin näyttelemä Mies vaeltaa harmaassa maastossa poikansa kanssa, tavoitteenaan löytää rannikko ja sieltä edes hitunen toivoa. Kauhukokemusten ja kannibalismin täyteinen synkkä tarina jaksaa kyllä kantaa kestoajansa verran, mutta muutamat epäloogisuudet jäävät kaipaamaan selitystä, jota ei koskaan saada. Vaikka paikoin tarina tuntuu synkistelyltä sen itsensä takia, on varsinkin sen loppuvaiheissa mukana aitoa koskettavuutta.

178. Terry Gilliam: The Imaginarium of Doctor Parnassus (35 mm / 9.12.) **½
Heath Ledgerin ihan viimeiseksi elokuvaksi jäänyt fantasiailoittelu on juuri sitä itseään, mitä saattoi ennalta vähän pelätäkin: Terry Gilliamia vailla mitään pidäkkeitä irralleen päästettynä. Senhän tietää mitä siitä seuraa: jos logiikka ja fantastinen näyttävyys ovat ristiriidassa, se on huono juttu logiikalle. Joka ainoa kuvauspaikalla keksitty idea tuntuu päässeen saman tien toteutukseen, mikä tekee loppua kohden vauhtiaan vielä kiihdyttävästä kokonaisuudesta vieläkin järjettömämmän. Kiertävän taikurishow'n omistaja on elänyt vuosisatoja tehtyään sopimuksen paholaisen kanssa, ja kun piru tulee perimään korvaukseksi siitä tämän tytärtä, seuraa sellainen juonikuvio että sitä ei ihan heti selitäkään. Gilliamin paras elokuva 12 apinaa syntyi studion valvonnan alla, tilanteessa jossa hänen järjettömimpiä visioitaan ei päästetty kankaalle asti. Kunpa hän pääsisi samanlaisen kontrollin alle vielä joskus uudelleen.

179. Ruben Fleischer: Zombieland (35 mm / 9.12.) ****
Jo heti valmistumisensa jälkeen varauksetonta ihailua kerännyt kauhukomedia saattaa olla peräti 00-luvun paras kauhukomedia. Tarpeettoman yliampuva, vai pitäisikö sanoa päähänampuva alkutekstijakso heavy rock -taustoineen ja tietokone-efekteineen oli vielä aika vieraannuttava kokemus, mutta kun itse tarinan pariin päästiin niin kaikki palaset loksahtivat nopeasti kohdalleen. Selviämisen säännöt hienosti sisäistänyt nössö nuorimies lyöttäytyy klassisen zombie-apokalyptisen tuhon jälkeen yhteen machon punaniskan kanssa, ja seuraa aivan älyttömän hauska odysseia halki Amerikan, jossa elokuvien ja muun populäärikulttuurin tuntemus on tarpeen kaikista vitseistä täysillä nauttimiseksi. Zombieland on periaatteessa aika tyhmää viihdettä, mutta niin vastaansanomattoman hauskaa ja hyvin tehtyä sellaista, ettei sitä voi neljää tähteä vähemmällä palkita.