Vuosikymmenen vaihtumista juhlistavan kirjoitussarjani huipentumaksi listaan vielä 50 parasta sen aikana julkaistua musiikkikappaletta, joiden pituus jää alle kymmenen minuutin. Jälleen pitää disclaimerina todeta, että mukana ovat vain ne jotka olen onnistunut kuulemaan, varmaan muitakin hyviä vielä olisi.
Aiempina vuosikymmeninä olen jaksanut ja ehtinyt tehdä peräti 100 parhaan kappaleen listan, ja on minulla kyllä nytkin nuo sijojen 51 - 100 haltijat tiedossa. Mutta ehkäpä keskityn vain ihan terävimpään kärkeen: seuraavien 50 joukossa on mitä todennäköisimmin vain lisää sitä samaa, mutta ei aivan yhtä nappiin osuneina suorituksina.
Listan tyvipäässä vain yhden lauseen luonnehdintoja, kärkipäässä vähän pitempiäkin.
50. BIKING HOME
Lisa Gerrard
(Whale Rider, 2003)
Elokuviin paljon säveltäneen entisen Dead Can Dance -vaikuttajan muotovalio, etupäässä instrumentaali tunnelmapala.
49. PSYCHO
System of a Down
(Toxicity, 2001)
Aggressiivista pomppimista ja rytkettä jenkkiyhtyeen vuosikymmenen alun uraauurtavalta levltä.
48. I DREW A FINAL BREATH IN THE DREAM
Maju
(Maju-2, 2000)
Tokiolaiset elektroambient-tunnelmoijat parhaimmillaan.
47. A PRAYER FOR THE UNBORN
Gary Numan
(Crazier, 2003)
1970-luvulla uransa aloittanut teknopopin pioneeri liikkuu nykyään indurstrial-kentässä.
46. DEADWING
Porcupine Tree
(Deadwing, 2005)
Metallivaikutteisen progen brittisuuruus on yksi vuosikymmenen keskeisimmistä vaikuttajista.
45. THIS IS THE NEW SHIT
Marilyn Manson
(The Golden Age of Grotesque, 2003)
Amerikkalaisen shokeeraajan maino kappale luottaa kontrastien voimaan ja nostaa b-osassa kaikki volyyminapit samalla kertaa 11:een.
44. FUTURE PROOF
Massive Attack
(100 Windows, 2003)
Trip-hopin mestarit eivät olleet 00-luvulla lähelläkään 90-luvun tasoaan, mutta pystyivät silti parhaimmillaan muistettaviin töihin.
43. DAYVAN COWBOY
Boards of Canada
(The Campfire Headphase, 2005)
Skottikaksikon instrumentaalit ylsivät korkeimpiin huippuihinsa vuosikymmenen puolivälissä.
42. FEAR OF A BLANK PLANET
Porcupine Tree
(Fear of a Blank Planet, 2007)
Kehutun levyn nimikappale on mestariteos vähän yli puoleenväliin asti, mutta alkaa sitten toistaa itseään niin pahasti, että putosi tälläkin listalla n. 30 sijaa.
41. FALLING DOWN
Frost*
(Experiments in Mass Appeal, 2008)
Modernin progen ykkösnimi maailmassa sekoittaa vaikeimpiin kuvioihinsa myös melko suoraviivaisia rock- ja pop-teemoja.
40. DARKNESS
Lamb
(Between Darkness and Wonder, 2003)
Nerokas mutta ehkä vähän yksioikoinen tunnelmapala kuvailee sielunvaellusta muistettavasti maalaillen.
39. LIGHTDARK
Nosound
(Lightdark, 2008)
Italialaiskokoonpanon musiikki on eteerisen melodista, ajoin jopa ambient-vaikutteista, ja sen parhaat puolet yhdistyvät toiseksi uusimman levyn nimikappaleessa.
38. DEAR DEAD DAYS
Frost*
(Experiments in Mass Appeal, 2008)
Falling Downia levyn kappalejärjestyksessä edeltävä teos edustaa modernia sinfonista progea monimuotoisimmillaan.
37. .3
Porcupine Tree
(In Absentia, 2002)
Mieleenpainuva, etupäässä instrumentaalina kulkeva kappale vuosikymmenen parhaaksi jo valitun levyn puolivälin paikkeilta.
36. SAIL TO THE MOON
Radiohead
(Hail to the Thief, 2003)
Radioheadin tuotanto on ollut Kid A:n (2000) jälkeen varsin ailahtelevaista. Tässä yksi harvoista täysosumista.
35. OVER AND OUT
Foo Fighters
(In Your Honor, 2005)
Kaksilevyisen julkaisun rauhallisemmalla puoliskolla on useita modernin melodisen rockin mestariteoksia, joista tämä on yksi.
34. ANALYSE
Thom Yorke
(The Eraser, 2006)
Radioheadin laulusolistin hieno laulu saa lisänostetta siitä, että se yhdistyy mielessä aina vuosikymmenen toiseksi parhaan elokuvan lopputekstien alkuun...
33. HOPPÍPOLLA
Sigur Rós
(Takk..., 2005)
Sittemmin selvästi vaisuuntuneet islantilaiset tekivät vuosikymmenen alkupuolella hienoa, melodista musiikkia.
32. NO ME NO YOU
Frost*
(Milliontown, 2006)
Hauskasti heavy-riffejä perinteisiin progekulkuihin yhdistelevä rutistus kohottaa tunnelmaa Milliontownin alkupuolella.
31. CHOP SUEY!
System of a Down
(Toxicity, 2001)
Yksi kaikkien aikojen koskettavimmista itsemurhaa käsittelevistä rock-kappaleista lyö sanomansa aggressiolla perille.
30. PARADE
Yasushi Yoshida
(Secret Figure, 2006)
Vain yksi japanilaisneron hienoista kappaleista Secret Figure -debyytiltä. Yoshida saa kuvankauniin musiikin tekemisen kuulostamaan helpolta.
29. WHERE IS MY LOVE?
Blackfield
(Blackfield, 2004)
Blackfield kuulostaa aivan Coldplayltä - hyvässä mielessä - debyyttilevynsä erikoisversiolle lisätyistä kolmesta uudesta raidasta keskimmäisellä.
28. SOMEONE STARTS TO FADE AWAY
Nosound
(Lightdark, 2008)
Ilmeisen esikuvan, brittiläisen No-Manin Tim Bowness vierailee laulusolistina No-Manin toiseksi uusimman levyn hienoimmalla raidalla.
27. MY HEAD SOUNDS LIKE THAT
Peter Gabriel
(Up, 2002)
Entinen Genesis-mies ei ole saanut suuria aikaan enää pariinkymmeneen vuoteen, mutta tämä tunnelmapala on kyllä toimiva.
26. CHAIR FATHER
Yasushi Yoshida
(Secret Figure, 2006)
Lisää melodista Yoshidaa.
25. HYPERVENTILATE
Frost*
(Milliontown, 2006)
Milliontownin upea instrumentaalialoitus käynnistää samalla uskomattoman hienon yhtyeen levytysuran. Petollisen rauhallinen alku luo vääriä odotuksia.
24. THE SLOW CRASH LANDING MAN
Spock’s Beard
(Spock’s Beard, 2007)
Amerikkalaisten yhdeksännen studiolevyn paras raita ei onnistu jättämään kovin kauas seuraavia, kokonaisuutena erittäin komea levy.
23. GET ALL YOU DESERVE
Steven Wilson
(Insurgentes, 2008)
Steven Wilsonin ensimmäisen soololevyn lopusta löytyvä erikoisuus alkaa hiljaa ja alhaalta, ja nousee sitten pikku hiljaa upeaan kakofoniaan josta ei enää sävelmää löydy.
22. PICTURE OF THREE LIFE
Yasushi Yoshida
(Secret Figure, 2006)
Yoshidan asteikolla poikkeuksellisen pitkä mutta kuitenkin alle 10-minuuttinen sävelteos on debyytin monipuolisin ja paras.
21. AUTO ROCK
Mogwai
(Mr. Beast, 2006)
Michael Mannin Miami Vicen tunnetuksi tekemä, komeasti vähitellen nouseva instrumentaali tutustutti minut aikanaan skottiyhtyeeseen.
20. OCTOBER LANGUAGE
Belong
(October Language, 2004)
Todella komean kuuloista elektroambientia Amerikasta. Saattaa olla vaikea löytää, mutta etsiminen maksaa kyllä vaivan.
19. SIGNIFICANT OTHER
Steven Wilson
(Insurgentes, 2008)
Melodisen rockin merkkiteos, jonka polveileva b-osan sävelkuvio jää väkisin mieleen parilla kuuntelulla. Esimerkki siitä, miten parhaat ideat kertyivät soololle ja Porcupine Tree jäi ilman.
18. BLACKEST EYES
Porcupine Tree
(In Absentia, 2002)
Tätä ongelmaa ei ollut vielä vuosikymmenen alussa, jolloin In Absentian miltei sietämättömän hieno avausraita tehtiin.
17. ONCE
Blackfield
(Blackfield II, 2007)
Eikä ollut tuota mainittua ongelmaa myöskään viisi vuotta myöhemmin, jolloin Blackfieldin toinen levy lähti liikkeelle tällä niin ikään nerokkaalla rock/pop -laululla.
16. SAY GOODBYE
Fleetwood Mac
(Say You Will, 2003)
Fleetwood Mac on pitänyt matalaa profiilia 2000-luvulla, tämäkin pieni mestariteos on jostakin syystä piilotettu aivan Say You Will -levyn loppupäähän. Koskettavaa laulua rakkaudesta espanjalaistyylisten kitaroiden säestyksellä.
15. TENDER CLAIM
Nosound
(A Sense of Loss, 2009)
Kauniilla, mutta sinänsä vielä massasta erottumattomalla jaksolla alkava komean laulun nostaa kuitenkin mestariluokkaan johdannon komeasti täydentävä jälkipuolisko, joka yltyy suorastaan ambientiksi toistaessaan uupumatta yhtä koko vuosikymmenen jäätävimmän kauneimmista sävelkuluista. Listan kaikkein tuorein kappale, julkaisu oli lokakuussa.
14. COLLAPSE THE LIGHT INTO EARTH
Porcupine Tree
(In Absentia, 2002)
In Absentian päätöskappale osoittaa ties kuinka monennen kerran, että Steven Wilson on armoitettu lauluntekijä ja osaa kirjoittaa kauniimmin kuin todennäköisesti kukaan muu populäärimusiikin kentässä. Huonosti loppuneesta vuosikymmenestä huolimatta odotukset ovat vielä kohtalaisen korkealla 2010-luvulle siirryttäessä.
13. WIND AT MY BACK
Spock’s Beard
(Snow, 2002)
Rakkauslaulut ovat yleensä kauneimmillaan kertoessaan kaihoisasti jo menetetystä rakkaudesta. Wind at My Back poikkeaa tästä valtavirrasta ollen ylitsevuotava meneillään olevan rakkauden ja erityisesti sen kohteen ylistys. Se toimii jopa niin vakuuttavasti, että tekstiin on mahdollista sisällyttää niinkin karmeita banaaliuksia kuin ”And my soul has been kissed just because you exist”, ja homma toimii silti.
12. PEACOCK TAIL
Boards of Canada
(The Campfire Headphase, 2005)
Boards of Canadan vuoden 2005 sävelteossarja The Campfire Headphase sisältää useitakin lähes tai täysin klassikkotason instrumentaalitaideteoksia. Niistä ylimpänä nousee esille upea Peacock Tail, joka on ilman muuta lahjakkaiden tekijöidensä tähän mennessä hienoin luomus. Electronica lyö kättä ambientin kanssa unohtumattomalla tavalla.
11. SALINE
Frost*
(Experiments in Mass Appeal, 2008)
Frostin* toista levyä pidettiin sen ilmestyessä monessa suhteessa pienenä pettymyksenä. Milliontowniin verrattuna sen tuotannollinen laatu oli selvästi heikompi, minkä lisäksi esikoislevyllä loistanut Jem Godfreyn kosketinsoitinten ja kitaristi John Mitchellin kitaroinnin välinen upea vastakkainasettelu loisti poissaolollaan. Salinen kaltainen täydellisen kaunis laulu nousi vaivattomasti näiden kauneusvirheiden yläpuolelle ja vakiinnutti helposti paikkansa vuosikymmenen musiikillisten aikaansaannosten terävimmässä kärjessä.
10. LITTLE HANDS
Yasushi Yoshida
(RUFS, 2008)
Yoshidan jumalattoman kaunis instrumentaali ei löydy hänen omilta levyiltään vaan edellämainitulta eri esittäjien kokoelmalta, ja tuntuu olevan kirottu: maailmalla on liikkeellä siitä vain MP3-tiedosto, jonka musiikki katkeaa kesken 2 minuutin ja 7 sekunnin kohdalla. Jos sen erehtyy ostamaan, ei rahoja saa takaisin. iTunes on sentään poistanut tämän raidan myynnistä. Pakko kai hankkia koko levy CD:nä.
9. THE 78
Steven Wilson
(Harmony Korine, 2009)
Vuosikymmenen lopussa Steven Wilson mokasi Porcupine Treen kovasti odotetun levyn The Incident (2009) käyttämällä kaikki hyvät ideansa ennen sen julkaisua. Puoli vuotta ennen sen ilmestymistä hän teki toisenkin arviointivirheen julkaisemalla Insurgentesin avauskappaleen Harmony Korine singlenä – ja sijoittamalla sen ”b-puoleksi” kaiken levyllä ilmestyneen päihittävän kappaleen nimeltä The 78. Wilson on harvoin saanut näin yksinkertaisista aineksista aikaa näin paljon, ja harvoin myöskään ollut ihan näin rock!
8. HEART ATTACK IN A LAY BY
Porcupine Tree
(In Absentia, 2002)
Loistava tunnelmapala In Absentian loppupuolelta on kokonainen pieni tarina. Se kertoo miehestä, joka on autollaan matkalla kotiinsa tekemään sovintoa vaimon kanssa. Matkan varrella hänen rintaansa alkaa kuitenkin puristaa ja hän joutuu ajamaan tien sivuun levähdyspaikalle. Matkan jatkamisesta ei ole tulla mitään. Hän ajattelee, että "meidän piti vanheta yhdessä" ja sen miten käy muun liikenteen viuhuessa ohi kertookin sitten kappaleen nimi.
7. ON THE MEND
Foo Fighters
(In Your Honor, 2005)
Olin tietoinen Foo Fightersin olemassaolosta jo 1990-luvun puolella, mutta mielsin sen pelkäksi keskinkertaiseksi Nirvana-wannabeksi, enkä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vuonna 2005 julkaistu tuplalevy In Your Honor avasi korvat. Sen jälkimmäisellä, rauhallisempiin ja melodisempiin kappaleisiin keskittyvällä levyllä sijaitsee mm. tämä upea näyte yhtyeen kyvyistä muistettavien melodioiden ja tarinoiden kehittelijänä. Toisin kuin Spock’s Beard, Foo Fighters laulaa menetetystä rakkaudesta, menetykseen liittyvästä surutyöstä sekä toipumisprosessista.
6. CHRONOS DELIVERER
Glass Hammer
(Chronometree, 2000)
Amerikkalaisen Glass Hammerin uusioproge tuo etenkin Chronometree -levyllä aidosti mieleen 1970-luvun. Muilla levyillä vaikutelma ei ole yhtä voimakas ja yhtyeen tuotanto on laadullisesti varsin epätasainen. Chronos Deliverer on modernin sinfonisen progen täysosuma. Koko vuosikymmenen hienoimpiin yksittäisiin musiikillisiin hetkiin lukeutuva kappale luottaa naiskuoroon, upeasti melodianpätkästä toiseen kieppuvaan sävellykseen sekä äärimmäiseen vaikuttavaan kirkkourkuhuipentumaan, joka viimeistään saa kylmät väreet liikkeelle.
5. ALL THE BLUE CHANGES
No-Man
(Together We’re Stranger, 2003)
No-Manin 2000-luvun tuotannon ylivoimaisesti kirkkain huippu (muita olisi ollut useampiakin tuolla sijoilla 51 - 100) luottaa rauhalliseen yleisilmeeseen ja hitaasti muuntuvaan melodiaan heille tutuilla instrumenteilla soitettuna. Syntetisaattorit, symbaalit, piano ja Tim Bownessin raukea ääni rauhoittavat kuulijan kuvittelemaan mielessään kokonaisia maisemia. Voisin kuvitella, että tällaista musiikkia olisi helppo käyttää jopa terapioinnin välineenä.
4. SAMSKEYTI
Sigur Rós
(( ), 2002)
Käytän Sigur Rósin periaatteessa nimettömiksi jätetyistä kappaleista nimiä, jotka onnistuin jostakin päin nettiä joskus kaivamaan. Muistaakseni yhtye kehotti niin tekemään. Tämä on raita numero 3, yhteen vuosikymmenen hienoimmista pianokuvioista perustuva mestariteos, joka jää toistamaan samaa kieppiä mutta onnistuu tekemään sen massiivisuuttaan pikku hiljaa kasvattaen. Vuosikymmenen alkupuolella pidin tätä sen parhaana musiikkiesityksenä, mutta sittemmin on menty siitäkin yli.
3. 1,000 PEOPLE
Blackfield
(Blackfield II, 2007)
Pateettisuudessaan jo koomisuuden rajoilla liikkuva sanoitus ei riistä Blackfieldin toisen levyn toisen raidan äärimmäistä tehokkuutta. Itsetuhoisia aikeita hautovan kertojan epätoivo välittyy upeasti kauniista melodiasta ja yksinkertaisesta instrumentaatiosta – ja toki myös asiat varsin suoraan sanovasta tekstistä. ”I want to die in this moment, I want to die” ei ole kaikkein hienovaraisin tapa laulaa itsemurha-aikeista, mutta tässä tapauksessa se kuitenkin toimii. Useita hienoja lauluja 2000-luvulla tehneen Blackfieldin tuotannossa se jää silti kakkoseksi.
2. GRAVITY EYELIDS
Porcupine Tree
(In Absentia, 2002)
Vuosikymmenen loistokkaimmat musiikilliset hetket toi tarjolle jo sen alkupuolella musiikillisen luomiskykynsä huipulle noussut brittiyhtye Porcupine Tree, joka listasijoituksilla laskien lieneekin viime aikojen merkittävin tekijä. Yhtyeen tuotannon kirkkain timantti on muutenkin käsittämättömän loistavan In Absentian alkupuolelta löytyvä, rohkean omalaatuinen Gravity Eyelids, joka tuntuu matemaattisen tarkalla rakenteellaan suorastaan aukovan uusia musiikillisia uria. Nämä karvan verran vajaat kahdeksan minuuttia olisivat minkä hyvänsä vuosikymmenen kohokohta.
1. PERFECT WORLD
Blackfield
(Blackfield, 2004)
Vuosikymmenen ilman muuta kaunein pop-laulu ei paradoksaalisesti kuulu lainkaan Blackfieldin debyyttilevyn perusversion kappalevalikoimaan. Se julkaistiin vasta kolme ylimääräistä raitaa sisältäneellä deluxe-painoksella, jolla se teki vielä lähtemättömämmän vaikutuksen kuin levyn kymmenen alkuperäistä – mitä voidaankin pitää melkoisena suorituksena. Haikean kaunis pop-sävellys ei kuulu ainoastaan tämän vuosikymmenen parhaisiin, vaan myös kaikkien aikojen. Ajatukseen "I wish we'll be reborn to a perfect world" on helppo samastua kun nykymaailman menoa seuraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti