2000-luvun eli vuosien 2000 - 2009 parhaiden listauksissa on vuorossa vielä viimeinen helppo rasti eli vuosikymmenen parhaat levyt. Kun tämä on saatu mietittyä alta pois, onkin sitten aika keskittyä niihin lyhyisiin, alle 10 minuutin mittaisiin kappaleisiin, ja siinä varmasti riittääkin puuhasteltavaa pitemmäksi aikaa. Jos nyt varaisin siihen vaikka nuo 30. ja 31. päivät.
Kymmenen vuotta sitten sain 1990-luvun parhaista aikaiseksi top 100:n, mutta olihan siinä melkoinen rakenteleminen. Saa nähdä riittääkö ahkeruus samaan tällä vuosikymmenellä. Kokonaisia levyjä järjestellessä ei vaihtoehtoja ole noin paljoa, yritin ensin rakentaa pelkän top 10:n mutta kun en saanut siihen sullottua ihan kaikkia mielestäni maininnan arvoisia levytyksiä niin siitä tuli sitten top 12. Ja se näyttää seuraavalta.
12. ( )
(Sigur Rós, 2002)
Islantilaisten eteerisen musiikin soittajien läpimurtolevy ei ole ihan tasainen: parhaimmillaan se on aivan tajunnanräjäyttävän loistava mutta heikoimmillaan huomattavasti yhdentekevämpi. Ilmestyessään vuonna 2002 ja minun löydettyäni se miltei saman tien se oli kuitenkin jotain todella uutta ja raikasta. Sittemmin Sigur Rósin julkaisut ovat muuttuneet vähemmän uraauurtaviksi - vaikkakaan eivät edelleenkään huonoiksi - ja tämä levy jäänee heidän suurtyökseen.
11. THE SEVENTH TREE
(Goldfrapp, 2008)
Yksi puhdas pop-levy kuuluu jokaisen vuosikymmenen parhaiden levyjen listalle ja 2000-luvulla se oli tämä. Goldfrapp teki jo aivan 2000-luvun alusta asti kohtalaisen hyviä mutta jonkin verran epätasaisia levyjä. Kehitys huipentui lopulta vuosikymmenen loppupuolella The Seventh Treehen, jossa ei oikeastaan ole enää yhtään todella heikkoa raitaa. Tunnelmat ovat hiukan aiempaa vähemmän teknopainotteisia ja eteerisempiä... se taitaakin olla minulle yksi vuosikymmenen keskeisistä laatusanoista. Oli miten oli, oikein hyvä levy.
10. SPOCK'S BEARD
(Spock's Beard, 2007)
Amerikan progehirmut tuntuvat vain parantaneen kuin sika juoksuaan uran edettyä pidemmälle. Tämä heidän yhdeksäs studiolevynsä on jo aikamoinen suoritus. Kaikki raidat eivät ihan kanna maaliin saakka, mutta parhaimmillaan tämä on todella upea levy ja luo vahvaa uskoa siihen, että 1970-luvun parhaat progeperinteet ovat hyvissä käsissä muutoinkin kun parhaiden brittiyhtyeiden toimesta hoidettuina. Yhtyeen kymmenes levy, nimeltään tietysti X, ilmestyy joskus vuodenvaihteen tienoilla, saa nähdä ehtiikö vielä sekin 00-luvun puolelle ja jos ehtii, onko siinä listapotentiaalia.
9. SCHOOLYARD GHOSTS
(No-Man, 2008)
Steven Wilsonin ja Tim Bownessin jo 1990-luvun alkupuolelta saakka toiminnassa ollut kahden miehen yhtye ylsi varmaankin tasaisimmin hyvään levyynsä vasta nyt uran jatkuttua jo pitkään. Yleisilme on seesteinen ja melodinen. Aiempien levyjen satunnaiset hip hop -vaikutteet loistavat poissaolollaan. Muuten rauhallisen levyn yleisilmeen rikkoo aluksi kamalalta kuulostava revitys Pigeon Drummer, joka osoittautuu pidempään jatkuvan kuuntelun tuloksena yhdeksi levyn parhaista raidoista.
8. LIGHTDARK
(Nosound, 2008)
Varsin samalla tavoin kuin No-Manin Schoolyard Ghosts on heidän tähän mennessä tasaisimmin hyvä levynsä, on italialaisen Nosoundin Lightdark heidän vastaava levytyksensä. Melodinen ja jälleen kerran eteerinen levy sai minut alun perin kiinnostumaan kokoonpanosta sen verran, että olen itse asiassa sittemmin hankkinut heidän kaikki levytyksensä iTunesista kokonaisuudessaan. Kokonaisnäkemystä siis on. Levyn huippukohdat kuten nimikappale ja Someone Starts to Fade Away kuuluvat vuosikymmenen parhaisiin, ja kuinkas sattuikaan jälkimmäisellä vierailee laulusolistina No-Manin Tim Bowness. Yhtyeet ovatkin aika lähellä toisiaan samassa evoluutiohaarassa.
7. THE CAMPFIRE HEADPHASE
(Boards of Canada, 2005)
Skotlantilainen kaksikko ylsi tähän mennessä hienoimpaan suoritukseensa vuosikymmenen puolivälissä. Kyseessä on jälleen kokoonpanon tasaisimman hyvä levy, mutta tällä kertaa se ei tarkoita, että seassa olisi juurikaan mitään keskinkertaista. The Campfire Headphase on parhaimmillaan loistava ja heikoimmillaankin hyvä levy, jota voi suositella varauksetta melodisen rauhallisen ja, köh, eteerisen musiikin ystäville. Lopetetaanpas eteerisen musiikin kuuntelu tällä erää tähän.
6. INSURGENTES
(Steven Wilson, 2008)
Sillä jos Steven Wilsonin komea soololevy on jotakin, niin ainakaan se ei ole eteerinen. Kuten jo aiemmin olen todennutkin, Wilson rohmusi parhaat ideansa omalle soololevylleen saaden aikaan sen, että Porcupine Treen viimeinen levy tällä vuosikymmenellä eli The Incident (2009) oli ihan hanurista. Mutta onneksi meillä on tämä levy sen sijasta! Paikoitellen rockia, paikoitellen progea, paikoitellen rauhallista melodista musiikkia, tässä on jokaiselle hyvän musiikin ystävälle jotakin.
5. SECRET FIGURE
(Yasushi Yoshida, 2006)
Mikään ei kuitenkaan pystynyt valmistamaan minua japanilaisen säveltäjän Yasushi Yoshidan nerokkuudelle. Jos haetaan köyhää vertauskuvaa, niin Yoshida on vähän samaa kuin Harold Budd ja Brian Eno olivat 1980-luvulla: armoitettu säveltäjä, joka tekee melodista instrumentaalimusiikkia, joka tuo tyylillisesti mieleen elektronisen ambientin mutta ei ole elektronista. Näin korkealle listalla yltäneen levyn täytyy olla nerokas miltei alusta loppuun ja kyllä tämä sitä miltei onkin, yksi ainoa vähän heikompi raita yhdeksän pienen taideteoksen joukkoon on eksynyt.
4. KID A
(Radiohead, 2000)
Kun Radioheadin jokseenkin täydellinen Kid A oli ilmestynyt vuonna 2000, pidin jo miltei itsestäänselvänä että koko 2000-luvun paras levy oli julkaistu. Ja tässä tulos, se ei lopulta mahtunut edes kärkikolmikkoon. Kid A oli joka tapauksessa "liian" taiteelliseksi mielletyn kitararockyhtyeen uralla yllättävä veto: yksi parhaista 1970-luvun progelevyistä jotka on koskaan julkaistu tuon vuosikymmenen ulkopuolella. Yhtään todella heikkoa raitaa ei joukkoon enää mahdu. Levyn järjestyksessä toinen raita taitaa olla muita hieman vaatimattomampi mutta enimmäkseen kuulemme pelkkää nerokkuutta.
3. MILLIONTOWN
(Frost*, 2006)
Vuosikymmenen parhaan pitkän kappaleen tittelin jo nimikappaleellaan voittaneen Frostin* uskomaton debyyttilevy yltää kokonaisten levyjen listalla vasta kolmannelle sijalle. Mutta onhan se silti aivan käsittämätön suoritus. Miten voi kuunnella musiikkia ahkerasti vuodesta 1973 alkaen, ja löytää vasta vuonna 2009 yhtyeen, jonka musiikki sopii aivan täydellisesti kaikkiin niihin kriteereihin, joita on koskaan hyvälle musiikille asettanut. Kuuntelin tätä ensi kertaa kuulokkeilla samaan aikaan kun televisiossa olivat viime toukokuussa menossa Euroviisut - siinäpä vasta kontrasti - ja saatoin vain ihmetellä, etteikö tältä levyltä tosiaan löydy yhtään heikkoa raitaa. Päinvastoin, koko ajan tuntui vain paremmalta. Ja nimikappale ei ollut vielä edes ehtinyt alkaa...
2. BLACKFIELD
(Blackfield, 2004)
Steven Wilsonin ja israelilaisen muusikon Aviv Geffenin kahden miehen projekti tuotti viitisen vuotta sitten niin käsittämättömän hienon levytyksen, että sitä on vieläkin melko vaikea uskoa. Kaiken lisäksi kokonaisuus vain parani kun siitä julkaistiin kahden levyn Special Edition, jonka kolmesta uudesta raidasta kaksi meni suoraan jo valmiiksi loistavan levyn kärkipäähän. Melodista rockia soittava kaksikko nostatti uskomattomalla debyytillään huikeat ennakko-odotukset toista levytystään Blackfield II (2007) kohtaan, joita tämä ei sitten kuitenkaan onnistunut lunastamaan. Mutta tämä levy jäi elämään yhtenä maailman kaikkien aikojen parhaista.
1. IN ABSENTIA
(Porcupine Tree, 2002)
Vuosikymmenen upeimman levyn nimen taisinkin jo spoilata taannoisessa kirjoituksessani vuosikymmenen parhaista pitkistä kappaleista. In Absentia ei ole ainoastaan 2000-luvun hienoin levy, vaan kuuluu kaikkien aikojen top 3:een. Se on Porcupine Treen suurin nerokkuuden hetkellinen leimahdus, jonka jälkeen yhtyeen tuotannon taso on laskenut tasaisesti levy levyltä, ja pari viimeisintä tuotostahan ovat jo olleet miltei kuuntelukelvottomia. In Absentia jää kuitenkin elämään Bachin, Mozartin ja kumppaneiden parhaiden veroisena suorituksena. Metallivaikutteinen, melodinen proge ei ole juuri koskaan ollut näin mielikuvituksekasta. Levy on huonoimmillaankin vain hyvä, suurimman osan aikaa loistava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti