Nosound & Porcupine Tree

Kuka olisi osannut odottaa, että yksi 00-luvun jälkipuoliskon mielenkiintoisimmista yhtyeistä olisi italialainen? Itse en ainakaan ole aikoihin löytänyt saapasmaan tarjonnasta mitään mistä innostua - ja jos tarkkoja ollaan, oikeastaan Giancarlo Erran Nosound ei myöskään ole sellainen artisti josta varsinaisesti kuuluisi innostua. Mutta sitä kannattaa kyllä kuunnella. Tosin ei välttämättä erityisen keskittyneesti.

Nosoundin uusin levytys A Sense of Loss ilmestyi ennakkolupausten mukaisesti lokakuun viimeisellä viikolla, ja tulin ladanneeksi sen iTunesista eilen aamulla. Levy on kaikin puolin tekijöidensä näköinen. Jo sen otsikko kertoo mistä on kyse ja ajaa kuulijan valmiiksi varsin melankoliseen mielenmaisemaan, jota Nosoundin musiikki on jo aiemmillakin levyllä pyrkinyt maalaamaan. Ja edeltäjiensä tavoin siinä ei ole kyse detaljeista vaan yleisvaikutelmasta. Erra tekee edelleen musiikkia, jonka oleellisin piirre on ambienssi. Selkeästi kulkevia melodioita tärkeämpää on mattona levittyvä äänimaisema. A Sense of Lossin instrumentaatio on hieman edeltäjiään monipuolisempi, mutta edelleenkään ei olla kaukana puhtaasta ambientista, joka määritelmän mukaan on tilan sisustamista äänillä. Juuri siksi väitän, ettei Nosoundia tarvitse juuri koskaan kuunnella kovin keskittyneesti, vaikka musiikki hyvää onkin.

Nosoundin ja nykytyyliltään varsin erilaisen Porcupine Treen välille on vedettävissä ainakin jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit. Ennen Nosoundin perustamista Erra nimittäin veti Italiassa Porcupine Treen tribuuttibändiä nimeltä Redshift - tieto joka tuli itselleni jopa hieman yllätyksenä. Tarkemmin miettien on kieltämättä totta, että Nosoundilla on jonkin verran tekemistä alkuaikojen Porcupine Treen kanssa, lähinnä siis niiden aikojen jolloin kyseessä oli vielä Steven Wilsonin sooloprojekti. Nosoundin sävelteoksista monet olisivat sopineet itse asiassa ihan hyvin The Sky Moves Sidewaysin (1995) jatkoksi, vaikka aivan samanlaiseen revitykseen italialaiset eivät koskaan ole sortuneet kuin tuon levyn nimikappaleen loppu on.

Erran toinen inspiraation lähde on tiettävästi ollut yksi Wilsonin vanhimmista sivuprojekteista, No-Man. Sen kanssa yhtäläisyydet on helpompi huomata. No-Manin laulaja Tim Bowness vieraileekin solistina yhdellä Lightdarkin (2008) kappaleista.

Nosoundin ensimmäinen levytys Sol29 (2005) on jo varsin "valmista" tavaraa. Yhtyeen tyyli ja soundit eivät ole kovin merkittävästi muuttuneet sen jälkeenkään. Jäätävän kaunista äänimattoa riittää paitsi debyyttilevyllä, myös sitä seuranneella kokoelmalla The World is Outside (2006), jota ei tosin näköjään lasketa viralliseksi levytykseksi vaan dvd-julkaisuksi. On siinä silti useita kokonaan uusia kappaleita, jotka ovat yhtä hauraankauniita kuin debyytinkin sävellykset.

Kahden ensimmäisen julkaisun kappaleille on yhteistä se, että sieltä on vielä melko vaikea erottaa selkeitä huippukohtia. Sol29:n raidat Wearing Lies on Your Lips sekä levyn päättävä kymmenminuuttinen nimikappale ovat oikeastaan ainoat, jotka erottuvat joukosta, ja kaikesta huolimatta tämä ei ole millään tavoin negatiivinen toteamus. Nosound on kaiken aikaa kuunneltavaa, mutta tarttuvien melodioiden ja instrumentaatioltaan erottuvien sävellysten puute voi kieltämättä saada kauniin ilmaisun kuulostamaan aika monotoniselta.

Tätä varsin kirjaimellista kauneusvirhettä on onnistuttu selvästi korjaamaan kahdella uudemmalla levytyksellä. Yhtyeen toistaiseksi tunnetuin levytys Lightdark (2008) sisältää jo useampia joukosta selkeästi edukseen erottuvia raitoja. Esimerkiksi viidentoista ja puolen minuutin mittainen From Silence to Noise kasvaa vakuuttavasti vaikka ei nimensä mukaisesti meluksi muutukaan. Someone Starts to Fade Away lienee yhtyeen tähän mennessä rikkain teos ja kuulostaa jo aivan No-Manilta vierailevaa laulusolistia myöten. Nimikappale Lightdark säväyttää kuulailla soundeillaan ja vavahduttavan komealla melodiarakenteellaan.

A Sense of Loss sisältää vain kuusi raitaa, joiden joukosta erottaa ehdottoman huipun jo ensikuuntelulla. Kahdeksanminuuttinen Tender Claim on uskomaton säveltämisen taidonnäyte ja jäänee kuluvan vuoden kauneimmaksi yksittäiseksi musiikkikappaleeksi. Myös Constant Contrast säteilee samanlaista ainoalaatuisuutta, vaikka ei aivan yhtä korkealle ylläkään.

Mihin sitten on pystynyt runsasta kuukautta aiemmin oman uutuutensa julkaissut esikuva Porcupine Tree? Aiemmin muistiin kirjaamani ensivaikutelma on muutaman kuuntelun jälkeen osoittautunut aivan oikeaksi. The Incident on varmaankin koko 2000-luvun mielikuvituksettomin ja pitkäveteisin PT-levy, jonka ilonhetket ovat todella harvassa. Koska haluan keskittyä positiiviseen, luettelen vain ne.

The Incidentin 55 minuutin mittaisessa "nimikappaleessa" on tasan kaksi osiota, joita kannattaa oikeasti kuunnella (kaiken kaikkiaan osioita on 13 kpl). Ne on onneksi sijoitettu peräkkäin, joten tämä on helppoa. Tunnelmallisen kaunis The Yellow Windows of the Evening Train on vain kahden minuutin mittainen, mutta se toimiikin vain johdantona koko levyn parhaaseen osaan Time Flies, joka sitten kestää melkein 12 minuuttia ja edustaa yhtyettä parhaimmillaan. HS:n arvion perusteella sen esitys oli ollut myös Helsingin taannoisen konsertin kohokohta, mitä en lainkaan ihmettele.

Noiden kahden The Incidentin osan lisäksi myös sen päättävä I Drive the Hearse on melko OK, ei läheskään yhtä hyvä mutta kuitenkin pääosin toimiva kaunis pop-kappale, joka tuo ylipitkän teoksen päätökseensä liikaa mahtailematta. CD-julkaisun toisella levyllä osumatarkkuus on yllättäen hieman parempi. Sinne sijoitetusta neljästä irrallisesta kappaleesta kahta ensimmäistä ei kannata kuunnella nuottiakaan, mutta kolmas, Black Dahlia tuottaa muistumia melodiselta In Absentian ajalta ollen kokonaisuutena jopa melko hyvä. Sitä seuraava ja koko levyn siis päättävä Remember Me Lover on sekin melko tyydyttävä joskin selvästi ylipitkä menetetyn rakkauden perään ruikutus.