The Raid: Redemption

Serbuan maut
Indonesia 2011
Ohjaus ja käsikirjoitus: Gareth Evans
Pääosissa: Iko Uwais, Joe Taslim, Doni Alamsyah, Yayan Ruhian, Pierre Gruno, Ray Sahetapy

Turhan tuntuisella tarkenteella Redemption kansainvälisessä levityksessä jonkinlaisesta oikeudellisesta syystä täydennetty indonesialainen toimintaelokuva The Raid on kerännyt ylistäviä arvioita aina siitä alkaen, kun se vajaa vuosi sitten voitti yleisöpalkinnon Toronton elokuvafestivaalien Midnight Madness -sarjassa. Melkoinen teos onkin kyseessä, mutta perustuuko festivaaliyleisöjen innostus vain elokuvan poikkeavuuteen siitä, mitä amerikkalainen tuotantokoneisto yleensä saa aikaan?

Tuohon kysymykseen ei voine helposti antaa yksiselitteistä vastausta, vaikka lienee todennäköistä, että poikkeavuus amerikkalaisten toimintafilmien massasta on kyllä yksi The Raidin vahvuuksista. Kuten monessa muussakin elokuvan lajityypissä, elokuvamarkkinoita hallitsevien jenkkien määrittelemillä konventioilla on taipumus muodostua eräänlaisiksi standardeiksi, ja kun jossakin muualla tehty elokuva poikkeaa niistä riittävästi, se herättää väkisinkin innostusta vaihtelua kaipaavissa yleisöissä.

Perustuuko The Raidin suosio sitten pelkästään sen poikkeavuuteen normista? Ei varmastikaan. Onko tuolla poikkeavuudella kuitenkin vaikutusta siihen, että siitä on tullut viimeksi kuluneen vuoden aikana puheenaihe toiminnan ystävien keskuudessa? Jossakin määrin, epäilemättä.

The Raid on walesilaissyntyisen Gareth Evansin kolmas pitkä elokuva. Evansin nykyinen kotimaa on Indonesia, jonka pääkaupungin Jakartan huonomaineisimmille alueille myös The Raid sijoittuu. Sen juoni on pohjimmiltaan varsin yksinkertainen. Poliisin tavoittelema rikollispomo on linnoittautunut 15-kerroksisen tornitalon ylimpään kerrokseen. Eräänä aamuna paikalle lähetetään virkavallan erikoisyksikkö, jonka tehtävänä on tunkeutua taloon ja ottaa roisto kiinni. Tämän miehet muodostavat kuitenkin kivikovan haasteen ylempiin kerroksiin pyrkijöille.

Tämän juonen puitteissa The Raid tarjoaa aimo annoksen veristä ampumista sekä myös muunlaista, hätkähdyttävän brutaalia väkivaltaa, josta melkoinen osa toteutuu martial arts -kamppailuina: mies miestä vastaan, ilman terä- tai tuliaseita. Riippumatta siitä millä aseilla kamppailut tapahtuvat, niiden toteutus nostattaa katsojassa toistuvasti ihailevia tunteita. Evans onnistuu monissa kohdin aidosti hätkähdyttämään tavanomaisuksiin tottunutta katsojaa joko yllättävällä käänteellä, totuttua raaemmalla toteutuksella, tai jonkinlaisella elokuvallisella nokkeluudella, joka tuntuu poikkeukselliselta.

Tämä toimintaelokuvallinen taidokkuus yhdistettynä siihen, että Amerikassa suurin osa action-revityksistä olisi päätynyt leikkauspöydälle liian brutaalin sisältönsä vuoksi, tekee jo sinänsä The Raidista poikkeuksellisen herkun väkivaltaisen elokuvan ystävälle. Amerikassa tällainen ei yksinkertaisesti menisi läpi, koska Hollywoodin pukumiehet aivan varmasti näkisivät näin suorasukaisen mätön liian suurena kaupallisena riskinä. Siellä pyritään mieluiten turvalliseen PG-13 -ikärajaan, kun The Raid tällaisenaan hädin tuskin yltää edes pelättyyn R-luokitukseen.

Helppo vertailukohta löytyy parinkymmenen vuoden takaa menneisyydestä. Hongkongilainen toimintanero John Woo oli 1990-luvun alussa varsin samanlainen kummajainen, joskin hänen tyylillään ei ole juuri mitään muita yhtäläisyyksiä Evansin tyyliin kuin virtuoosimainen taito rakentaa hienosti toimivia, jatkuvassa liikkeessä olevia toimintakohtauksia. Myös Woo oli aikoinaan amerikkalaiseen toimintaelokuvaan tottuneelle kummallista kaukoidän eksotiikkaa: elokuvantekijä jonka ei kotimaassaan tarvinnut nöyristellä amerikkailaisten sensuurikoodien edessä ja joka sitten kuluttikin luoteja ja veripanoksia kuin viimeistä päivää.

Evans ei muilta osin vertaudu elokuvantekijänä ollenkaan Woohon, joka aina korosti sankariensa yleviä päämääriä, keskinäistä ystävyyttä ja romanttisia pyrkimyksiä. Analogia on kuitenkin ilmeinen: nyt on löytynyt uusi elokuvantekijä, joka työstää taidettaan samaan tapaan Kaukoidässä ja tekee sen yhtä lailla pidäkkeettömästi ja länsimaisista rajoituksista vapaana. Ei siis ihme, että The Raid tuntuu virkistävältä tuulahdukselta toimintaelokuvan kentässä jo pelkästään tästä syystä.

The Raidilla on kuitenkin omat ongelmansa, niin tuoreelta ja omaperäiseltä kuin se vaikuttaakin. Elokuvan merkittävin rasite on sen oma kulttuurillinen tausta. Vaikka indonesialainen toimintaelokuva kuulostaakin keskivertoelokuvankatsojan korvissa varmaan joltakin todella ainutkertaiselta, sitä se ei ole. Indonesialla on pitkät, vuosikymmenien taakse ulottuvat perinteet maana, jossa tehdään etenkin länsimaalaisittain katsottuna erittäin "kovia" toimintaelokuvia.

The Raid noudattaa tuota perinnettä sekä hyvässä että pahassa. Vaikka se on noussut esille muiden kaltaistensa joukosta poikkeuksellisen virtuoosimaisen toteutuksensa ansiosta, se myös raahaa perässään omana rasitteenaan martial arts -elokuvien helmasyntiä, joka vähentää sen vakuuttavuutta ja mielestäni myöskin pudottaa sen todellisten toimintaelokuvien mestariteosten joukosta, vaikka se kiistatta komea suoritus onkin.

The Raid ei juonestaan huolimatta malta olla kehittymättä sarjaksi yksittäisiä matseja. Se noudattaa koko ajan kaukoidän perinnettä asettaa kaksi martial arts -osaajaa vastakkain, ja seurata näiden huikeaa kamppailua, vaikka loogisempaa olisi, että asiat ratkaistaisiin pitkäksi venyvää tappelua suoraviivaisemmin.

Tämä näkyy häiritsevästi talon ahtailla käytävillä nähtävissä eloonjäämiskamppailuissa, joissa Iko Uwaisin näyttelemä keskushenkilö, sankaripoliisi Rama joutuu vastakkain noin parinkymmenen eri pahiksen kanssa. Nämä kuitenkin hyökkäävät hänen kimppuunsa yksitellen, jotta hänellä on mahdollisuus esitellä kamppailutaitojaan jokaista vastaan erikseen. Kuinka uskottavaa tämä on itse tarinaa silmälläpitäen? Pelkkien matsien seuraaminen ei jää Ramaan, sillä myös muut henkilöt unohtuvat pitkäksi aikaa pelkästään tappelemaan keskenään ilman, että mikään muu asia sillä välin edistyy. Tappelijoina kaikki ovat todellisia akrobaatteja. Komean näköistä, kyllä, ja indonesialaiseen elokuvaperinteeseen erittäin hyvin sopivaa. Mutta ei kovinkaan vakuuttavaa muuten.

Tätä kauneusvirhettä lukuun ottamatta The Raid on komea toimintafilmi, joka lajityypin ystävien kannattaa ilman muuta nähdä heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Itse en sille kuitenkaan ihan täyttä viittä tähteä antaisi, vaikka moni muu tuntuukin olevan toista mieltä. Liityn kyllä mieluusti niiden erittäin tyytyväisten joukkoon, jotka ovat kiitollisia siitä, että tällaisia elokuvia ylipäänsä tehdään. Evansin tulevia töitä odotankin suurella mielenkiinnolla, toisin kuin The Raidin amerikkalaista uusintaversiota, jonka tekemisestä jo nyt kovasti huhutaan.

Jukka Halttunen

Marttyyrit

Martyrs
Ranska 2008
Ohjaus ja käsikirjoitus: Pascal Laugier
Pääosissa: Morjana Alaoui, Mylène Jampanoï, Catherine Bégin, Robert Toupin, Patricia Tulasne

Viime vuosikymmenen aikana ja etenkin sen loppupuolella Ranska oli täysin suvereeni äärimmäisen brutaalien kauhuelokuvien lajityyppiin kuuluvien elokuvien tuottajana. Huikea nousu lähti liikkeelle vuonna 2003 Alexandre Ajan häkellyttävällä läpimurtoteoksella Haute tension, jolla ei totisesti ollut mitään tarvetta arastella sen kummemmin veren lennätyksessä kuin juonellisissa epäuskottavuuksissakaan.

Uranuurtaja sai komeita seuraajia, kun vuonna 2007 ensi-iltaan tulivat sekä Xavier Gensin Frontière(s) että varsinkin Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn sanoinkuvaamaton Inside (À l'intérieur), joka jo ilmestyessään tuntui lajityypin ihan viimeiseltä sanalta. Amerikkalaiset olivat Saw ja Hostel -elokuvien sarjallaan populärisoineet mutta samanaikaisesti myös trivialisoineet kidutuskauhuelokuvien alalajin. Näillä elokuvilla ranskalaiset näyttivät, että saman voi tehdä myös tyylillä, itsensä toistamista välttäen, sekä ennen kaikkea myös oikea tarina kertoen.

Inside ei kuitenkaan lopulta jäänyt ranskalaisen extreme-kauhun aivan viimeiseksi sanaksi. Vuotta myöhemmin Pascal Laugier tuli ja löi pöytään sellaisen teoksen, että Inside, niin upea elokuva kuin sekin on, alkoi kiusallisesti näyttää sen rinnalla pelkältä perhekomedialta. Inside onkin toki sysimustan humoristinen, ja ihan tarkoituksella. Laugierin mestariteos Marttyyrit on sitä vastoin haudanvakava, äärimmäisen brutaali teos, jonka puristavuuden kruunaa sen painava sanottava ihmisluonnosta.

Ranskassa on Marttyyrien jälkeen ollut melko hiljaista, ja ehkä hieman yllättäen Serbia ja Britannia ovat menneet oikealta ohitse mestarillisilla inhon ja kauhun yhdistelevissä uutuuksillaan, jotka tässä blogissa onkin jo hiljattain esitelty. Mutta vaikka Marttyyreistä on kulunut jo neljä vuotta, ei sitä kannata unohtaa. Jos se asetetaan samalle viivalle A Serbian Filmin ja The Human Centipede II:n kanssa, se selvinnee rinnan mitalla juuri ja juuri kolmikon kokonaisuutena hienoimmaksi elokuvaksi.

Marttyyreistä kirjoittaminen on kuitenkin varsin haastavaa. Jos lähden käymään läpi tarinaa juurikaan alkua pitemmälle, päädyn melko pian inhoihin spoilereihin. Kaikkein parasta olisi nähdä koko elokuva tietämättä siitä ennalta mitään - edes sitä, että edessä on melkoinen koettelemus. Marttyyrien tehot kun eivät rajoitu inhottavuuksien näyttämiseen kankaalla, vaan se on jopa graafisuuttaan vahvempi psykologisessa puristavuudessa.

Yritetäänpä nyt kuitenkin. Ennen alkutekstejä meille esitellään pikaisesti Lucie (Mylène Jampanoï, kuva yllä), 12-vuotias tyttö joka juuri onnistuu itkien pakenemaan salaperäisten kiduttajien kynsistä oltuaan vankina ankealla teollisuusalueella, syistä jotka jäävät tässä vaiheessa hämärän peittoon. Tyttö päätyy orpokotiin, jossa hän kasvaa sympaattisen rauhoittavan alkutekstijakson taustalla nuoreksi aikuiseksi. Samalla hän tutustuu Annaan (Morjana Alaoui), josta tulee hänen paras ystävänsä ja elinikäinen uskottunsa.

Laugier alkaa välittömästi manipuloida katsojaa ja pelata tämän odotuksilla, kun alkutekstien jälkeen seuraakin jotakin ihan kokonaan muuta. Meille esitellään aivan uusia henkilöitä, kenties elokuvan varsinaiset päähenkilöt: nelihenkinen perhe joka viettää vauraan näköisessä kodissaan ilmeisesti tyypillistä aamupäivää, kun yhtäkkiä ovikello soi. Oven avannut vanhempi teurastetaan saman tien verisesti haulikonlaukauksella, ja sama kohtalo odottaa hetken päästä muitakin perheenjäseniä. Se niistä päähenkilöistä. Mitäs seuraavaksi?

Lucie on tullut siihen tulokseen, että nimenomaan tämän perheen vanhemmat olivat hänen nuoruudenaikaiset kiduttajansa, ja on päättänyt ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Joukkomurhan tapahtumapaikalle hiukan myöhässä saapuva Anna saattaa enää vain todeta tapahtuneen, ja samalla myös sen, ettei Lucie tunnu olevan enää ihan täysin järjissään. On enemmän kuin epävarmaa, onko Lucie kohdistanut verisen kostonsa oikeisiin henkilöihin. Anna yrittää auttaa ystäväänsä sen verran kuin pystyy. Jotenkin pahaenteiseltä talon ilmapiiri kuitenkin tuntuu.

Tämän pidemmälle emme oikeastaan pysty juonta spoilaamatta kertaamaan, vaikka tässäkin olivat vasta elokuvan ensimmäiset noin 20 minuuttia. Emme silti päässeet lähellekään Marttyyrien aivan perimmäistä salaisuutta; sitä kaiken takana piilevää aihetta, joka sai huhupuheiden mukaan itsensä Steven Spielbergin itkemään elokuvaa katsoessaan. Huhulla on ehkä hieman keskitasoa paremmat mahdollisuudet perustua tositapahtumaan, koska Spielbergin viehtymys kauhuelokuvaan on ollut ilmeinen hänen omankin tuotantonsa kautta. Sen joka elokuvan loppuun asti sinnittelee voi tosiaan olla vaikeaa olla liikuttumatta sen sysimustasta ihmiskuvasta.

Marttyyrien suunnaton iskuvoima perustuu nimenomaan johdonmukaiseen psykologiseen näkemykseen, joka paljastuu kun Lucien lapsuusaikaisen kidutuksen taustalla olevat motiivit aukeavat hieman elokuvan puolivälin jälkeen. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö Marttyyrit olisi myöskin äärimmäisen väkivaltainen teos, joskin osa sen väkivaltaisesta sisällöstä on hyvin erilaista kuin mitä kauhuelokuvia ahmiva voisi kuvitella.

Elokuvan kaikki arvoitukset on periaatteessa ratkaistu sen jälkeen kun edellämainitut motiivit on paljastettu, mutta sen teho ei laske vaan Laugier vie tarinansa loogisen eheänä loppuun saakka, ja onnistuu vielä jopa ällistyttämään katsojansa aivan viime metreillä, jossa lähdetään kurottamaan kohti kokonaan toista elokuvan lajityyppiä. Kokonaisuutena Marttyyrit on esimerkillisen eheä elokuvallinen suoritus, jonka läpi paistaa ohjaajan vahva visio ja tarve sanoa se sanoma, jota en tässä kirjallisessa muodossa toista. Kokekaa se itse, ette kadu.

Jukka Halttunen

Yön ritarin paluu

The Dark Knight Rises
USA 2012
Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Jonathan Nolan & Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Joseph Gordon-Levitt, Tom Hardy, Anne Hathaway, Marion Cotillard, Gary Oldman

Christopher Nolanin ohjaamat Batman-elokuvat ovat tuoneet kokonaan uudenlaista uskottavuutta supersankarisarjakuvista tehtyihin toiminta- ja efektielokuviin, jotka on pääsääntöisesti suunnattu lapsille ja teineille niiden ilmiasun ollessa kohderyhmälle sopivan yksinkertainen. Nolan on kollegoistaan poiketen pyrkinyt tekemään aivan oikeita elokuvia, joita kansoittavat aidot ja uskottavat henkilöhahmot; joissa käsitellään isoja ja painavia teemoja; joissa juoni polveilee monimutkaisesti ja paikoin yllättävästikin; ja jotka kunnianhimoisesti pyrkivät jopa murtautumaan genrensä ulkopuolelle - hyvänä esimerkkinä sarjan edellinen osa Yön ritari (2008), joka muistutti Heatin (1995) tapaista massiivista rikossaagaa.

Oman debattinsa paikka on tietysti se, voidaanko Batmania ylipäänsä pitää supersankarina - mielestäni ei, koska hänellä ei ole supervoimia. Hänhän on vain miljardööri Bruce Wayne, jolla vain sattuu olemaan perhetaustansa ansiosta käytössään suuret resurssit erilaisten rikollisten torjunnassa tarvittavien vimpainten kehittämiseen. Jopa sinänsä hullunkurisen lepakkoasun käyttö on perusteltu niin psykologisella kuin käytännönkin tasolla, ja tästä perustelusta sarjan uusinkin osa muistuttaa useampaan otteeseen.

Yön ritarin jättimäinen suosio neljä vuotta sitten nosti trilogian päätösosaan kohdistuvat odotukset pilvien yläpuolelle. Oscar-voitto, massiivinen skaala ja täydellinen katu-uskottavuus niin toiminta- kuin rikoselokuvanakin olivat jotakin ennenkokematonta. Jo pitkän aikaa ennakolta tiedettiin, että sarjan päätösosassa Batmanin (Christian Bale) päävastustajia ovat sarjakuvistakin tutut järkälemäinen superrikollinen Bane (Tom Hardy) ja taitava murtovaras Catwoman (Anne Hathaway). Odotettavissa oli myös huikea huipentuma trilogialle, jonka ennaltakäsin spekuloitiin saattavan päättyä jopa lepakkomiehen tuhoon. Miten kävi?

Yön ritarin tapahtumista on kulunut kahdeksan vuotta. Bruce Wayne on osittain rampautunut, partainen erakko joka elää suuren kartanonsa itäsiivessä, ei käy lainkaan ulkona, ja murehtii menettämäänsä rakastettua. Hänen alter egonsa Batman on pysynyt viime vuodet vieläkin täydellisemmin piilossa jouduttuaan ottamaan niskoilleen Harvey Dent -vainajan rikokset, jotta tämän puhtoinen maine säilyisi ja innostaisi Gothamin asukkaita säilymään kaidalla tiellä.

Ja tässä onkin onnistuttu hyvin: Dentin rehti virne kiiltokuvamaisessa valokuvassa on innostanut kaupunkilaiset niin lainkuuliaisiksi, että poliisivoimillakin on vähän tylsää, kun heidän jännittävimmät keikkansa koskevat ryyppyreissulleen kadonneen kongressiedustajan jäljittämistä. Tämän löytyminen sitten johtaakin suorastaan yltiöpäiseen, SWAT-tyyliseen iskuun harmittoman näköiseen kulmabaariin.

Myrsky on kuitenkin tulossa, ja sen tietää myös Catwoman, joka murtautuu eräillä kokkareilla Waynen asuttamaan siipeen ryöstämään tämän äidiltä perinnöksi jääneen näyttävän helminauhan (kuvassa yllä). Kumma kyllä, vaikka nainen myös onnistuu ryöstössä siitäkin huolimatta että Wayne hänet verekseltään yllättää, hän näyttää olevan innokkaampi taltioimaan miljardöörin sormenjäljet kuin suorittamaan itse varkauden.

Häikäilemätön Bane fanaattisine kumppaneineen on saapumassa tuhoamaan Gothamia, ja Waynen sormenjäkien anastaminen Catwomanin avustuksella on vain ensimmäinen askel pirullisessa juonessa, jonka monipolvisuus on vähintään yhtä hämmentävää kuin sen perimmäisten motiivien arvailu. Mitä ihmettä kaupungissa aiemmin tuntemattomalla terroristilla voi olla niin raskaasti sitä vastaan, että tämä haluaa nähdä koko kaupungin tuhottuna ja on itsekin valmis vaikka kuolemaan saavuttaakseen tuon tavoitteen?

Ensimmäiseksi on pakko sanoa, etteivät Nolanit ole onnistuneet käsikirjoituksessaan likimainkaan yhtä hyvin kuin edellisellä kerralla - sen lisäksi ettei Bane ole likikään niin karismaattinen pahis kuin Yön ritarin katseenvangitsijana toiminut Heath Ledgerin Jokeri. Tarinan käänteissä joudutaan jatkuvasti kulkemaan uskottavuuden rajamailla supersankarimaisuudet poislukienkin: kaikki tapahtumat ovat periaatteessa mahdollisia, mutta tuntuu kummalliselta että niin moni jossakin määrin epätodennäköinen asia tapahtuu juonen puitteissa peräjälkeen. Yhden vielä ymmärtäisin, mutta että kymmenen...

Spoilaamatta tuota on vaikea avata enempää, mutta se näyttäisi kielivän vaikeuksista keksiä enää Batmanille uskottavaa vastusta kaikin puolin vakuuttavan juonen puitteissa. Tätäkin pahempaa on kuitenkin juonenkäänteiden ja etenkin monien henkilöhahmojen sarjakuvamaisuus. Jälkimmäisen harmittelu kuulostaa ehkä vähän hassulta kun kyseessä on kuitenkin sarjakuviin pohjautuva elokuva, mutta kun Yön ritarissa saatiin jo nauttia todemmantuntuisista hahmoista, samaa olisi kaivannut lisää.

Toimintakohtauksia osataan edelleen rakennella hyvin ja käytetty raha näkyy kankaalla. Tosin mitään aivan ainoalaatuisen hienoa ei tällä kertaa nähdä: huipentumaksi taitaa jäädä jo trailerissa nähty kohtaus, jossa Banen ryhmän asettama pommi tuhoaa jalkapallokentän kesken ottelun ja useampikin Gothamin keskustaan johtava silta napsahtaa näyttävästi poikki. Muu aika hurjastellaan alun lentokonetakaa-ajoa lukuun ottamatta pitkin Gothamin katuja ja ilmatilaa moottoripyörin, autoin ja erilaisin Bat-vempelein.

Yön ritarin paluu on massiivisen pitkä elokuva. 2 tunnin ja 44 minuutin mittaisen teoksen aikana ei varsinaisesti ole pidempiä suvantokohtia, mutta monin paikoin tuntuu siltä kuin Nolanilla olisi hirmuinen kiire mennä eteenpäin. Leikkaukset ovat ripeitä ja otot niiden välissä mahdollisimman tiiviitä: kuin kiirehdittäisiin vain kuulemaan juonenkuljetuksen kannalta oleelliset repliikit jotta päästäisiin pikaisesti seuraaviin. Lieneekö ensimmäinen leikkaus ollut päälle nelituntinen? Jo Yön ritarin loppupuolella oli helppo havaita samanlaista kiirehtimistä; täällä sitä on vielä enemmän.

Vaikka Yön ritarin paluu on kokonaisuutena tyydyttävän tasoinen toimintaelokuva, tuntuu se väistämättä pettymykseltä suhteessa kivikoviin odotuksiin. Nolanin Batman-trilogian keskimmäinen osa jää sen vaikuttavimmaksi, ja vajaata vuorokautta ensikatselun jälkeen tuntuu siltä kuin jopa sarjan avaus Batman Begins (2005) olisi kiinnostavampaa nähdä uusiksi kuin tämä päätösosa, jopa sen sinänsä hyvästä loppuhuipentumasta huolimatta.

Käsitelläänpä sitten vielä hieman tarkemmin muutamia yksityiskohtaisempia näkökohtia. Eli seuraavan kuvan alapuolelta löytyy sitten spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita!

Koska julkisuudessa on kirjoitettu paljon ulkomaita myöten siitä, miten Batman päätyy elokuvassa vastustamaan demokraattista kansanvaltaa rahavallan ja järjestyksen puolesta, täytynee minunkin tuota vähän kommentoida. Tämähän liittyy elokuvassa tilanteeseen, jossa Bane ryhmineen on onnistunut eristämään Gothamin ulkomaailmasta täysin, kuten myös eristämään esivalta viikkokausiksi maanvyörymän alle loukkuun (mikä mm. kuuluu niihin mainitsemiini juonen lukuisiin epätodennäköisyyksiin).

Saatuaan täten Gothamin esivallan kukistettua Bane yllyttää kansalaisia ottamaan oikeudet omiin käsiinsä, järjestämään oma yhteiskuntansa uusiksi ja säätämään omat oikeuskäytäntönsä, samalla kun hän itse astuu sivuun ja katsoo miten kansalaiset vähitellen barbarisoituvat ja tuhoavat niin toisensa kuin itsensäkin ennen kuin ydinpommi tekee kaikista selvää tasapuolisesti.

Ne, joiden mielestä seuraava, Occupy-liikkeeseen rinnastuva "kansannousu" gothamilaisten keskuudessa ja lopulta sen kukistaminen Batmanin ja esivallan toimien kautta edustaa liki fasistista yhteiskuntanäkemystä, taitavat katsoa koko elokuvaa punaviherlasien läpi. Onhan se noin, jos tarkastellaan pelkästään sitä ryhmää, joka jää hännystelemään Banea ja tämän katalysoimia näytösoikeudenkäyntejä. Vähälle huomiolle kuitenkin jää, että kansalaisten valtaosa piileskelee koko tämän kansannousun ajan kotonaan eikä ota siihen osaa mitenkään.

Tältä pohjalta voitaisiin yhtä hyvin argumentoida, että tämä räyhäporukka on vain sitä samaa pientä vähemmistöä, joka soluttautuu jokaiseen rauhanomaiseen mielenosoitukseen tehdäkseen siitä mellakan. Suuri enemmistö käyttäytyy toisin. Heillä ei ole mitään demokratialiikettä, jonka Batman nujertaisi. Muille pahaa tekevien huligaanien kukistamisessa taas on vaikea nähdä mitään erityisen fasistista, se kuuluu normaalin järjestäytyneen yhteiskunnan toimintoihin.

Occupy-rinnastukseen ei ylipäänsäkään näytä olevan muuta perustetta kuin se, että elokuvan kontekstissa monilla pahimmista roistoista on jo sen alusta alkaen puku päällä. Muutenkin koko tämänsuuntainen kommentointi tuntuu hiukan ylitulkinnalta tilanteessa, jossa Nolan on palannut uusimmalla elokuvallaan kenties lähemmäs tarinan sarjakuvajuuria kuin edes trilogian ensimmäisessä osassa. Tässä elokuvassa hyvän ja pahan vastakkainasettelu vain nyt sattuu olemaan hyvin jyrkkä. Eikö tilanne ole sama muissakin sarjakuvaelokuvissa?

Lopuksi pitää vielä mainita minua kaikkein eniten häirinnyt juonen epätodennäköisyys, joka on itse asiassa jo suora mahdottomuus. Alkupuolella kerrotaan ihan selvästi, että Banen pommi tulee räjähtämään koska se koostuu jonkinlaisesta epävakaasta ydinmateriaalista. Vähän jo häiritsi, kun heti perään esitettiin suhteellisen tarkka arvio sen räjähtämisen ajankohdasta. Mutta loppua kohden tämä arvio rupesi tarkentumaan päivistä tunneiksi, kunnes lopussa pommin kylkeen oli ilmestynyt oikein aikapommimainen laskuri joka kertoi sekunnin tarkkuudella milloin aine on riittävän epävakaata räjähtääkseen!

Eikö epävakaa ydinmateriaali juuri tarkoita sitä että kaikki siihen liittyvä on epävarmaa. Jos se päättää omia aikojaan räjähtää, niin millä ihmeellä sen tapahtuma-ajan pystyy ennustamaan noin tarkasti? Ainakin sen hupaisan aikalaskurin olisi voinut jättää näyttämättä katsojan myötähäpeän minimoimiseksi.

Jukka Halttunen

A Serbian Film

Srpski film
Serbia 2010
Ohjaus: Srdjan Spasojevic
Käsikirjoitus: Sdrjan Spasojevic & Aleksandar Radivojevic
Pääosissa: Srdjan Todorovic, Sergej Trifunovic, Jelena Gavrilovic, Slobodan Bestic, Katarina Zutic

Yksi viime aikojen kiistellyimmistä ja varmastikin yleisesti ottaen myös vihatuimmista kauhuelokuvista kiersi festivaaleja jo valmistumisvuonnaan 2010. Viime vuoden alkupuolella se alkoi saada erilaisia sensuroituja videojulkaisuja niissä maissa, joissa sitä ei ollut vielä kokonaan kielletty (kuten mm. Brasiliassa, Saksassa ja Espanjassa). Skandinavian maat saivat kokonaan oman, täysin leikkaamattoman (!) blu-ray-versionsa viime vuoden kesäkuussa, joskin siitä huolimatta esimerkiksi Discshop kieltäytyi myymästä sitä Ruotsissa ja julkaisujen todellinen kohtalo Norjassa ja Tanskassa jäi pitkälti auki.

Mitä ihmettä voi sisältää kauhuelokuva, joka kohtaa näin yleismaailmallista vastustusta, ja jonka levitys yleisölle pyritään näin raivokkaasti estämään?

Kuten reaktioista jo saattaa arvata, A Serbian Film on lajityyppinsä mestariteos. Mutta samanaikaisesti se syyllistyy kauhuelokuvien helmasyntiin: se on liian hyvin tehty, mistä seuraa oletus, että sillä varmaankin on hyvin painokas vaikutus katsojaansa, mikä varmaan pitääkin paikkansa. Jos muistellaan kultaista 1970-lukua ja The Texas Chainsaw Massacrea, eihän siinäkään ollut mitään oikeasti vahingollista suhteessa muihin saman aikakauden kauhuklassikoihin (kuten Manaaja). Mutta se oli liian hyvin tehty, se aukoi uusia uria, ja sillä oli liian inhottava nimi.

A Serbian Filmillä ei ole liian inhottavaa vaan täysin neutraali nimi, mutta se kiistatta aukoo kauhugenressä kokonaan uusia uria, minkä lisäksi se kieltämättä on paikoitellen hyvin graafinen. Ei kuitenkaan sillä tavoin kuin synopsiksen lukenut ja siitä pultit ottanut moralisti voisi kuvitella.

Kuten esimerkiksi tämän linkin takaa voi lukea, A Serbian Filmin leikkaamaton versio on ollut tulenarkaa tavaraa jopa Espanjassa, joka vielä 1970- ja 1980-luvuilla päinvastoin tuotti kauhuelokuvia joita ei millään saatu sallittua edes leikkaamattomina täällä hieman pohjoisemmassa. Mistä on pohjimmiltaan kyse?

Ensimmäinen vertailukohta on syytä hakea melko kaukaa - sekä ajallisesti että aiheen puolesta. Vuonna 1984 vanha kunnon äärioikeistolainen, asehullu jenkki John Milius ohjasi suurimman mestariteoksensa Red Dawn, joka kuvasi Neuvostoliiton ja Kuuban suorittamaa Yhdysvaltain miehitystä. Kommunistivaltioiden asevoima oli elokuvan tarinassa osoittautunut ylivoimaiseksi jopa amerikkalaisille, ja vain satunnaiset sissiryhmittymät pystyivät enää taistelemaan Punaista vaaraa vastaan.

Miliuksen elokuvan lähtökohta on siis täydellisen ääliömäinen, mutta itse elokuva on silti suuri mestariteos. Tämä johtuu siitä, että tekijä uskoi asiaansa vähintään sataprosenttisesti, ja kirjoitti siihen sydänverellään uskottavia, suorastaan rakastettavia henkilöhahmoja, joiden keskinäinen dynamiikka lopulta muodosti elokuvan keskiön, ei niinkään taistelu inhoja kommareita vastaan. Kun Basil Poledourisin säveltämä jenkkien voitonmarssi alkaa riemukkaasti soida lopputekstien taustalla, vain kivisydän voi olla purskahtamatta itkuun - siitäkin huolimatta, ettei koko juonikuviossa ole koko aikana ollut mitään järkeä. Typerä aihe ei tee elokuvasta huonoa, jos tekijän sydän on pakahtumaisillaan hänen sitä toteuttaessaan.

A Serbian Filmin kohdalla asetelma on täsmälleen sama. Ohjaaja Srdjan Spjasojevic kertoo tarinan siitä, miten serbialaiset ovat kansakuntana koko Euroopan, tai ehkä jopa koko maailman törkeimmin kidutettuja ja raiskattuja marttyyrejä viime vuosikymmenten tapahtumien perusteella. Heidän raiskaamisensa alkaa saman tien kun he syntyvät, eikä se pääty edes heidän kuolemaansa.

Lähtökohta on siis vähintään yhtä naurettava kuin Miliuksella, mutta sydänverellä tehty toteutus nostaa silti palan kurkkuun kenellä hyvänsä eläytymiskykyisellä katsojalla. Tämä ei tarkoita samaa kuin ohjaajan sanomaan uskominen ja sen hyväksyminen; ainoastaan vakuuttumista siitä, että hän uskoo asiaansa ja on täydellisen tosissaan. Se riittää enemmän kuin hyvin mestariteoksen luomiseen.

Ja juuri sitä A Serbian Film on, mestariteos. Sen päähenkilö Milos (Srdjan Todorovic) on monessa suhteessa kuin minä itse. Myös hänellä on koti, kaunis vaimo, pieni poika, hyllyt täynnä videoita, ja koko elokuvan jälkipuoliskon hän vieläpä ajelee samanlaisella 5-sarjan BMW:llä (korimalli E60) kuin minä. Tosin sillä erolla ettei auto ole hänen omansa vaan lainassa.

Oleellinen ero kuitenkin löytyy. Milosilla on paljon tylsempi ammatti. Siinä missä minä seikkailen joka päivä it-projektien kiehtovassa maailmassa, Milos on pelkästään pornoelokuvatähti, vieläpä eläköitynyt sellainen. Mikä voisi olla vähemmän hauskaa? Eläköitynyt, valtavan aseensa koska hyvänsä pitkäksi aikaa toimintakuntoon saava sonni on kuitenkin ajautunut rahavaikeuksiin. Saatuaan vinkin todella rahakkaasta keikasta hänen on mahdoton vastustaa kiusausta korjata perheensä taloudellinen tilanne kertaheitolla.

Kauhuelokuvia edes vähän katsoneet saattavat arvata, että siitä ei hyvä seuraa. Viileä, ilmeisen älykäs ohjaaja (Sergej Trifunovic, kuva yllä) on ehkä vakuuttavan tuntuinen kertoessaan Milosille aikeistaan tehdä oikeasti taiteellinen pornoelokuva, mutta vaikuttaa jo alusta alkaen psykopaatilta. Ja sellaiseksi hän totta kai sittemmin osoittautuukin, joskin katsojan odotukset Milosin houkuttelemisesta jonkinlaisen snuff-filmin tähdeksi ovat lievästi sanoen liian yksinkertaisia. Kyse on paljon monitahoisemmasta taiteesta.

A Serbian Filmin kaikki tekijät ovat alansa ammattilaisia eikä olekaan ihme, että elokuva näyttää kokonaisuutena aidolta eurooppalaiselta taide-elokuvalta halpahintaisen eksploitaation sijaan. Myös meillä Suomessa saataville tulleen blu-ray-julkaisun kuvanlaatu on lisäksi poikkeuksellisen täydellinen, mikä saa lopputuloksen näyttämään vieläkin epätodellisemmalta.

Kuka hyvänsä eurooppalaisiin teenjuontielokuviin tottunut pystyy helposti katsomaan runsaan 100 minuutin mittaisen elokuvan melko tarkasti sen puoliväliin saakka ilman, että tee menee väärään kurkkuun. Sen jälkeen on sitten hieman vaikeampaa, kun Milosille yhdessä ainoassa kohtauksessa demonstroidaan miten pitkälle serbialaisen taidepornoelokuvan tekijät ovat aikeissa mennä. Tässä kohtaa myös minulta loppuvat sanat, en missään nimessä ikinä suostu kirjoittamaan saati julkisesti kuvailemaan mitä kyseisessä kohtauksessa tapahtuu. Myöskin kyseessä lienee yksi kauhuelokuvan historian harvoista, ellei peräti ainoa kohtaus, jossa erikoistehosteesta on tehty tahallisesti epäaidon näköinen, koska liika aitous olisi johtanut koko elokuvan täydelliseen kieltämiseen ja oikeudellisiin syytteisiin missä päin hyvänsä "sivistynyttä" maailmaa.

Milosin tarinassa tämä puolivälin äärimmäinen shokki on kuitenkin vasta käännöspiste. Matkalla kohti varsinaista kliimaksia nähdään myös perinteisesti viihdyttävää, katsojan henkisesti vapauttavaa splatteria, sekä todella komea huipennus jossa murskataan pää miltei yhtä vaikuttavasti kuin Irreversiblessä (2002) konsanaan. Elokuvan loppukohtaus on varmastikin kolkoin ja lohduttomin aikapäiviin, mukautuessaan ohjaajan äärikyyniseen sanomaan hyvinkin kirjaimellisesti.

En ihmettele, jos A Serbian Film herättää katsojissaan pelkästään vihaa ja kieltopyrkimyksiä, mutta elokuvana se on suorastaan hämmästyttävän voimakas teos, jota ei missään nimessä voi suositella jokaiselle. Extreme-kauhuelokuvan äärimmäisyyksiin tottuneelle se kuitenkin tarjoaa todella palkitsevan katselukokemuksen. En näitä CineActiven arvosteluja tähditä, mutta täydet viisi ovat totta kai tässä tapauksessa tarjolla.

Jukka Halttunen

The Human Centipede II: Full Sequence

Hollanti / Iso-Britannia / USA 2011
Ohjaus ja käsikirjoitus: Tom Six
Pääosissa: Laurence R. Harvey, Ashlynn Yennie, Bill Hutchens, Vivien Bridson, Peter Blankenstein

Kauhuelokuva on mielenkiintoinen elokuvan alalaji. Se muuntautuu kunkin aikakauden tarpeisiin siten, ettei edellisen huipputeosta katsova välttämättä edes tunnista seuraavan merkkipaalua samaan genreen lukeutuvaksi. Jokaiselta aikakaudelta ja vuosikymmeneltä silti löytyvät aina ne omat elementtinsä, jotka kykenevät tuottamaan halutun vaikutuksen oman aikakautensa katsojissa.

Hollantilaissyntyinen Tom Six (s. 1973) on yksi niistä meidän aikakautemme elokuvantekijöistä, jotka vievät onnistuneesti kauhugenreä eteenpäin - pyrkimättä varsinaisesti pelottamaan elokuvillaan ketään. Haluttu vaikutus on kokonaisvaltaisempi. Päällimmäisenä mieleen tuleva termi on pikemminkin inho, mutta kun elokuvia katsoo tarkemmin, niistä löytää helposti muitakin vaikuttimia kuin pelkän pyrkimyksen helppoon iljetykseen.

Sixin kuningasidea, jolla hän on varsinaisesti tehnyt nimestään tunnetun, on ihmistuhatjalkainen, The Human Centipede. Tästä oliosta kertova elokuvasarja on hänen käsikirjoituksessaan ja ohjauksessaan paraikaa laajenemassa trilogiaksi, jonka viimeinen osa on tulossa nähtäväksi ensi vuoden puolella. Piti kirjoittamani, että teattereihin, mutta se lienee toiveajattelua: päätösosan on tarkoitus olla kaikkien aikojen sairain elokuva, jonka ei pitäisi logiikan sääntöjen mukaan päästä teatterilevitykseen missään päin maailmaa. Videolevityksestäkin leikkaamattomassa muodossa tulisi olla lähinnä yllättyneen kiitollinen.

Sarjan aloittaneen elokuvan The Human Centipede: First Sequence (2009) taustalla vaikutti ohjaajan kaveripiirin pohdinta siitä, mikä olisi oikeasti sopiva rangaistus pedofiileille. Joku keksi, että nämä pitäisi kiinnittää toisiinsa suusta anukseen, tuhatjalkaista muistuttavaksi olioksi siten, että jälkimmäinen joutuisi väkisin nielemään eteensä kiinnitetyn ulosteet. (Jonon ensimmäisellä ei ilmeisesti olisi suuremmin hätää.)

Six sai ideasta inspiraation elokuvaan. Olisiko mahdollista oikeasti rakentaa tällainen olio, joka pystyisi peräti pysymään hengissä siten, että sillä olisi yksi ainoa ketjutettu ruuansulatuskanava? Ensimmäisen yksilön suusta peräsuoleen, siitä seuraavan suuhun jne. niin pitkään kuin tuhatjalkaisessa riittää jäseniä. Six rakensi tälle idealle melko perinteisen kauhuelokuvan, jossa syrjäiseen taloon haaksirikkoutuvat sievät naispuoliset amerikkalaisturistit joutuvat hullun tohtorin koekaniineiksi japanilaismiehen jatkoksi, kolmeosaisen tuhatjalkaisen kahdeksi jälkimmäiseksi osaksi.

Jo ykkösosan mainoslause julisti: 100% medically accurate! Six väitti alun perinkin, että sen kolmen hengen ihmisjono oli oikeasti mahdollinen toteuttaa lääketieteellisessä mielessä. Toki jonon viimeisenä oleva nainen alkoi elokuvassakin piakkoin voida melko huonosti saadessaan ravinnokseen vain jo kahteen kertaan sulatettua ruskeaa tahnaa, jonka ravitseva osuus oli käytetty jo kauan ennen kuin se hänen suuhunsa päätyi.

The Human Centipede: First Sequence on hyvin tehty, mutta enemmänkin kuin vain hiukan pointittoman tuntuinen inhodraama, joka on sisältönsä puolesta paljon kiltimpi ja siistimpi kuin mitä ylläoleva kuvaus antaa ymmärtää. Väärään paikkaan eksyvät päähenkilöt joutuvat yllämainittuun ongelmatilanteeseen ilman, että siitä irroitetaan juurikaan mitään muuta inhottavaa kuin pelkkä perusajatus. Mitään graafisesti iljettävää ei nähdä vaan se pitää kuvitella.

Tämä ei toistu trilogian keskimmäisessä osassa The Human Centipede II: Full Sequence (2011), jossa otetaan ykkösosassa hukatut potentiaaliset inhottavuustehot takaisin korkojen kanssa. Samalla kertaa ykkösosan pointittomuus korvautuu monitasoisella inhodraamalla, joka ei ehkä ole kauhuelokuva perinteisessä mielessä, mutta onnistuu silti vaikuttamaan katsojaan sellaisen tavoin. Uskomattoman törkeä juonisisältö pitää inhotason korkealla, ja kokonaisuuden kruunaa Sixin ennätysmusta huumori, joka saa katsojan hihittelemään mitä merkillisimmille asioille.

Full Sequencen keskushenkilö on Martin (Laurence R. Harvey, kuvissa), käytännössä mykkä ja varsin syvältä häiriintynyt lontoolainen paikoitushallin vartija, johon alkuperäinen elokuva on tehnyt suuren vaikutuksen. Martin katselee First Sequencea yhä uudelleen ja uudelleen työpaikkansa läppärillä samalla kun tekee töitä ja kolkkaa varomattomia asiakkaita isolla sorkkaraudallaan. Hänen haaveenaan on rakentaa kokonaan oma ihmistuhatjalkainen, peräti kahdestatoista osasta, mutta koska hänellä ei ole lääketieteellistä osaamista, joudutaan jo elokuvan julisteessa paljastamaan että tämänkertainen kokeilu on 100% medically inaccurate!

Kokonaan mustavalkoinen elokuva yllättää hyvällä taustoituksellaan. Tutustumme perusteellisesti Martinin kotioloihin, jotka paljastavat ilmiselvän syyn hänen häiriintyneisyyteensä. Edesmennyt isä on käyttänyt poikaa insestin kohteena, samoin perheen lähipiiriin edelleen kuuluva rabbi, ja omaa kuolemaansa suureen ääneen toivova äitikin yrittää tappaa poikansa aamun alkajaiksi isolla lihaveitsellä - minkä Martin tuntuu kuitenkin ottavan iisisti, kuin yhtenä osana normaaleja aamutoimia.

Martin ei muutenkaan puhu koko mustavalkoisena kuvatun elokuvan aikana yhtään mitään, mutta Harveyn ilmeikäs tulkinta ja eläimellinen ääntely välittävät kyllä tämän tunnetilat, aikeet ja tarkoitukset perille paremmin kuin hyvin. Elokuvan alkupuoli koostuu sairaiden kotiolojen kuvauksen ohella myös riemastuttavista splatter-roiskutuksista, jotka tuovat mukanaan toistuvia, positiivisia muistumia kultaisilta 1970- ja 1980-luvuilta.

Ihmistuhatjalkaisen rakentaminen ei tietenkään suju Martinilta niin kuin pitäisi, mistä seuraa elokuvan lopuksi yksi kaikkien aikojen sanoinkuvaamattomimmista viimeisistä puolituntisista. Ykkösosan hullun, mutta myös ammattitaitoisen tohtorin osaamisen puutteessa ihmisketjun rakentamiseen käytetään vaikka nitojaa. Kakkososassa myöskin roiskutellaan tarkoituksella juuri niitä kaikkia eritteitä, joita jo ykkösosan katsoja kuvitteli näkevänsä mutta joutui niitä odotellessaan "pettymään". Kohtalaisen vahva vatsa on hyvä apu jatko-osan finaalia seuratessa.

Paitsi, että Full Sequence yllättää aidosti toimivalla ja perustellulla häiriintyneisyyden kuvauksellaan, se myöskin häikäisee siinä mikä on kautta aikojen tehnyt kauhuelokuvista muistettavia: katsojansa haastamisessa seuraamaan tapahtumia, joiden seuraaminen ei ole helppoa. Elokuvan mustavalkoisuus tulee helposti perusteltua loppuvaiheita seuratessa: jos kaikki tämä olisi kuvattu väreissä, ei elokuvaa olisi varmastikaan sallittu julkaistavaksi missään sivistysvaltiossa. Nytkin mennään jo vähän niillä rajoilla.

The Human Centipede III: Final Sequence on luvattu valmistuvaksi ensi vuonna. Sen pitäisi ennakkotietojen mukaan sisältää useista sadoista ihmisistä koostuva ihmistuhatjalkainen, ja olla niin totaalisen sairas teos ettei sitä luultavasti sallita missään edes videojulkaisuna, teatterilevityksestä puhumattakaan. Nähtäväksi jää, yltääkö Tom Six isoihin lupauksiinsa. Ainakin kakkososa on komeasti onnistunut inhoelokuvan merkkipaalu.

Jukka Halttunen

John Carter

USA 2012
Ohjaus: Andrew Stanton
Käsikirjoitus: Andrew Stanton, Michael Andrews & Michael Chabon, pohjautuen Edgar Rice Burroughsin romaaniin Marsin sankari
Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Mark Strong, Ciarán Hinds, Dominic West

Marsin sankari John Carter on Tarzanilla maailmanmaineeseen nousseen Edgar Rice Burroughsin (1875 - 1950) toiseksi kuuluisin seikkailijahahmo. Kyseessä ei ole kirjailijan myöhäisempi hairahdus, sillä ensimmäinen John Carterista kertova Mars-kirja ilmestyi täsmälleen samana vuonna kuin ensimmäinen Tarzan-kirja: tasan sata vuotta sitten, vuonna 1912. Molemmat sarjat limittyivät Burroughsin tuotannossa siten, että ennen kuolemaansa 1950 kirjailija ehti kirjoittaa noin yhden Mars-kirjan kahta Tarzan-kirjaa kohden. Tarzaneita kertyi vuosina 1912 - 1947 yhteensä 22 kappaletta, Mars-kirjoja taas vuosina 1912 - 1948 tasan kymmenen.

Maanläheisempään Tarzaniin verrattuna Mars-sarja oli mielikuvituksellisempi. Sen päähenkilö sinkoutui selittämättömästi Mars-planeetan kamaralle ja kohtasi siellä mitä merkillisimpiä humanoideja ja eläinlajeja, kohoten nopeasti sankariksi hurjan taistelijaluonteensa ja nopean miekkakätensä avittamina. Burroughsin mielikuvituksen lento on toiminut tehokkaana esteenä elokuvaversioiden tekemiselle. Siinä missä Tarzan-elokuvia on tehty maailman sivu, erikoistehostetekniikka on tavoittanut Burroughsin Mars-visiot vasta kokonainen vuosisata kirjailijan ensimmäisen teoksen ilmestymisen jälkeen.

Erikoistehosteittensa osalta John Carter onkin mallikas suoritus. Kirjasarjan ensimmäisen osan oudot otukset kuten kuusiraajaiset vihreät marsilaiset, thoat-ratsut ja huippunopea, karvaton marsilaiskoira kalot ovat kääntyneet cgi-hahmoiksi moitteettomasti ja niiden interaktio ihmishahmojen kanssa toimii virheettömästi. Elokuvan ongelmat ovat kokonaan toisaalla, ja niistä ensimmäinen on, paradoksaalista kyllä, juonenkäänteiden tuttuus. Seikkailuelokuvien tekijät ovat jo ehtineet ammentaa Mars-kirjojen asetelmat muihin elokuviin siten, että vaikka sarjan avaava Marsin sankari oli kirjallisena teoksena aikoinaan edelläkävijä, tuntuu se nyt vihdoin valkokankaille saapuessaan perässähiihtäjältä.

Kerrataan aluksi juonen pääkohdat. Kuten alkuteoksessa, John Carter (Taylor Kitsch) on Yhdysvaltain sisällissodan aikoina 1800-luvun loppupuolella villissä lännessä kultaa kaivava yksinäinen susi. Sivistyksen parissa liikkuessaan mies herättää armeijan kiinnostuksen - irtiotto kirjasta siis tapahtuu jo tässä vaiheessa. Häntä yritetään taivutella liittymään sen riveihin, mutta hän pyrkii pakoon ja päätyy lopulta ojasta allikkoon. Yhdessä häntä takaa ajaneen upseerin nimeltä Powell kanssa Carter joutuu villien intiaanien yllättämäksi ja joutuu pakenemaan näiden kunnioituksella pelkäämään syrjäiseen erämaaluolaan Arizonassa, jossa kaksikko pystyy puolustautumaan hyökkääjiä vastaan.

Luolan perukoille ilmaantuu kuitenkin kuin tyhjästä oudon näköinen, kaljupäinen mies, jolta Carter onnistuu taistelun yhteydessä riistämään oudon sinihohtoisen talismaanin, ja siinä olevaa nappia puolivahingossa painettuaan hän sinkoutuu Mars-planeetan pinnalle. Ensi alkuun Carter ei tosin tajua olevansa Marsissa, ei edes tavattuaan oudon näköisiä nelikätisiä vihreitä olentoja, ja pompittuaan Maan vetovoiman treenaamilla lihaksillaan valtavia useamman kymmenien metrien mittaisia hyppyjä Marsin kevyemmän vetoivoiman vaikutuspiirissä.

Vihreät marsilaiset, jotka kutsuvat itseään tharkeiksi, äimistyvät Carterin hyppytaidoista ja ottavat tämän mukaan kaupunkiinsa kuin erikoisuuden, joka pitää näyttää kaikille kavereille. Vihreiden keskuudessa Carter pääsee osoittamaan myös verrattomat taistelutaitonsa, jotka yhdistettyinä hänen ylivertaisiin, heikon painovoiman mahdollistamiin ruumiinvoimiinsa, tekevät hänestä paikallisiin sotureihin nähden liki voittamattoman. Carterin varsinainen kutsumus Marsissa on kuitenkin toisaalla kuin vihreiden parissa.

Kaljupäiset papin oloiset kaapumiehet, joista yhden Carter tapasi jo Arizonan luolassa, ovat thernejä, jotka hallitsevat tappavaa sinistä tuhosädettä ja pystyvät sen avulla alistamaan koko Marsin tahtoonsa. Tämän tehdäkseen he kuitenkin tarvitsevat armeijan apua, ja ovat valinneet käsikassarakseen kävelevän kaupunki Zodangan (!) vallanhimoisen johtajan Sab Thanin (Dominic West). Tämä haluaa paitsi alistaa valtaansa Marsin johtavan valtion Heliumin, mukaan lukien sen jeddak eli kuningas Tardos Mors (Ciarán Hinds, ylhäällä vas.), myöskin mennä naimisiin tämän tyttären, prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, ylhäällä oik.) kanssa.

Carterin tehtäväksi jää estää niin Sab Thanin kuin thernienkin katalat aikeet, käyttäen apunaan tharkeja joiden jeddak Tars Tarkas (Willem Dafoe ääniroolissa) on hänen liittolaisensa. Ja muutamia kaipaavia silmäyksiä hän luo Dejah Thoriksenkin suuntaan. Onnistuuko Carterin pelastaa planeetta ja ehkä myös voittaa Heliumin hehkeä joskin varsin atleettinen prinsessa siinä sivussa omakseen?

John Carter on teknisessä mielessä hieno suoritus. Kuva, äänimaisema ja erikoistehosteet ovat lajityypin ehdotonta huippua, ja seikkailussa on toimiviakin osuuksia, jotka tosin miltei yksinomaan keskittyvät alkupuolelle jolloin Carter on vielä tharkien seurassa. Suunnilleen kaikki mikä liittyy jotenkin therneihin, heidän suunnitelmiinsa ja niiden estämiseen ei sen sijaan toimi ollenkaan ja lopputuloksena näyttäytyy keskitasoa melko selvästi heikompi fantasiaseikkailu.

Ohjaaja Andrew Stanton julistautui jo ennen elokuvan valmistumista suureksi Mars-kirjojen faniksi, joka halusi tehdä niille oikeutta valkokankaalla. Miksi hän sitten päätyi valitsemaan elokuvansa keskeisemmäksi konfliktin aiheuttajaksi täysin älyttömän planeetanvalloitussuunnitelman, jota ei alkuteoksessa esiinny lainkaan? Itse asiassa ensimmäisessä Mars-kirjassa Marsin sankari, jota elokuva enimmäkseen seurailee, ei esiinny thernejä ylipäänsäkään. Kuten ei myöskään sinisinä hohtavia tuhosäteitä. Thernit esiintyvät kylläkin sarjan toisessa ja kolmannessa kirjassa, mutta heillä ei ole minkäänlaisia maailmanvalloitussuunnitelmia puhumattakaan kyvyistä sellaisia toteuttaa.

Pahinta on, että thernien kyky orjuuttaa sinisäteineen kokonainen planeetta valtaansa, ja samanaikaisesti myös kyky liikkua aurinkokunnan kaikilla planeetoilla (kts. kuva ylempänä, jokainen säteen päässä oleva ympyrä edustaa yhtää aurinkokuntamme planeetoista) olisi jo etukäteen sitonut mahdollisten jatko-osien tekijöiden kädet tähän täysin älyvapaaseen juoni-ideaan, jolla ei ole vastinetta kirjoissa. John Carterin flopattua jatko-osia ei varmastikaan ole tulossa, mutta enpä niitä näillä lähtökohdilla olisi halunnut nähdäkään.

Jotta elokuvan epäonnistumiset saataisin kunnolla selvitettyä, käydään seuraavaksi läpi mitä yhteyksiä sillä on alkuperäisiin kirjoihin. John Carter noudattelee enimmäkseen alkuperäistä Marsin sankaria, joskin se on poiminut elementtejä myös myöhemmistä kirjoista. Seuraavana olevan spoilerivaroituksen jälkeisessä osassa tekstiä käsitellään yksityiskohtaisesti sekä elokuvan että kirjojen sisältöä, joten jos et ole jompaankumpaan tutustunut ja haluat vielä tutustua kaikkea etukäteen tietämättä, lopeta lukeminen tähän.

Spoilereita tulossa! Spoilereita tulossa! Spoilereita tulossa! Spoilereita tulossa!

Tässä aluksi muutamia muita eroavaisuuksia elokuvan ja kirjojen välillä, jotka jo luettelona antanevat mainion käsityksen siitä, miten valtavasti elokuvaversio eroaa kirjallisista alkuteoksista. Kirjoissa:

- Powell ei ollut Carteria takaa ajava upseeri vaan hänen kullankaivajakumppaninsa
- Tars Tarkas ei ollut tharkien jeddak ennen kuin vasta aivan ensimmäisen kirjan lopussa
- Tars Tarkas ei ollut tietoinen tyttärensä Solan henkilöllisyydestä ennen kuin kirjan lopussa
- Tal Hajus ei ollut pelkkä riidanhaluinen päällikkö vaan tharkien jeddak lähes kirjan loppuun saakka
- Tardos Mors ei ollut Dejah Thoriksen isä
- Dejah Thoris ei ollut yliälykäs tiedenainen vaan ihan tavallinen prinsessa
- Dejah Thoris ei ollut voittamaton soturi vaan ihan tavallinen prinsessa, jonka kädessä miekka toki pysyi siinä määrin kuin marsilaisilla yleensä
- Sab Than ei ollut Zodangan jeddak
- Zodanga ei ollut kävelevä kaupunki vaan ihan tavallinen, Heliumin syrjäseuduilla sijaitseva kapinalliskaupunki
- Matai Shang oli kyllä thernien ylipappi, mutta hänellä ei ollut mitään yliluonnollisia voimia eikä hän esiintynyt ensimmäisessä kirjassa lainkaan
- Thernit eivät hallinneet minkäänlaisia tuhosäteitä eivätkä pystyneet liikkumaan planeetalta toiselle
- Mitään tuhosäteitä sarjassa ei muutenkaan esiintynyt ennen kuin sen 7. kirjassa Marsin urho (A Fighting Man of Mars, 1931) jossa kyseinen tuhoase oli katalan mutta pelkurimaisen Jaharin jeddakin hallussa. Säde ei silloinkaan ollut sininen vaan näkymätön
- Tharkit eivät Marsin sankarin lopussa hyökänneet Heliumiin pyyteettömästi ja ilman tietoa palkkiosta, pelkästään John Carterin pyynnöstä, vaan Zodangaan saadakseen sieltä vaivojensa palkaksi hyvän ryöstösaaliin

On luonnollista, että romaanien monipolviset juonet joudutaan yksinkertaistamaan jotta niistä saadaan aikaan elokuvia. Tämä esimerkiksi selittää sen, että tharkien jed Lorquas Ptomel on kokonaan poistettu tarinasta: hänellä ei oikeastaan ollut siinäkään kovin merkityksellistä roolia. Osa yllämainituista muutoksista selittyy samalla tavoin.

Mutta tekemällä muutoksensa siten, että tarinan keskiöön nousevat sinisinä hohtavat tuhosäteet ja planeetalta toiselle vapaasti liikkuvat kaljupäiset papit, Stanton tekee karhunpalveluksen meille kaikille. Mars-sarjan ensimmäinen romaani oli nimenomaan maanläheinen tarina, jossa ei Carterin mystistä siirtymää vieraalle planeetalle lukuun ottamatta ollut mitään yliluonnollisia elementtejä. Elokuva täsmälleen päinvastoin suorastaan rakentuu niiden varaan. Voidaan aiheellisesti kysyä, kuinka moni katsoja oikeasti kaipaa yliluonnollisuutta seikkailutarinaan jossa välit selvitetään miekkaillen, ja kuinka paljon, jos lainkaan, alkuteosta tällöin oikeasti kunnioitetaan.

Lisäksi Marsin sankarin juoni oli alkujaankin niin suoraviivainen, että sen olisi luullut olevan siirrettävissä elokuvaksi ilman näin suuria painotusten muutoksia. Lorquas Ptomelin poistaminen tarinasta oli melko pieni muutos, ja samanlaisia yksinkertaistuksia olisi voitu tehdä muuallakin ilman, että John Carterin ja Dejah Thoriksen rakkaustarina trivialisoituu, kuten myös Tars Tarkaksen ja Solan tarina suhteissa Tal Hajukseen ja Sarkojaan. Kantos Kan, joka oli kirjassa Carterin uskollisin taistelutoveri, on pelkistynyt elokuvassa satunnaisesti vilahtavaksi helppoheikiksi, puhumattakaan kirjan lopun dramaattisista vaiheista Zodangassa, jossa Dejah Thoris oli myöntymässä pakkoavioliittoon Sab Thanin kanssa vasta luultuaan todellisen rakkautensa John Carterin kuolleen.

Edgar Rice Burroughs oli ehkä aika vanhanaikainen romantikko, mutta kuitenkin romantikko, ja hänen melodraaman tajunsa oli huippuluokkaa. Onkin sääli, että elokuvaversio jättää nimenomaan huomiotta nuo hänen vahvuutensa ja korvaa ne erikoistehosteilla ja viisastelevilla one-linereilla. John Carter ei ole se elokuva, jota me elokuvaversiota lähes 40 vuotta innolla odottaneet kirjasarjan fanit toivoimme ja olisimme myös ansainneet.

Kirjasarjan ensimmäiset kolme osaa muodostavat samankaltaisen trilogian kuin Taru sormusten herrasta, sisältävät useita unohtumattomia jaksoja, huikeita seikkailuja planeetan navalta toiselle ja äärimmäisen dramaattisia yksittäisiä kohtauksia. Ne olisivat ansainneet yhtä loistokkaan elokuvallisen toteutuksen kuin tuo kuuluisampi trilogia, mutta sellaista ei näillä näkymin ole odotettavissa - sikäli täydellisesti jatkon edellytykset ovat nyt tuhoutuneet paitsi huonon kaupallisen menestyksen myötä, myös siksi ettei elokuvaversion tarinaan oikeastaan pysty tekemään minkäänlaista järjellistä jatkoa. Koko tarina pitäisi aloittaa uudelleen alusta, eikä siihen tämän version heikon menestyksen jälkeen enää riittäne uskallusta millään sellaisella taholla, jolla olisi varaa kustantaa tarvittavat erikoistehosteet.

Jukka Halttunen

CineActive Rises

Runsaat kaksi ja puoli vuotta tauolla ollut CineActive herää uudelleen henkiin!

Viimeksi vuonna 2009 päivittämäni blogin motto oli "Elokuvista, musiikista ja muista elämänlaadun nostajista", mutta tämä sekoitus ei käytännössä oikein toiminut. Elokuvien osuus oli hajanaista havainnointia sattumalta kohdalleni osuneista nimikkeistä, musiikkiosuus puolestaan meni erilaisiksi listauksiksi - sinänsä kyllä ymmärrettävistä syistä 00-luvun olessa juuri päättymässä kun viimeksi kirjoittelin - joiden tekstimäärä taisi jopa ylittää elokuvien osuuden. Kun alkuperäinen tarkoitus oli blogin nimen mukaisesti kuitenkin keskittyä elokuviin, syntyi linjaton sekasotku jossa musiikki otti keskeisimmän roolin eikä sisältö enää vastannut omaa otsikkoaan.

Nyt suoritetaan ryhdistäytymisliike. CineActive keskittyy jatkossa pelkästään elokuviin, ja niinkin tehdessään välttelee tuollaisia lyhyitä, muistiinpanomaisia merkintöjä joita etenkin kesällä 2009 julkaisin useita. Pyrin jatkossa hieman laajempaan ja informaatioarvoltaan laadukkaampaan kirjoitteluun. Ensimmäinen aihe on valittu ja siitä ilmestyy kohtapuoliin laajahko artikkeli.

Yksi alkuvuoden isommista flopeista oli Andrew Stantonin suurelle Disney-studiolle ohjaama John Carter, ja sen myöhemmin tällä viikolla tapahtuvan videojulkaisun kunniaksi aion ruotia sitä läpi hieman tarkemmin, erityisesti vertaillen sitä alkuteoksiin joiden suhteen on otettu aika paljon vapauksia, ja tietenkin huonompiin suuntiin vaikka Stanton kirjojen faniksi tunnustautuikin. Olivatko nuo muutokset floppaamisen syynä vai oliko koko idea filmata Mars-kirjoja kuolleena syntynyt jo alun perinkin?

Vaikka musiikki ja muut elämänlaadun nostajat raivataankin CineActivesta pois, ne eivät silti jää kokonaan unohduksiin. Niitä varten on jatkossa kokonaan omat bloginsa. Musiikin osalta olen jo ehtinyt aika mukavan määrän tekstiä kirjoitellakin rinnakkaisblogiin ProgActive, jossa kieli on samalla kertaa vaihtunut englanniksi. Aiheen ollessa käytännössä rajattu progressiiviseen rockiin en oikein uskonut että pelkästään suomalaiselta kielialueelta löytyy riittävästi lukijoita, ja muutenkin tekee todella hyvää harjoitella englannin kielellä kirjoittamista - suosittelen samaa myös muille bloggareille!

ProgActiven ensimmäinen teksti syntyi 16. kesäkuuta kuluvaa vuotta, ja sen jälkeen uusia on tullut lähes päivittäin. Olemassaolonsa ensimmäisen vajaan kuukauden aikana ProgActiven lukijoissa on ollut eniten amerikkalaisia. Suomalaiset ovat vielä toistaiseksi kakkossijalla, varmaankin koska olen mainostanut blogia kavereilleni Facebookissa, mutta venäläiset ovat kirimässä kovaa vauhtia ohitse. Lisäksi jonkin verran satunnaisia lukijoita on ollut Britanniasta, Saksasta ja Hollannista.

Muista elämänlaadun nostajista tärkein on tietenkin alkoh... köh, siis viini, jota varten on olemassa kokonaan oma bloginsa WineActive, jonne en kuitenkaan ole ehtinyt kirjoittaa vielä mitään. Sinne alkaa kuitenkin pikku hiljaa kertyä viinitietoutta ja -suosituksia. Siellä kielenä pysyy todennäköisesti suomi, kuten myös täällä CineActiven puolella ainakin toistaiseksi. Molemmista aiheista kiinnostuneita löytynee omalta kielialueeltamme riittävästi.

Ja seuraavaksi vuorossa: John Carter! Tekstini valmistunee huomiseksi, dvd:n ja blu-rayn pitäisi olla saatavilla sekä 2D- että 3D-formaatissa tulevana perjantaina, 13. päivänä.