Ohjaus: Andrew Stanton
Käsikirjoitus: Andrew Stanton, Michael Andrews & Michael Chabon, pohjautuen Edgar Rice Burroughsin romaaniin Marsin sankari
Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Mark Strong, Ciarán Hinds, Dominic West
Marsin sankari John Carter on Tarzanilla maailmanmaineeseen nousseen Edgar Rice Burroughsin (1875 - 1950) toiseksi kuuluisin seikkailijahahmo. Kyseessä ei ole kirjailijan myöhäisempi hairahdus, sillä ensimmäinen John Carterista kertova Mars-kirja ilmestyi täsmälleen samana vuonna kuin ensimmäinen Tarzan-kirja: tasan sata vuotta sitten, vuonna 1912. Molemmat sarjat limittyivät Burroughsin tuotannossa siten, että ennen kuolemaansa 1950 kirjailija ehti kirjoittaa noin yhden Mars-kirjan kahta Tarzan-kirjaa kohden. Tarzaneita kertyi vuosina 1912 - 1947 yhteensä 22 kappaletta, Mars-kirjoja taas vuosina 1912 - 1948 tasan kymmenen.
Maanläheisempään Tarzaniin verrattuna Mars-sarja oli mielikuvituksellisempi. Sen päähenkilö sinkoutui selittämättömästi Mars-planeetan kamaralle ja kohtasi siellä mitä merkillisimpiä humanoideja ja eläinlajeja, kohoten nopeasti sankariksi hurjan taistelijaluonteensa ja nopean miekkakätensä avittamina. Burroughsin mielikuvituksen lento on toiminut tehokkaana esteenä elokuvaversioiden tekemiselle. Siinä missä Tarzan-elokuvia on tehty maailman sivu, erikoistehostetekniikka on tavoittanut Burroughsin Mars-visiot vasta kokonainen vuosisata kirjailijan ensimmäisen teoksen ilmestymisen jälkeen.
Erikoistehosteittensa osalta John Carter onkin mallikas suoritus. Kirjasarjan ensimmäisen osan oudot otukset kuten kuusiraajaiset vihreät marsilaiset, thoat-ratsut ja huippunopea, karvaton marsilaiskoira kalot ovat kääntyneet cgi-hahmoiksi moitteettomasti ja niiden interaktio ihmishahmojen kanssa toimii virheettömästi. Elokuvan ongelmat ovat kokonaan toisaalla, ja niistä ensimmäinen on, paradoksaalista kyllä, juonenkäänteiden tuttuus. Seikkailuelokuvien tekijät ovat jo ehtineet ammentaa Mars-kirjojen asetelmat muihin elokuviin siten, että vaikka sarjan avaava Marsin sankari oli kirjallisena teoksena aikoinaan edelläkävijä, tuntuu se nyt vihdoin valkokankaille saapuessaan perässähiihtäjältä.
Kerrataan aluksi juonen pääkohdat. Kuten alkuteoksessa, John Carter (Taylor Kitsch) on Yhdysvaltain sisällissodan aikoina 1800-luvun loppupuolella villissä lännessä kultaa kaivava yksinäinen susi. Sivistyksen parissa liikkuessaan mies herättää armeijan kiinnostuksen - irtiotto kirjasta siis tapahtuu jo tässä vaiheessa. Häntä yritetään taivutella liittymään sen riveihin, mutta hän pyrkii pakoon ja päätyy lopulta ojasta allikkoon. Yhdessä häntä takaa ajaneen upseerin nimeltä Powell kanssa Carter joutuu villien intiaanien yllättämäksi ja joutuu pakenemaan näiden kunnioituksella pelkäämään syrjäiseen erämaaluolaan Arizonassa, jossa kaksikko pystyy puolustautumaan hyökkääjiä vastaan.
Luolan perukoille ilmaantuu kuitenkin kuin tyhjästä oudon näköinen, kaljupäinen mies, jolta Carter onnistuu taistelun yhteydessä riistämään oudon sinihohtoisen talismaanin, ja siinä olevaa nappia puolivahingossa painettuaan hän sinkoutuu Mars-planeetan pinnalle. Ensi alkuun Carter ei tosin tajua olevansa Marsissa, ei edes tavattuaan oudon näköisiä nelikätisiä vihreitä olentoja, ja pompittuaan Maan vetovoiman treenaamilla lihaksillaan valtavia useamman kymmenien metrien mittaisia hyppyjä Marsin kevyemmän vetoivoiman vaikutuspiirissä.
Vihreät marsilaiset, jotka kutsuvat itseään tharkeiksi, äimistyvät Carterin hyppytaidoista ja ottavat tämän mukaan kaupunkiinsa kuin erikoisuuden, joka pitää näyttää kaikille kavereille. Vihreiden keskuudessa Carter pääsee osoittamaan myös verrattomat taistelutaitonsa, jotka yhdistettyinä hänen ylivertaisiin, heikon painovoiman mahdollistamiin ruumiinvoimiinsa, tekevät hänestä paikallisiin sotureihin nähden liki voittamattoman. Carterin varsinainen kutsumus Marsissa on kuitenkin toisaalla kuin vihreiden parissa.
Kaljupäiset papin oloiset kaapumiehet, joista yhden Carter tapasi jo Arizonan luolassa, ovat thernejä, jotka hallitsevat tappavaa sinistä tuhosädettä ja pystyvät sen avulla alistamaan koko Marsin tahtoonsa. Tämän tehdäkseen he kuitenkin tarvitsevat armeijan apua, ja ovat valinneet käsikassarakseen kävelevän kaupunki Zodangan (!) vallanhimoisen johtajan Sab Thanin (Dominic West). Tämä haluaa paitsi alistaa valtaansa Marsin johtavan valtion Heliumin, mukaan lukien sen jeddak eli kuningas Tardos Mors (Ciarán Hinds, ylhäällä vas.), myöskin mennä naimisiin tämän tyttären, prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, ylhäällä oik.) kanssa.
Carterin tehtäväksi jää estää niin Sab Thanin kuin thernienkin katalat aikeet, käyttäen apunaan tharkeja joiden jeddak Tars Tarkas (Willem Dafoe ääniroolissa) on hänen liittolaisensa. Ja muutamia kaipaavia silmäyksiä hän luo Dejah Thoriksenkin suuntaan. Onnistuuko Carterin pelastaa planeetta ja ehkä myös voittaa Heliumin hehkeä joskin varsin atleettinen prinsessa siinä sivussa omakseen?
John Carter on teknisessä mielessä hieno suoritus. Kuva, äänimaisema ja erikoistehosteet ovat lajityypin ehdotonta huippua, ja seikkailussa on toimiviakin osuuksia, jotka tosin miltei yksinomaan keskittyvät alkupuolelle jolloin Carter on vielä tharkien seurassa. Suunnilleen kaikki mikä liittyy jotenkin therneihin, heidän suunnitelmiinsa ja niiden estämiseen ei sen sijaan toimi ollenkaan ja lopputuloksena näyttäytyy keskitasoa melko selvästi heikompi fantasiaseikkailu.
Ohjaaja Andrew Stanton julistautui jo ennen elokuvan valmistumista suureksi Mars-kirjojen faniksi, joka halusi tehdä niille oikeutta valkokankaalla. Miksi hän sitten päätyi valitsemaan elokuvansa keskeisemmäksi konfliktin aiheuttajaksi täysin älyttömän planeetanvalloitussuunnitelman, jota ei alkuteoksessa esiinny lainkaan? Itse asiassa ensimmäisessä Mars-kirjassa Marsin sankari, jota elokuva enimmäkseen seurailee, ei esiinny thernejä ylipäänsäkään. Kuten ei myöskään sinisinä hohtavia tuhosäteitä. Thernit esiintyvät kylläkin sarjan toisessa ja kolmannessa kirjassa, mutta heillä ei ole minkäänlaisia maailmanvalloitussuunnitelmia puhumattakaan kyvyistä sellaisia toteuttaa.
Pahinta on, että thernien kyky orjuuttaa sinisäteineen kokonainen planeetta valtaansa, ja samanaikaisesti myös kyky liikkua aurinkokunnan kaikilla planeetoilla (kts. kuva ylempänä, jokainen säteen päässä oleva ympyrä edustaa yhtää aurinkokuntamme planeetoista) olisi jo etukäteen sitonut mahdollisten jatko-osien tekijöiden kädet tähän täysin älyvapaaseen juoni-ideaan, jolla ei ole vastinetta kirjoissa. John Carterin flopattua jatko-osia ei varmastikaan ole tulossa, mutta enpä niitä näillä lähtökohdilla olisi halunnut nähdäkään.
Jotta elokuvan epäonnistumiset saataisin kunnolla selvitettyä, käydään seuraavaksi läpi mitä yhteyksiä sillä on alkuperäisiin kirjoihin. John Carter noudattelee enimmäkseen alkuperäistä Marsin sankaria, joskin se on poiminut elementtejä myös myöhemmistä kirjoista. Seuraavana olevan spoilerivaroituksen jälkeisessä osassa tekstiä käsitellään yksityiskohtaisesti sekä elokuvan että kirjojen sisältöä, joten jos et ole jompaankumpaan tutustunut ja haluat vielä tutustua kaikkea etukäteen tietämättä, lopeta lukeminen tähän.
Spoilereita tulossa! Spoilereita tulossa! Spoilereita tulossa! Spoilereita tulossa!
Tässä aluksi muutamia muita eroavaisuuksia elokuvan ja kirjojen välillä, jotka jo luettelona antanevat mainion käsityksen siitä, miten valtavasti elokuvaversio eroaa kirjallisista alkuteoksista. Kirjoissa:
- Powell ei ollut Carteria takaa ajava upseeri vaan hänen kullankaivajakumppaninsa
- Tars Tarkas ei ollut tharkien jeddak ennen kuin vasta aivan ensimmäisen kirjan lopussa
- Tars Tarkas ei ollut tietoinen tyttärensä Solan henkilöllisyydestä ennen kuin kirjan lopussa
- Tal Hajus ei ollut pelkkä riidanhaluinen päällikkö vaan tharkien jeddak lähes kirjan loppuun saakka
- Tardos Mors ei ollut Dejah Thoriksen isä
- Dejah Thoris ei ollut yliälykäs tiedenainen vaan ihan tavallinen prinsessa
- Dejah Thoris ei ollut voittamaton soturi vaan ihan tavallinen prinsessa, jonka kädessä miekka toki pysyi siinä määrin kuin marsilaisilla yleensä
- Sab Than ei ollut Zodangan jeddak
- Zodanga ei ollut kävelevä kaupunki vaan ihan tavallinen, Heliumin syrjäseuduilla sijaitseva kapinalliskaupunki
- Matai Shang oli kyllä thernien ylipappi, mutta hänellä ei ollut mitään yliluonnollisia voimia eikä hän esiintynyt ensimmäisessä kirjassa lainkaan
- Thernit eivät hallinneet minkäänlaisia tuhosäteitä eivätkä pystyneet liikkumaan planeetalta toiselle
- Mitään tuhosäteitä sarjassa ei muutenkaan esiintynyt ennen kuin sen 7. kirjassa Marsin urho (A Fighting Man of Mars, 1931) jossa kyseinen tuhoase oli katalan mutta pelkurimaisen Jaharin jeddakin hallussa. Säde ei silloinkaan ollut sininen vaan näkymätön
- Tharkit eivät Marsin sankarin lopussa hyökänneet Heliumiin pyyteettömästi ja ilman tietoa palkkiosta, pelkästään John Carterin pyynnöstä, vaan Zodangaan saadakseen sieltä vaivojensa palkaksi hyvän ryöstösaaliin
On luonnollista, että romaanien monipolviset juonet joudutaan yksinkertaistamaan jotta niistä saadaan aikaan elokuvia. Tämä esimerkiksi selittää sen, että tharkien jed Lorquas Ptomel on kokonaan poistettu tarinasta: hänellä ei oikeastaan ollut siinäkään kovin merkityksellistä roolia. Osa yllämainituista muutoksista selittyy samalla tavoin.
Mutta tekemällä muutoksensa siten, että tarinan keskiöön nousevat sinisinä hohtavat tuhosäteet ja planeetalta toiselle vapaasti liikkuvat kaljupäiset papit, Stanton tekee karhunpalveluksen meille kaikille. Mars-sarjan ensimmäinen romaani oli nimenomaan maanläheinen tarina, jossa ei Carterin mystistä siirtymää vieraalle planeetalle lukuun ottamatta ollut mitään yliluonnollisia elementtejä. Elokuva täsmälleen päinvastoin suorastaan rakentuu niiden varaan. Voidaan aiheellisesti kysyä, kuinka moni katsoja oikeasti kaipaa yliluonnollisuutta seikkailutarinaan jossa välit selvitetään miekkaillen, ja kuinka paljon, jos lainkaan, alkuteosta tällöin oikeasti kunnioitetaan.
Lisäksi Marsin sankarin juoni oli alkujaankin niin suoraviivainen, että sen olisi luullut olevan siirrettävissä elokuvaksi ilman näin suuria painotusten muutoksia. Lorquas Ptomelin poistaminen tarinasta oli melko pieni muutos, ja samanlaisia yksinkertaistuksia olisi voitu tehdä muuallakin ilman, että John Carterin ja Dejah Thoriksen rakkaustarina trivialisoituu, kuten myös Tars Tarkaksen ja Solan tarina suhteissa Tal Hajukseen ja Sarkojaan. Kantos Kan, joka oli kirjassa Carterin uskollisin taistelutoveri, on pelkistynyt elokuvassa satunnaisesti vilahtavaksi helppoheikiksi, puhumattakaan kirjan lopun dramaattisista vaiheista Zodangassa, jossa Dejah Thoris oli myöntymässä pakkoavioliittoon Sab Thanin kanssa vasta luultuaan todellisen rakkautensa John Carterin kuolleen.
Edgar Rice Burroughs oli ehkä aika vanhanaikainen romantikko, mutta kuitenkin romantikko, ja hänen melodraaman tajunsa oli huippuluokkaa. Onkin sääli, että elokuvaversio jättää nimenomaan huomiotta nuo hänen vahvuutensa ja korvaa ne erikoistehosteilla ja viisastelevilla one-linereilla. John Carter ei ole se elokuva, jota me elokuvaversiota lähes 40 vuotta innolla odottaneet kirjasarjan fanit toivoimme ja olisimme myös ansainneet.
Kirjasarjan ensimmäiset kolme osaa muodostavat samankaltaisen trilogian kuin Taru sormusten herrasta, sisältävät useita unohtumattomia jaksoja, huikeita seikkailuja planeetan navalta toiselle ja äärimmäisen dramaattisia yksittäisiä kohtauksia. Ne olisivat ansainneet yhtä loistokkaan elokuvallisen toteutuksen kuin tuo kuuluisampi trilogia, mutta sellaista ei näillä näkymin ole odotettavissa - sikäli täydellisesti jatkon edellytykset ovat nyt tuhoutuneet paitsi huonon kaupallisen menestyksen myötä, myös siksi ettei elokuvaversion tarinaan oikeastaan pysty tekemään minkäänlaista järjellistä jatkoa. Koko tarina pitäisi aloittaa uudelleen alusta, eikä siihen tämän version heikon menestyksen jälkeen enää riittäne uskallusta millään sellaisella taholla, jolla olisi varaa kustantaa tarvittavat erikoistehosteet.
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti