Serbia 2010
Ohjaus: Srdjan Spasojevic
Käsikirjoitus: Sdrjan Spasojevic & Aleksandar Radivojevic
Pääosissa: Srdjan Todorovic, Sergej Trifunovic, Jelena Gavrilovic, Slobodan Bestic, Katarina Zutic
Yksi viime aikojen kiistellyimmistä ja varmastikin yleisesti ottaen myös vihatuimmista kauhuelokuvista kiersi festivaaleja jo valmistumisvuonnaan 2010. Viime vuoden alkupuolella se alkoi saada erilaisia sensuroituja videojulkaisuja niissä maissa, joissa sitä ei ollut vielä kokonaan kielletty (kuten mm. Brasiliassa, Saksassa ja Espanjassa). Skandinavian maat saivat kokonaan oman, täysin leikkaamattoman (!) blu-ray-versionsa viime vuoden kesäkuussa, joskin siitä huolimatta esimerkiksi Discshop kieltäytyi myymästä sitä Ruotsissa ja julkaisujen todellinen kohtalo Norjassa ja Tanskassa jäi pitkälti auki.
Mitä ihmettä voi sisältää kauhuelokuva, joka kohtaa näin yleismaailmallista vastustusta, ja jonka levitys yleisölle pyritään näin raivokkaasti estämään?
Kuten reaktioista jo saattaa arvata, A Serbian Film on lajityyppinsä mestariteos. Mutta samanaikaisesti se syyllistyy kauhuelokuvien helmasyntiin: se on liian hyvin tehty, mistä seuraa oletus, että sillä varmaankin on hyvin painokas vaikutus katsojaansa, mikä varmaan pitääkin paikkansa. Jos muistellaan kultaista 1970-lukua ja The Texas Chainsaw Massacrea, eihän siinäkään ollut mitään oikeasti vahingollista suhteessa muihin saman aikakauden kauhuklassikoihin (kuten Manaaja). Mutta se oli liian hyvin tehty, se aukoi uusia uria, ja sillä oli liian inhottava nimi.
A Serbian Filmillä ei ole liian inhottavaa vaan täysin neutraali nimi, mutta se kiistatta aukoo kauhugenressä kokonaan uusia uria, minkä lisäksi se kieltämättä on paikoitellen hyvin graafinen. Ei kuitenkaan sillä tavoin kuin synopsiksen lukenut ja siitä pultit ottanut moralisti voisi kuvitella.
Kuten esimerkiksi tämän linkin takaa voi lukea, A Serbian Filmin leikkaamaton versio on ollut tulenarkaa tavaraa jopa Espanjassa, joka vielä 1970- ja 1980-luvuilla päinvastoin tuotti kauhuelokuvia joita ei millään saatu sallittua edes leikkaamattomina täällä hieman pohjoisemmassa. Mistä on pohjimmiltaan kyse?
Ensimmäinen vertailukohta on syytä hakea melko kaukaa - sekä ajallisesti että aiheen puolesta. Vuonna 1984 vanha kunnon äärioikeistolainen, asehullu jenkki John Milius ohjasi suurimman mestariteoksensa Red Dawn, joka kuvasi Neuvostoliiton ja Kuuban suorittamaa Yhdysvaltain miehitystä. Kommunistivaltioiden asevoima oli elokuvan tarinassa osoittautunut ylivoimaiseksi jopa amerikkalaisille, ja vain satunnaiset sissiryhmittymät pystyivät enää taistelemaan Punaista vaaraa vastaan.
Miliuksen elokuvan lähtökohta on siis täydellisen ääliömäinen, mutta itse elokuva on silti suuri mestariteos. Tämä johtuu siitä, että tekijä uskoi asiaansa vähintään sataprosenttisesti, ja kirjoitti siihen sydänverellään uskottavia, suorastaan rakastettavia henkilöhahmoja, joiden keskinäinen dynamiikka lopulta muodosti elokuvan keskiön, ei niinkään taistelu inhoja kommareita vastaan. Kun Basil Poledourisin säveltämä jenkkien voitonmarssi alkaa riemukkaasti soida lopputekstien taustalla, vain kivisydän voi olla purskahtamatta itkuun - siitäkin huolimatta, ettei koko juonikuviossa ole koko aikana ollut mitään järkeä. Typerä aihe ei tee elokuvasta huonoa, jos tekijän sydän on pakahtumaisillaan hänen sitä toteuttaessaan.
A Serbian Filmin kohdalla asetelma on täsmälleen sama. Ohjaaja Srdjan Spjasojevic kertoo tarinan siitä, miten serbialaiset ovat kansakuntana koko Euroopan, tai ehkä jopa koko maailman törkeimmin kidutettuja ja raiskattuja marttyyrejä viime vuosikymmenten tapahtumien perusteella. Heidän raiskaamisensa alkaa saman tien kun he syntyvät, eikä se pääty edes heidän kuolemaansa.
Lähtökohta on siis vähintään yhtä naurettava kuin Miliuksella, mutta sydänverellä tehty toteutus nostaa silti palan kurkkuun kenellä hyvänsä eläytymiskykyisellä katsojalla. Tämä ei tarkoita samaa kuin ohjaajan sanomaan uskominen ja sen hyväksyminen; ainoastaan vakuuttumista siitä, että hän uskoo asiaansa ja on täydellisen tosissaan. Se riittää enemmän kuin hyvin mestariteoksen luomiseen.
Ja juuri sitä A Serbian Film on, mestariteos. Sen päähenkilö Milos (Srdjan Todorovic) on monessa suhteessa kuin minä itse. Myös hänellä on koti, kaunis vaimo, pieni poika, hyllyt täynnä videoita, ja koko elokuvan jälkipuoliskon hän vieläpä ajelee samanlaisella 5-sarjan BMW:llä (korimalli E60) kuin minä. Tosin sillä erolla ettei auto ole hänen omansa vaan lainassa.
Oleellinen ero kuitenkin löytyy. Milosilla on paljon tylsempi ammatti. Siinä missä minä seikkailen joka päivä it-projektien kiehtovassa maailmassa, Milos on pelkästään pornoelokuvatähti, vieläpä eläköitynyt sellainen. Mikä voisi olla vähemmän hauskaa? Eläköitynyt, valtavan aseensa koska hyvänsä pitkäksi aikaa toimintakuntoon saava sonni on kuitenkin ajautunut rahavaikeuksiin. Saatuaan vinkin todella rahakkaasta keikasta hänen on mahdoton vastustaa kiusausta korjata perheensä taloudellinen tilanne kertaheitolla.
Kauhuelokuvia edes vähän katsoneet saattavat arvata, että siitä ei hyvä seuraa. Viileä, ilmeisen älykäs ohjaaja (Sergej Trifunovic, kuva yllä) on ehkä vakuuttavan tuntuinen kertoessaan Milosille aikeistaan tehdä oikeasti taiteellinen pornoelokuva, mutta vaikuttaa jo alusta alkaen psykopaatilta. Ja sellaiseksi hän totta kai sittemmin osoittautuukin, joskin katsojan odotukset Milosin houkuttelemisesta jonkinlaisen snuff-filmin tähdeksi ovat lievästi sanoen liian yksinkertaisia. Kyse on paljon monitahoisemmasta taiteesta.
A Serbian Filmin kaikki tekijät ovat alansa ammattilaisia eikä olekaan ihme, että elokuva näyttää kokonaisuutena aidolta eurooppalaiselta taide-elokuvalta halpahintaisen eksploitaation sijaan. Myös meillä Suomessa saataville tulleen blu-ray-julkaisun kuvanlaatu on lisäksi poikkeuksellisen täydellinen, mikä saa lopputuloksen näyttämään vieläkin epätodellisemmalta.
Kuka hyvänsä eurooppalaisiin teenjuontielokuviin tottunut pystyy helposti katsomaan runsaan 100 minuutin mittaisen elokuvan melko tarkasti sen puoliväliin saakka ilman, että tee menee väärään kurkkuun. Sen jälkeen on sitten hieman vaikeampaa, kun Milosille yhdessä ainoassa kohtauksessa demonstroidaan miten pitkälle serbialaisen taidepornoelokuvan tekijät ovat aikeissa mennä. Tässä kohtaa myös minulta loppuvat sanat, en missään nimessä ikinä suostu kirjoittamaan saati julkisesti kuvailemaan mitä kyseisessä kohtauksessa tapahtuu. Myöskin kyseessä lienee yksi kauhuelokuvan historian harvoista, ellei peräti ainoa kohtaus, jossa erikoistehosteesta on tehty tahallisesti epäaidon näköinen, koska liika aitous olisi johtanut koko elokuvan täydelliseen kieltämiseen ja oikeudellisiin syytteisiin missä päin hyvänsä "sivistynyttä" maailmaa.
Milosin tarinassa tämä puolivälin äärimmäinen shokki on kuitenkin vasta käännöspiste. Matkalla kohti varsinaista kliimaksia nähdään myös perinteisesti viihdyttävää, katsojan henkisesti vapauttavaa splatteria, sekä todella komea huipennus jossa murskataan pää miltei yhtä vaikuttavasti kuin Irreversiblessä (2002) konsanaan. Elokuvan loppukohtaus on varmastikin kolkoin ja lohduttomin aikapäiviin, mukautuessaan ohjaajan äärikyyniseen sanomaan hyvinkin kirjaimellisesti.
En ihmettele, jos A Serbian Film herättää katsojissaan pelkästään vihaa ja kieltopyrkimyksiä, mutta elokuvana se on suorastaan hämmästyttävän voimakas teos, jota ei missään nimessä voi suositella jokaiselle. Extreme-kauhuelokuvan äärimmäisyyksiin tottuneelle se kuitenkin tarjoaa todella palkitsevan katselukokemuksen. En näitä CineActiven arvosteluja tähditä, mutta täydet viisi ovat totta kai tässä tapauksessa tarjolla.
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti