USA 2012
Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Jonathan Nolan & Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Joseph Gordon-Levitt, Tom Hardy, Anne Hathaway, Marion Cotillard, Gary Oldman
Christopher Nolanin ohjaamat Batman-elokuvat ovat tuoneet kokonaan uudenlaista uskottavuutta supersankarisarjakuvista tehtyihin toiminta- ja efektielokuviin, jotka on pääsääntöisesti suunnattu lapsille ja teineille niiden ilmiasun ollessa kohderyhmälle sopivan yksinkertainen. Nolan on kollegoistaan poiketen pyrkinyt tekemään aivan oikeita elokuvia, joita kansoittavat aidot ja uskottavat henkilöhahmot; joissa käsitellään isoja ja painavia teemoja; joissa juoni polveilee monimutkaisesti ja paikoin yllättävästikin; ja jotka kunnianhimoisesti pyrkivät jopa murtautumaan genrensä ulkopuolelle - hyvänä esimerkkinä sarjan edellinen osa Yön ritari (2008), joka muistutti Heatin (1995) tapaista massiivista rikossaagaa.
Oman debattinsa paikka on tietysti se, voidaanko Batmania ylipäänsä pitää supersankarina - mielestäni ei, koska hänellä ei ole supervoimia. Hänhän on vain miljardööri Bruce Wayne, jolla vain sattuu olemaan perhetaustansa ansiosta käytössään suuret resurssit erilaisten rikollisten torjunnassa tarvittavien vimpainten kehittämiseen. Jopa sinänsä hullunkurisen lepakkoasun käyttö on perusteltu niin psykologisella kuin käytännönkin tasolla, ja tästä perustelusta sarjan uusinkin osa muistuttaa useampaan otteeseen.
Yön ritarin jättimäinen suosio neljä vuotta sitten nosti trilogian päätösosaan kohdistuvat odotukset pilvien yläpuolelle. Oscar-voitto, massiivinen skaala ja täydellinen katu-uskottavuus niin toiminta- kuin rikoselokuvanakin olivat jotakin ennenkokematonta. Jo pitkän aikaa ennakolta tiedettiin, että sarjan päätösosassa Batmanin (Christian Bale) päävastustajia ovat sarjakuvistakin tutut järkälemäinen superrikollinen Bane (Tom Hardy) ja taitava murtovaras Catwoman (Anne Hathaway). Odotettavissa oli myös huikea huipentuma trilogialle, jonka ennaltakäsin spekuloitiin saattavan päättyä jopa lepakkomiehen tuhoon. Miten kävi?
Yön ritarin tapahtumista on kulunut kahdeksan vuotta. Bruce Wayne on osittain rampautunut, partainen erakko joka elää suuren kartanonsa itäsiivessä, ei käy lainkaan ulkona, ja murehtii menettämäänsä rakastettua. Hänen alter egonsa Batman on pysynyt viime vuodet vieläkin täydellisemmin piilossa jouduttuaan ottamaan niskoilleen Harvey Dent -vainajan rikokset, jotta tämän puhtoinen maine säilyisi ja innostaisi Gothamin asukkaita säilymään kaidalla tiellä.
Ja tässä onkin onnistuttu hyvin: Dentin rehti virne kiiltokuvamaisessa valokuvassa on innostanut kaupunkilaiset niin lainkuuliaisiksi, että poliisivoimillakin on vähän tylsää, kun heidän jännittävimmät keikkansa koskevat ryyppyreissulleen kadonneen kongressiedustajan jäljittämistä. Tämän löytyminen sitten johtaakin suorastaan yltiöpäiseen, SWAT-tyyliseen iskuun harmittoman näköiseen kulmabaariin.
Myrsky on kuitenkin tulossa, ja sen tietää myös Catwoman, joka murtautuu eräillä kokkareilla Waynen asuttamaan siipeen ryöstämään tämän äidiltä perinnöksi jääneen näyttävän helminauhan (kuvassa yllä). Kumma kyllä, vaikka nainen myös onnistuu ryöstössä siitäkin huolimatta että Wayne hänet verekseltään yllättää, hän näyttää olevan innokkaampi taltioimaan miljardöörin sormenjäljet kuin suorittamaan itse varkauden.
Häikäilemätön Bane fanaattisine kumppaneineen on saapumassa tuhoamaan Gothamia, ja Waynen sormenjäkien anastaminen Catwomanin avustuksella on vain ensimmäinen askel pirullisessa juonessa, jonka monipolvisuus on vähintään yhtä hämmentävää kuin sen perimmäisten motiivien arvailu. Mitä ihmettä kaupungissa aiemmin tuntemattomalla terroristilla voi olla niin raskaasti sitä vastaan, että tämä haluaa nähdä koko kaupungin tuhottuna ja on itsekin valmis vaikka kuolemaan saavuttaakseen tuon tavoitteen?
Ensimmäiseksi on pakko sanoa, etteivät Nolanit ole onnistuneet käsikirjoituksessaan likimainkaan yhtä hyvin kuin edellisellä kerralla - sen lisäksi ettei Bane ole likikään niin karismaattinen pahis kuin Yön ritarin katseenvangitsijana toiminut Heath Ledgerin Jokeri. Tarinan käänteissä joudutaan jatkuvasti kulkemaan uskottavuuden rajamailla supersankarimaisuudet poislukienkin: kaikki tapahtumat ovat periaatteessa mahdollisia, mutta tuntuu kummalliselta että niin moni jossakin määrin epätodennäköinen asia tapahtuu juonen puitteissa peräjälkeen. Yhden vielä ymmärtäisin, mutta että kymmenen...
Spoilaamatta tuota on vaikea avata enempää, mutta se näyttäisi kielivän vaikeuksista keksiä enää Batmanille uskottavaa vastusta kaikin puolin vakuuttavan juonen puitteissa. Tätäkin pahempaa on kuitenkin juonenkäänteiden ja etenkin monien henkilöhahmojen sarjakuvamaisuus. Jälkimmäisen harmittelu kuulostaa ehkä vähän hassulta kun kyseessä on kuitenkin sarjakuviin pohjautuva elokuva, mutta kun Yön ritarissa saatiin jo nauttia todemmantuntuisista hahmoista, samaa olisi kaivannut lisää.
Toimintakohtauksia osataan edelleen rakennella hyvin ja käytetty raha näkyy kankaalla. Tosin mitään aivan ainoalaatuisen hienoa ei tällä kertaa nähdä: huipentumaksi taitaa jäädä jo trailerissa nähty kohtaus, jossa Banen ryhmän asettama pommi tuhoaa jalkapallokentän kesken ottelun ja useampikin Gothamin keskustaan johtava silta napsahtaa näyttävästi poikki. Muu aika hurjastellaan alun lentokonetakaa-ajoa lukuun ottamatta pitkin Gothamin katuja ja ilmatilaa moottoripyörin, autoin ja erilaisin Bat-vempelein.
Yön ritarin paluu on massiivisen pitkä elokuva. 2 tunnin ja 44 minuutin mittaisen teoksen aikana ei varsinaisesti ole pidempiä suvantokohtia, mutta monin paikoin tuntuu siltä kuin Nolanilla olisi hirmuinen kiire mennä eteenpäin. Leikkaukset ovat ripeitä ja otot niiden välissä mahdollisimman tiiviitä: kuin kiirehdittäisiin vain kuulemaan juonenkuljetuksen kannalta oleelliset repliikit jotta päästäisiin pikaisesti seuraaviin. Lieneekö ensimmäinen leikkaus ollut päälle nelituntinen? Jo Yön ritarin loppupuolella oli helppo havaita samanlaista kiirehtimistä; täällä sitä on vielä enemmän.
Vaikka Yön ritarin paluu on kokonaisuutena tyydyttävän tasoinen toimintaelokuva, tuntuu se väistämättä pettymykseltä suhteessa kivikoviin odotuksiin. Nolanin Batman-trilogian keskimmäinen osa jää sen vaikuttavimmaksi, ja vajaata vuorokautta ensikatselun jälkeen tuntuu siltä kuin jopa sarjan avaus Batman Begins (2005) olisi kiinnostavampaa nähdä uusiksi kuin tämä päätösosa, jopa sen sinänsä hyvästä loppuhuipentumasta huolimatta.
Käsitelläänpä sitten vielä hieman tarkemmin muutamia yksityiskohtaisempia näkökohtia. Eli seuraavan kuvan alapuolelta löytyy sitten spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita!
Koska julkisuudessa on kirjoitettu paljon ulkomaita myöten siitä, miten Batman päätyy elokuvassa vastustamaan demokraattista kansanvaltaa rahavallan ja järjestyksen puolesta, täytynee minunkin tuota vähän kommentoida. Tämähän liittyy elokuvassa tilanteeseen, jossa Bane ryhmineen on onnistunut eristämään Gothamin ulkomaailmasta täysin, kuten myös eristämään esivalta viikkokausiksi maanvyörymän alle loukkuun (mikä mm. kuuluu niihin mainitsemiini juonen lukuisiin epätodennäköisyyksiin).
Saatuaan täten Gothamin esivallan kukistettua Bane yllyttää kansalaisia ottamaan oikeudet omiin käsiinsä, järjestämään oma yhteiskuntansa uusiksi ja säätämään omat oikeuskäytäntönsä, samalla kun hän itse astuu sivuun ja katsoo miten kansalaiset vähitellen barbarisoituvat ja tuhoavat niin toisensa kuin itsensäkin ennen kuin ydinpommi tekee kaikista selvää tasapuolisesti.
Ne, joiden mielestä seuraava, Occupy-liikkeeseen rinnastuva "kansannousu" gothamilaisten keskuudessa ja lopulta sen kukistaminen Batmanin ja esivallan toimien kautta edustaa liki fasistista yhteiskuntanäkemystä, taitavat katsoa koko elokuvaa punaviherlasien läpi. Onhan se noin, jos tarkastellaan pelkästään sitä ryhmää, joka jää hännystelemään Banea ja tämän katalysoimia näytösoikeudenkäyntejä. Vähälle huomiolle kuitenkin jää, että kansalaisten valtaosa piileskelee koko tämän kansannousun ajan kotonaan eikä ota siihen osaa mitenkään.
Tältä pohjalta voitaisiin yhtä hyvin argumentoida, että tämä räyhäporukka on vain sitä samaa pientä vähemmistöä, joka soluttautuu jokaiseen rauhanomaiseen mielenosoitukseen tehdäkseen siitä mellakan. Suuri enemmistö käyttäytyy toisin. Heillä ei ole mitään demokratialiikettä, jonka Batman nujertaisi. Muille pahaa tekevien huligaanien kukistamisessa taas on vaikea nähdä mitään erityisen fasistista, se kuuluu normaalin järjestäytyneen yhteiskunnan toimintoihin.
Occupy-rinnastukseen ei ylipäänsäkään näytä olevan muuta perustetta kuin se, että elokuvan kontekstissa monilla pahimmista roistoista on jo sen alusta alkaen puku päällä. Muutenkin koko tämänsuuntainen kommentointi tuntuu hiukan ylitulkinnalta tilanteessa, jossa Nolan on palannut uusimmalla elokuvallaan kenties lähemmäs tarinan sarjakuvajuuria kuin edes trilogian ensimmäisessä osassa. Tässä elokuvassa hyvän ja pahan vastakkainasettelu vain nyt sattuu olemaan hyvin jyrkkä. Eikö tilanne ole sama muissakin sarjakuvaelokuvissa?
Lopuksi pitää vielä mainita minua kaikkein eniten häirinnyt juonen epätodennäköisyys, joka on itse asiassa jo suora mahdottomuus. Alkupuolella kerrotaan ihan selvästi, että Banen pommi tulee räjähtämään koska se koostuu jonkinlaisesta epävakaasta ydinmateriaalista. Vähän jo häiritsi, kun heti perään esitettiin suhteellisen tarkka arvio sen räjähtämisen ajankohdasta. Mutta loppua kohden tämä arvio rupesi tarkentumaan päivistä tunneiksi, kunnes lopussa pommin kylkeen oli ilmestynyt oikein aikapommimainen laskuri joka kertoi sekunnin tarkkuudella milloin aine on riittävän epävakaata räjähtääkseen!
Eikö epävakaa ydinmateriaali juuri tarkoita sitä että kaikki siihen liittyvä on epävarmaa. Jos se päättää omia aikojaan räjähtää, niin millä ihmeellä sen tapahtuma-ajan pystyy ennustamaan noin tarkasti? Ainakin sen hupaisan aikalaskurin olisi voinut jättää näyttämättä katsojan myötähäpeän minimoimiseksi.
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti