Marttyyrit

Martyrs
Ranska 2008
Ohjaus ja käsikirjoitus: Pascal Laugier
Pääosissa: Morjana Alaoui, Mylène Jampanoï, Catherine Bégin, Robert Toupin, Patricia Tulasne

Viime vuosikymmenen aikana ja etenkin sen loppupuolella Ranska oli täysin suvereeni äärimmäisen brutaalien kauhuelokuvien lajityyppiin kuuluvien elokuvien tuottajana. Huikea nousu lähti liikkeelle vuonna 2003 Alexandre Ajan häkellyttävällä läpimurtoteoksella Haute tension, jolla ei totisesti ollut mitään tarvetta arastella sen kummemmin veren lennätyksessä kuin juonellisissa epäuskottavuuksissakaan.

Uranuurtaja sai komeita seuraajia, kun vuonna 2007 ensi-iltaan tulivat sekä Xavier Gensin Frontière(s) että varsinkin Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn sanoinkuvaamaton Inside (À l'intérieur), joka jo ilmestyessään tuntui lajityypin ihan viimeiseltä sanalta. Amerikkalaiset olivat Saw ja Hostel -elokuvien sarjallaan populärisoineet mutta samanaikaisesti myös trivialisoineet kidutuskauhuelokuvien alalajin. Näillä elokuvilla ranskalaiset näyttivät, että saman voi tehdä myös tyylillä, itsensä toistamista välttäen, sekä ennen kaikkea myös oikea tarina kertoen.

Inside ei kuitenkaan lopulta jäänyt ranskalaisen extreme-kauhun aivan viimeiseksi sanaksi. Vuotta myöhemmin Pascal Laugier tuli ja löi pöytään sellaisen teoksen, että Inside, niin upea elokuva kuin sekin on, alkoi kiusallisesti näyttää sen rinnalla pelkältä perhekomedialta. Inside onkin toki sysimustan humoristinen, ja ihan tarkoituksella. Laugierin mestariteos Marttyyrit on sitä vastoin haudanvakava, äärimmäisen brutaali teos, jonka puristavuuden kruunaa sen painava sanottava ihmisluonnosta.

Ranskassa on Marttyyrien jälkeen ollut melko hiljaista, ja ehkä hieman yllättäen Serbia ja Britannia ovat menneet oikealta ohitse mestarillisilla inhon ja kauhun yhdistelevissä uutuuksillaan, jotka tässä blogissa onkin jo hiljattain esitelty. Mutta vaikka Marttyyreistä on kulunut jo neljä vuotta, ei sitä kannata unohtaa. Jos se asetetaan samalle viivalle A Serbian Filmin ja The Human Centipede II:n kanssa, se selvinnee rinnan mitalla juuri ja juuri kolmikon kokonaisuutena hienoimmaksi elokuvaksi.

Marttyyreistä kirjoittaminen on kuitenkin varsin haastavaa. Jos lähden käymään läpi tarinaa juurikaan alkua pitemmälle, päädyn melko pian inhoihin spoilereihin. Kaikkein parasta olisi nähdä koko elokuva tietämättä siitä ennalta mitään - edes sitä, että edessä on melkoinen koettelemus. Marttyyrien tehot kun eivät rajoitu inhottavuuksien näyttämiseen kankaalla, vaan se on jopa graafisuuttaan vahvempi psykologisessa puristavuudessa.

Yritetäänpä nyt kuitenkin. Ennen alkutekstejä meille esitellään pikaisesti Lucie (Mylène Jampanoï, kuva yllä), 12-vuotias tyttö joka juuri onnistuu itkien pakenemaan salaperäisten kiduttajien kynsistä oltuaan vankina ankealla teollisuusalueella, syistä jotka jäävät tässä vaiheessa hämärän peittoon. Tyttö päätyy orpokotiin, jossa hän kasvaa sympaattisen rauhoittavan alkutekstijakson taustalla nuoreksi aikuiseksi. Samalla hän tutustuu Annaan (Morjana Alaoui), josta tulee hänen paras ystävänsä ja elinikäinen uskottunsa.

Laugier alkaa välittömästi manipuloida katsojaa ja pelata tämän odotuksilla, kun alkutekstien jälkeen seuraakin jotakin ihan kokonaan muuta. Meille esitellään aivan uusia henkilöitä, kenties elokuvan varsinaiset päähenkilöt: nelihenkinen perhe joka viettää vauraan näköisessä kodissaan ilmeisesti tyypillistä aamupäivää, kun yhtäkkiä ovikello soi. Oven avannut vanhempi teurastetaan saman tien verisesti haulikonlaukauksella, ja sama kohtalo odottaa hetken päästä muitakin perheenjäseniä. Se niistä päähenkilöistä. Mitäs seuraavaksi?

Lucie on tullut siihen tulokseen, että nimenomaan tämän perheen vanhemmat olivat hänen nuoruudenaikaiset kiduttajansa, ja on päättänyt ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Joukkomurhan tapahtumapaikalle hiukan myöhässä saapuva Anna saattaa enää vain todeta tapahtuneen, ja samalla myös sen, ettei Lucie tunnu olevan enää ihan täysin järjissään. On enemmän kuin epävarmaa, onko Lucie kohdistanut verisen kostonsa oikeisiin henkilöihin. Anna yrittää auttaa ystäväänsä sen verran kuin pystyy. Jotenkin pahaenteiseltä talon ilmapiiri kuitenkin tuntuu.

Tämän pidemmälle emme oikeastaan pysty juonta spoilaamatta kertaamaan, vaikka tässäkin olivat vasta elokuvan ensimmäiset noin 20 minuuttia. Emme silti päässeet lähellekään Marttyyrien aivan perimmäistä salaisuutta; sitä kaiken takana piilevää aihetta, joka sai huhupuheiden mukaan itsensä Steven Spielbergin itkemään elokuvaa katsoessaan. Huhulla on ehkä hieman keskitasoa paremmat mahdollisuudet perustua tositapahtumaan, koska Spielbergin viehtymys kauhuelokuvaan on ollut ilmeinen hänen omankin tuotantonsa kautta. Sen joka elokuvan loppuun asti sinnittelee voi tosiaan olla vaikeaa olla liikuttumatta sen sysimustasta ihmiskuvasta.

Marttyyrien suunnaton iskuvoima perustuu nimenomaan johdonmukaiseen psykologiseen näkemykseen, joka paljastuu kun Lucien lapsuusaikaisen kidutuksen taustalla olevat motiivit aukeavat hieman elokuvan puolivälin jälkeen. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö Marttyyrit olisi myöskin äärimmäisen väkivaltainen teos, joskin osa sen väkivaltaisesta sisällöstä on hyvin erilaista kuin mitä kauhuelokuvia ahmiva voisi kuvitella.

Elokuvan kaikki arvoitukset on periaatteessa ratkaistu sen jälkeen kun edellämainitut motiivit on paljastettu, mutta sen teho ei laske vaan Laugier vie tarinansa loogisen eheänä loppuun saakka, ja onnistuu vielä jopa ällistyttämään katsojansa aivan viime metreillä, jossa lähdetään kurottamaan kohti kokonaan toista elokuvan lajityyppiä. Kokonaisuutena Marttyyrit on esimerkillisen eheä elokuvallinen suoritus, jonka läpi paistaa ohjaajan vahva visio ja tarve sanoa se sanoma, jota en tässä kirjallisessa muodossa toista. Kokekaa se itse, ette kadu.

Jukka Halttunen