11.10.2014
Peter Berg: Lone Survivor (2013)
Olisi voinut kuvitella, että sen jälkeen kun Peter Berg ohjasi koko Amerikan elokuvahistorian ehkä ärsyttävimmän ja huonoimman komedian Very Bad Things (1998) hänen ei enää annettaisi ohjata mitään. Se oli liikaa toivottu. Nyt Berg kokeilee taitojaan sotadraaman parissa ja osoittautuu siinä melkein yhtä huonoksi kuin komedian alueella. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo ryhmästä amerikkalaisia sotilaita, jotka saavat Afganistanissa komennuksen tappaa Taliban-johtaja, mutta päätyvätkin itse tapetuiksi. Tietenkin yhtä lukuun ottamatta: kun elokuvan nimi on Lone Survivor ja heti sen aluksi näytetään kuka porukasta selviää ainoana hengissä, on jännitys välittömästi tiessään. Jännityksen lisäksi Berg haluaa kuitenkin tuhota myös katsojan mahdolliset sympatiat ensimmäisten kymmenen minuutin aikana esittelemällä keskushenkilönsä raivostuttavina urpoina. Mitään varsinaista tarinan kaartakaan ei saada rakennettua, mutta sellaistahan tosielämä on, tylsää. Maisemat ovat sentään onneksi kauniita ja ilahduttavasti kaikki tapahtuu päivänvalossa jolloin jos kankaalla näkee jotakin kiinnostavaa, siitä saa myös selvää. [2]
12.10.2014
Gavin Hood: Ender's Game (2013)
Kolmen vuosikymmenen takaiseen samannimiseen tieteisromaaniin perustuvan Ender's Gamen näyttelijäkaartiin on onnistuttu saamaan Harrison Fordin ja Oscar-voittaja Sir Ben Kingsleyn kaltaisia tähtinäyttelijöitä, mutta ainakin aikuisin silmin nähtynä se tuntuu melko vaatimattomalta suoritukselta. Nuorella iällä nähtynä vaikutelma voi ehkä olla positiivisempi. Tarinan päähenkilö Ender Wiggin (Asa Butterfield) seulotaan jo hyvin nuorella iällä potentiaalisten avaruustaistelujohtajien harvalukuiseen joukkoon koulutettavaksi ensin Maata kiertävällä radalla ja sittemmin myös kauempana. Enderin kaltaisia luonnonlahjakkuuksia tarvitaan, sillä Maa on vaarassa. Kaukaa avaruudesta tulleet oliot ovat jo kerran hyökänneet kimppuumme. Ne on saatu vain vaivon torjuttua ja ovat nyt järjestäytymässä uuteen hyökkäykseen entistä suuremmalla voimalla. Sinänsä kiinnostava tieteisaihe pelkistyy tietokonepelimäiseksi toiminnaksi, joka jo paljastaa että kohdeyleisön on ajateltu olevan keskushenkiöiden tavoin varsin nuorta ja konsoleista kiinnostuneita. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta aikuisyleisölle Ender's Game ei anna paljoakaan. [5]
15.10.2014
Lee Daniels: The Butler (2013)
Huomattavasti aikuisemmalle yleisölle on suunnattu draama nimeltä The Butler, jonka nimen eteen sen huomionkipeä ohjaaja on halunnut välttämättä lisätä oman nimensä (kts. juliste yllä). Kutsutaan me sitä kuitenkin lyhyemmin ja tuttavallisemmin. Tositapahtumien inspiroiman tarinan idea on sinänsä oikein hyvä. Siinä seurataan Valkoisessa talossa toimineen hovimestarin kautta Yhdysvaltain historian avaintapahtumia 1950-luvun loppupuolelta kolme vuosikymmentä eteenpäin. Forest Whitaker näyttelee seitsemää eri presidenttiä hovimestarin roolissa palvelevaa miestä aina Robin Williamsin Eisenhowerista Alan Rickmanin Reaganiin. Idea ei kuitenkaan yllä potentiaaliinsa, kun miehen oma tarina ei kiinnosta juuri ollenkaan ja maailmanhistorian avaintapahtumat tuntuvat koko ajan jäävän mustien sinänsä tärkeän vapaustaistelun käänteiden varjoon. Presidenttien rooleissa nähdään kuitenkin komea kavalkadi huippunäyttelijöitä, ja toki Whitakerkin on pääosassa vakuuttava kuten aina. [5]
18.10.2014
Josh Boone: The Fault in Our Stars (2014)
Viime aikojen maineikkain nyyhkyfilmi Tähtiin kirjoitettu virhe ei petä: kahden syöpäpotilaan rakkaustarina alkaa surkeasta tilanteesta ja kehittyy loppua kohden totta kai koko ajan traagisempaan suuntaan. Vaikka tämä kuulostaa helpolta itkueksploitaatiolta, on elokuvalla silti ansionsa joista on erityisesti mainittava se, että ensimmäisten viiden minuutin jälkeen itsestäänselvältä näyttävä loppuratkaisu ei toteudu. Alexander Paynen hienossa The Descendantsissa (2011) läpimurtonsa tehnyt Shailene Woodley on tarinan keskushenkilö, syöpään jo nuorella iällä sairastunut tyttö, joka tutustuu sairastuneiden tukiryhmässä kohtalotoveriinsa: poikaan joka on jo nuorella iällä menettänyt jalkansa saman sairauden runtelemana. Toisiinsa ihastunut kaksikko pääsee elämiensä kenties viimeiselle lomamatkalle Amsterdamiin tapaamaan molempien ihailemaa yrmyä kirjailijaa (Willem Dafoe). Mutta toteutuvatko haaveet ja jos kyllä niin missä muodossa? [8]
19.10.2014
Lone Scherfig: One Day (2011)
Etenkin edellisen elokuvan kanssa peräkkäisinä päivinä katsottuna tanskalaisen Lone Scherfigin ohjaama One Day kärsii vertailussa, olematta kuitenkaan romanttisten draamojenkaan sarjassa aivan niin luokaton kuin millaiseksi se yllättävän monissa arvioissa on lytätty. David Nichollsin romaanin idea on ensinnäkin oikein hyvä. Tyttö ja poika tapaavat 15. heinäkuuta 1988 ja viettävät yhteisen yön mutta eivät päädy yhteen vaan jatkavat elämäänsä kumpikin omilla tahoillaan. Elokuva kertoo lyhyinä episodeina kaksikon yhteydenpidosta jokaisena alkuperäisen tapaamisen vuosipäivänä seuraavien noin kahden vuosikymmenen ajan. Alkupuoli ei vakuuta: Jim Sturgessin Dex on liian ärsyttävä sekoilija, jotta tästä jaksaisi kiinnostua, ja episodirakennekin alkaa pian hajota. Viimeisten parinkymmenen minuutin aikana suoritetaan kuitenkin onnistunut korjausliike. Kertaalleen jo keskinkertaisuuden suohon uponnut teos nostaa itsensä lopulta kohtuullisen hyvälle tasolle, onnistuen jopa liikuttamaan. [7]
19.10.2014
Ridley Scott: The Counselor (2013)
Vielä edellistäkin inhotumpi elokuva tuntuu olevan veteraaniohjaaja Sir Ridley Scottin viimevuotinen uutuus The Counselor - täysin ansiotta mutta kuitenkin ymmärrettävistä syistä. Scottin sekä ennen kaikkea tarinan kirjoittaneen Cormac McCarthyn maailman- ja ihmiskuva on tässä elokuvassa niin sysimusta, että en lainkaan ihmettele sen kykyä työntää luotaan. Mielessä käy, olisiko ohjaajan äkillinen äärikyynisyys jopa jossakin yhteydessä maineikkaan ohjaajaveljen itsemurhan tuottamaan shokkiin. Michael Fassbender on elokuvan nimen asianajaja, joka on pyörinyt huumebisneksen liepeillä riittävän kauan tietääkseen millaiset rahat siinä liikkuvat. Kun hän erehtyy yhden ainoan kerran koettamaan onneaan elämänsä diilillä, kaikki menee niin kammottavalla tavalla vikaan että sitä on parempi olla yrittämättä sanoin kuvailla. Elokuvalle antavat sielun sen sarja toinen toistaan hienompia dialogeja, kunnes niiden aikaansaama hymy loppupuolen säälimättömissä verilöylyissä hyytyy. Maailmassa ei säästy enää viattominkaan. [9]
22.10.2014
Doug Liman: Edge of Tomorrow (2014)
Tom Cruise on onnistunut 2010-luvulla roolivalinnoissaan upeasti. Mission: Impossible 4 (2011) oli sarjan toistaiseksi paras, Jack Reacher (2012) erinomainen rikostrilleri ja Oblivion (2013) huikean hieno tieteisseikkailu. Onnistumisten putki ei katkennut tänäkään vuonna. Edge of Tomorrow ei tosin ala kovin hyvin, kun Cruisen näyttelemä majuri Cage esitellään pelkurimaisena vastuun väistelijänä tilanteessa, jossa ulkoavaruuden hirviöiden hyökkäys uhkaa koko ihmiskuntaa. Mutta kun sankarimme joutuu etulinjaan ja sitä seuraava omalaatuinen aikaluuppirakenne paljastuu katsojalle, elokuva alkaa pian toimia oikein mainiosti. Cage elää, kuolee ja toistaa: syistä joihin en tässä mene, hän alkaa elää avaruusolioiden hyökkäyksen tärkeintä päivää yhä uudelleen ja uudelleen, pyrkien kääntämään sodan yrityksen ja erehdyksen kautta ihmiskunnan eduksi. Kaunis Emily Blunt avustaa häntä naissoturi Ritan roolissa. Kun vauhtiin on päästy, ei tylsiä hetkiä ole eivätkä edes selvät epäloogisuudet aikavääristymien käsittelyssä estä sitä, että elokuvan loppuessa katsojan tekee mieli alkaa hihkua ja tuulettaa. [9]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti