21.4.2014
Mark Steven Johnson: When in Rome (2010)
Mm. umpisurkean Daredevilin (2003) ohjaajan romanttisessa komediassa sädehtii ihana Kristen Bell. Elokuva erottuu lajityyppinsä keskinkertaisemmista saavutuksista paitsi pirtsakan päähenkilönsä ansiosta, myös siksi että se painottuu kahdesta osa-alueestaan selvästi totuttua enemmän komedian suuntaan. Kun Kristenin näyttelemä uranainen poimii roomalaisesta rakkauden suihkulähteestä muutaman lemmenkipeän miehen sinne heittämän kolikon, saa hän taianomaisesti nämä kaikki kilpakosijoina peräänsä. Tästä seuraa jonkin verran huonoakin huumoria, mutta myös oikeasti nokkelia tilannekehitelmiä. [6]
24.4.2014
Zak Knutson ja Joey Figueroa: Milius (2013)
Jenkki-Netflix osoittaa jälleen kerran olevansa kiinnostavien dokumenttielokuvien aarreaitta, kun esittelyyn pääsee amerikkalaiselokuvan änkyräpunaniska John Milius. Häntä käsittelevä, viime vuonna valmistunut sataminuuttinen urakertaus koostuu kylläkin varsin pitkälle puhuvista päistä, mutta nämä ovat sentään aika kuuluisia päitä ja niillä on myös kohtalaisen kiinnostavaa sanottavaa. Kovin syvälle kohteen ajatusmaailmaan ei siltikään päästä, mihin osaltaan vaikuttaa ettei aivan tuoretta haastattelumateriaalia ole. Vuonna 2010 halvauksen yhteydessä puhekykynsä menettänyt ohjaaja-käsikirjoittaja on kuitenkin hiljalleen toipumaan päin. [6]
30.11.2013
John Lasseter: Cars 2 (2011)
Pidin jonkin verran keskivertokatsojaa enemmän Pixarin alkuperäisestä Autot -animaatiosta vuodelta 2006. Hauska, sydämeenkäypä ja vauhdikkaasti toteutettu tarina ansaitsisi minulta vähintään kahdeksan ellei jopa yhdeksän pistettä kympin asteikolla. Sitä karmeampi pettymys oli tämä sen jatko-osa, joka hukkaa täydellisesti alkuperäisen tarinan charmikkuuden ja pelkistyy typerryttävän huonoksi agenttiaiheiseksi toimintaelokuvaksi. Komeasti animoidut maisemat ja hyvät autokilpailujaksot pitävät jonkin verran mielenkiintoa yllä, mutta kokonaisuuden sieluttomuus saa silti toivomaan ettei kolmatta osaa enää tehtäisi. [4]
19.11.2013
Rodney Ascher: Room 237 (2012)
Stanley Kubrickin kauhuelokuvaklassikko Hohto on saanut todella innokkaita faneja. Poikkeuksellisen hienolla draivilla ja mukaansatempaavasti toteutettu dokumenttielokuva - jenkki-Netflixistä löydetty, tietenkin - kokoaa yhteen jatkumoon näiden fanien teoriat elokuvan piilevistä merkityksistä. Voi vain kuvitella kuinka tarkasti ja monta kertaa elokuva pitää katsoa löytääkseen sen sisältä ne kaikki kuvitellut tai ehkä joissakin tapauksissa todellisetkin merkitykset, jotka katsojan eteen nopealla tahdilla tuodaan. Teoriat ovat kiehtovia: Room 237 tarjoaa erittäin viihdyttävän kaksituntisen. [8]
19.11.2013
Adam Wingard, Ti West ja 8 muuta ohjaajaa: V/H/S (2012)
Kauhuantologiat olivat noin 30 vuotta sitten hetkittäin erittäin hienoja tuloksia tuottanut taiteenlaji, joka huipentui Stephen Kingin ja George A. Romeron mestariteokseen Creepshow (1982). Viime vuosina kokonaista sukupolvea nuoremmat tekijät ovat innostuneet samaan tapaan lyhyiden kauhutarinoiden sikermistä. V/H/S ei ole niiden joukossa lainkaan hassumpi teos vaikka ei sillä mitään asiaa todellisten klassikoiden joukkoon olekaan. Jatko-osa V/H/S/2 (2013) on itse asiassa sitä parempi ja siihen palaammekin piakkoin koska sattumoisin katsoin sen aikajärjestyksessä ensin. [6]
16.11.2013
Godfrey Reggio: Koyaanisqatsi (1982)
Olen ollut tietoinen Godfrey Reggion elokuvasta jo 1980-luvulta saakka, mutta sain sen katsottua vasta taannoisen tv-esityksen yhteydessä. Philip Glassin musiikki oli ennestään tuttua, mutta katselukokemuksena Koyaanisqatsi oli silti ensisijaisesti visuaalinen. Reggio kuvaa nykymaailman menoa ilman kertojanääntä, hienosti koostetuin kuvavirroin jotka silmiinpistävästi ovat aluksi autioita ja vähätapahtumaisia, ja vilkastuvat sen jälkeen nopealla tahdilla. Ehkä tähän elokuvaan sopisi dokumentin sijasta termi visuaalinen essee. Hopi-intiaanien kielellä elokuvan nimi tarkoittaa epäbalanssissa olevaa elämää. [7]
14.11.2013
Joshua Oppenheimer: The Act of Killing (2012)
Gravityn voiton ohella toinen paha virheeni talven Oscar-arvauksissa oli veikata, että The Act of Killing voittaisi parhaan dokumenttielokuvan pystin. Siihen se oli ilman muuta liian raju. Indonesian kansanmurhiin syyllistyneille miehille annetaan tilaisuus kerrata nuoruutensa hirmutekoja rekonstruoimalla niitä itse valitsemiaan elokuvan lajityyppejä käyttäen. Kuten jo julistekuva osoittaa, elokuva hehkuu ajoittain komeissa väreissä ja lavastukset ovat hetkittän hämmästyttäviä. Kovin elämäniloista jälkituntumaa on turha odottaa, mutta lopputulos on kuitenkin vaikuttava. [7]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti