Olen aina ollut supersankarisarjakuvaelokuvien kiihkomielinen vastustaja. Naulasin niiden tekemistä vastustavat teesini kuvaannolliseen multiplexin oveen 23. helmikuuta 2007 Elitisti-foorumilla. Teesejä oli yhteensä kahdeksan. Vaikka ne oli kirjoitettu kieli poskessa, liki kaikissa oli silti totta toinen puoli, ja sinänsä härskin provoamisen taustalla oli aito huoli siitä, että nykytrendin jatkuessa ei aikuisella elokuvan ystävällä ole pian enää lainkaan asiaa elokuvateattereihin.
Tarkkaan ottaen näin ei ole: pientä, fiksumpaa elokuvaa toki tehdään edelleen ja hiukan isompaakin aina Oscar-sesonkeina. Mutta muilta osin pelkoni ovat kyllä toteutuneet: jo vuosien ajan kaikki isoimmat amerikkalaiset tentpole-elokuvat ovat olleet alle 20-vuotiaille suunnattua huttua, ja tarpeettoman suuri osa niistä on perustunut nimenomaan supersankarisarjakuviin.
Kuten joku paikkansapitävästi teesejäni aikanaan kommentoi, Hollywoodin studioiden johdossa ei ole kovin lahjakasta väkeä ja varman päälle tekeminen on siksi paras ja ehkä ainoa tapa jolla siellä osataan toimia. Kuitenkin olisi liioittelua syyttää pelkästään tuotantoporrasta siitä, että nykyään melkein kaikki isot amerikkalaiset elokuvat ovat katsomiskelvottomia. Myös aikuiskatsojat itse voivat katsoa peiliin.
Ongelma on nimittäin omalta osaltaan seurausta siitä, että elokuvissakäyntimme ovat liian satunnaisia. Multiplexeihin kokoontuminen on pitkään ollut nimenomaan nuorisolle luontaista toimintaa osana kaverien ja deittikumppanien treffaamista sekä muuta hauskaa illanviettoa. Meillä aikuisikäisillä tällaista kulttuuria ei ole. Monelle pelkkä perhe-elämän viettäminen koituu isoksi esteeksi lähteä minkäänlaisiin iltamenoihin.
Tästä seuraa, että elokuvateatterien ylivoimaisesti suurimmaksi kävijäryhmäksi jäävät alle 20-vuotiaat päätyvät yksin ohjaamaan myös niiden sisältöä yksinkertaisesti lompakolla äänestäen. Studiot huomaavat, että nuorille suunnatut tekeleet menestyvät lippuluukuilla parhaiten ja alkavat tehdä niitä lisää. Aikuiset vuorostaan havaitsevat, että katsomisen arvoista tarjontaa on teattereissa koko ajan vähemmän, mikä entisestään vähentää halua lähteä elokuvateatteriin. Tällöin menestys kasautuu koko ajan selvemmin teinien suosimille elokuville, mikä vinouttaa tarjontaa yhä enemmän, jne.
Tämän tuhoisan kierteen seurauksista olemme saaneet alati pahenevissa määrin kärsiä jo toistakymmentä viime vuotta. Kuten ensimmäinen teesini toteaa, on ajan haaskausta tehdä elokuvia supersankareista kun sen ajan voisi käyttää fiksumminkin. Toisaalta mikään ei oikeasti takaa, että jos Hollywood ryhtyisi puskemaan muunlaista tuotantoa kankaille, se olisi automaattisesti hyvää. Huonompaa se tuskin voisi olla, mutta ei välttämättä paljoa parempaa, ja ainakin se olisi tuotantoportaalle riskialttiimpaa. Studiopomojen on helpompi hyväksyä tuotantoon varman päälle tehtyä tuubaa kuin jotakin kokeilevaa, koska siinä ovat omakin asema ja talous vaarassa jos pahasti takkiin tulee.
Teesissä 4 olen huolissani siitä, että supersankarisarjakuvaelokuvien suosion myötä oikeasti lahjakkaatkin talentit joutuvat tekemään jöötiä, koska se myy. Tämä on toki ollut pitkään oikea ongelma, mutta aivan viime vuosina siihen on löytynyt hyviä ratkaisuja yllättävältä suunnalta. Yhä useampi huippunäyttelijä kylläkin joutuu puoliunessa tekemään supersankarisarjakuvaelokuvien alentavia pahisrooleja, mutta niiden vastapainoksi he pääsevät näyttelemään myös oikeasti lukuisiin television laatusarjoihin. Kirjoitan niistä vielä erikseen heti seuraavassa blogitekstissä.
Oikeasti lahjakkaiden tekijöiden joukkopako elokuvista television puolelle on tervetullut ilmiö ja ylipäänsäkin fiksun tarjonnan siirtyminen tv-sarjoihin sopii aikuisille. Heidän voi olla vaikea lähteä teatterikäynnille, mutta kun laatutarjonta tulee omaan olohuoneeseen, ei tarvitsekaan. Televisiojakelu on luonteva tapa saada laadukkaampi tarjonta kaikkien ulottuville. Miksi edes pitäisi kokoontua yhteen tiettyyn paikkaan katsomaan liikkuvan kuvan esittämistä, kun samaan voi päästä kotioloissa laajakaistayhteyden ja kotiteatterin avulla?
Elokuvien katselu teatterissa alkaa olla jo mennyttä maailmaa muutenkin; siitä on tulossa niche niille puristeille, jotka kaipaavat vanhan maailman tyylisiä katseluelämyksiä, joissa itse elokuva on vain puolet kokemuksesta. Tämä voi tulevaisuudessa kääntää teiniyleisön nykyisen makuylivallan uudelleen varttuneempien eduksi. Heillä on varaa maksaa laajakaistayhteyksistä ja elokuvia tarjoavista palveluista.
Toissa päivänä katsomani kaksi supersankarisarjakuvaelokuvaa löytyivät molemmat Suomen Netflixistä. Etenkin tuo ensimmäinen on varsin tuore julkaisu enkä näe syytä miksei elokuvia voisi tulevaisuudessa striimata suoraan kotiteattereihin heti tuoreeltaan, vaihtoehtona kalliille teatterijakelulle. En minä tosin tällaista striimaisi, katsoin tämän vain uteliaisuudesta ja koska se ei maksanut mitään; ensi-iltaelokuvien katselumahdollisuudesta samaan aikaan teatteriensi-illan kanssa olisin valmis maksamaan ihan hyvänkin summan.
29.4.2014
Zack Snyder: Man of Steel (2013)
2000-luvun puolivälin Superman Returns ei onnistunut franchisen perustamisessa, joten viime vuonna yritettiin uudelleen - vieläkin surkeammin tuloksin. Lähes kahteen ja puoleen tuntiin venytetty jälleen uusi Teräsmiehen syntytarina saa aikuiskatsojan miltei kyyneliin typerryttävällä tylsyydellään. Jälleen Oscar-tasoiset näyttelijät nolaavat itsensä kaukana itsensä alapuolella olevan materiaalin kanssa. Kun aiemmin tarinassa on ollut edes hieman romanttista värinää Lois Lanen ja Clark Kentin ollessa kollegoita ja edellisen yrittäessä arvailla jälkimmäisen todellista henkilöllisyyttä, jätetään sekin nyt tarinasta pois. Paikkojen tuhoamisen teknisen toteutuksen ihailu jää ainoaksi syyksi katsoa koko elokuvaa. Kaatuva kerrostalo näyttääkin kyllä todella komealta vaikkakaan ei ollenkaan realistiselta. [2]
29.4.2014
Zack Snyder: Watchmen (2009)
Saman ohjaajan neljä vuotta aiempi teos sen sijaan oli jopa yllättävänkin hyvä, varsinainen supersankarisarjaelokuvien Citizen Kane. Korkealle arvostettuun klassikkosarjakuvaan perustuva elokuva on kuulopuheiden mukaan varsin uskollinen alkuteokselle, joka puolestaan maalaa todella isolle kankaalle saagaa vaihtoehtoisesta 1980-luvun puolivälistä. Tuossa ajassa supersankarit ovat olleet pitkään todellisuutta mutta heidän suosionsa on romahtanut, kun sitten joku vielä alkaa murhata heitä pahaenteisistä syistä. Trikoopelleily on yhtä hassua kuin kaikissa muissakin lajityypin elokuvissa, mutta nyt tehdään silti oikeaa elokuvaa, joten mielenkiinto säilyy suuren osan aikaa. Eniten häiritsee se, ettei alkuteoksen kaikkia elokuvan kannalta turhempia rönsyjä ole raaskittu karsia pois, mikä lisää elokuvan kestoaikaa (hulppeat 2 tuntia 42 minuuttia) mutta ei syvennä sitä muuten. [6]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti