Täyden kympin elokuva!

Edellisestä uusien ennennäkemättömien elokuvien yhteenvedosta on jo sen verran aikaa, että niitä on kertynyt jonoon poikkeuksellisesti peräti viisi kappaletta. Joukossa on tällä kertaa yksi täysin yllättäen löytynyt täyden kympin elokuva - sellaisista en odottanut päätyväni kirjoittelemaan koko tänä vuonna - ja viimeisin parhaan elokuvan Oscarin voittaja. Nämä ovat tietenkin kaksi kokonaan eri elokuvaa. Aloitetaan Oscar-elokuvasta ja lähdetään siitä komeaan laatutason nousuun. Lopussa myös täydennyksenä pari vanhempaa katselua.

6.5.2014
Steve McQueen: 12 Years a Slave (2013)
Parhaan elokuvan Oscar-kisassa maaliskuun alussa Gravityn peitonnut epäoikeudenmukaisuusdraama tulee saataville kotivideoformaateissa tällä viikolla. Sain siitä poikkeuksellisesti käyttööni arvostelukappaleen, joten katselu tapahtui jo pari viikkoa sitten. Epäoikeudenmukaisuudraamaksi määrittelen elokuvan, joka ottaa aiheekseen jonkin katsojaa raivostuttavan suuren vääryyden ja sen jälkeen vyöryttää tätä vääryyttä katsojansa päälle yhä uudelleen, mahdollisesti vielä kierroksia matkan varrella lisäten. Hyvin näytelty 12 Years a Slave on juuri tätä: orjuuden vääryyttä ja hirveyttä kärsitään lukuisin eri tavoin vajaat pari tuntia kunnes se yhtäkkiä päättyy. Sitten vetistellään hetki ja lopputekstit alkavat rullata. Tositarinalle halutaan olla uskollisia, mikä selittää normaalin draaman ainesten puuttumisen: esimerkiksi henkilöhahmoista yksikään ei missään kohtaa kehity mihinkään suuntaan. [6]

7.5.2014
Adrián García Bogliano: Here Comes the Devil (2012)
Parin vuoden takainen meksikolainen kauhuelokuva sijoittuu Tijuanan seudulle. Keski-ikää lähestyvä aviopari on autoilemassa kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa, kun nämä katoavat kaupungin liepeillä sijaitsevaan luolastoon. Heidät löydetään jälleen seuraavana aamuna, mutta vanhemmat joutuvat pian myöntämään, että jotakin on vialla. Lapset eivät ole entisellään; on kuin he olisivat tuoneet luolasta mukanaan jotakin pahaa ja yliluonnollista. Useita muitakin kauhuelokuvia tehneen espanjalaissyntyisen ohjaajan työssä on virkistävä määrä aitoa yritystä. Karmivat tunnelmat toimivat monin paikoin, seksuaalisuuden käsittelyssä sivutaan taburajoja, ja elokuvan näyttävimmästä murhakohtauksesta olisi itse Lucio Fulci ollut ylpeä. Arvosana voisi olla seiskakin, mutta hienosta tekemisen ilosta ja asenteesta on pakko antaa yksi ylimääräinen piste. Lopputekstimusiikki on tosin infernaalisen hirveää. [8]

8.5.2014
Kevin Macdonald: How I Live Now (2013)
Sitten viime näkemän kovasti aikuistunut Saoirse Ronan on kapinallinen amerikkalaisteini Daisy, joka saapuu viettämään kesää Englannin maaseudulla asuvien serkkujensa luokse. Aluksi murjotetaan, vaikka serkuista vanhin onkin ensi silmäyksellä todella ihana ja kiinnostava; vahva mutta hiljainen. Yhtäkkiä puhkeaa kolmas maailmansota! Lontoo on ydinpommitettu ja maaseudun idyllikin kokee pian dramaattisia muutoksia sotatilalakien astuessa voimaan. Daisy serkkuineen joutuu käymään läpi kovia koettelemuksia selvitäkseen hengissä ja päästäkseen takaisin kotiin. The Last King of Scotlandin ohjaaja Kevin Macdonald on päästänyt käsistään mestariteoksen, jossa lähinnä television välityksellä kerrottavat lopun ajan tunnelmat yhdistyvät uskottavaan henkilökerrontaan, paikoin silmiähivelevän upeaan kuvaukseen ja tunnelmiin jotka vaihtelevat romanttisen kauniista itkettävän epätoivoisiin. Hyytävimmissä kohdissa miltei erottaa kalman hajun. Täydellistä työtä. [10]

9.5.2014
Kelly Asbury ja Lorna Cook: Spirit: Stallion of the Cimarron (2002)
Seuraavaksi suoritin harppauksen runsaan vuosikymmenen takaisen animaation pariin. Ei olisi kannattanut. Ajatuksen tasolla tarina Amerikan länsiosien lakeuksilla vapaina juoksevien villihevosten seikkailuista kuulosti piirroselokuvalle hyvältä, mutta toteutuksessa oli niin paljon asioita pielessä, että katselukokemus oli lähinnä turhauttava. Aloitetaan nyt vaikka siitä, ettei elokuvassa ollut varsinaista tarinaa ollenkaan. Hahmoihin ei saatu missään vaiheessa sen enempää syvyyttä kuin kaksiulotteisen animaation kuviin. Lapsille suunnatussa tarinassa se ei ehkä ole synneistä suurin, mutta kunpa hahmot olisivat edes sympaattisia ja tapahtumissa edes jotakin kiinnostusta herättävää. Eläinhahmojen totaalista tylsyyttä päädytään tasapainottamaan läheisen linnakkeen ihmishahmojen pahuudella. [3]

9.5.2014
Takeshi Kitano: Beyond Outrage (2012)
Katsoin pari vuotta sitten Takeshi Kitanon alkuperäisen Outragen (2010) ja vaikka en siitä kovin paljoa innostunutkaan, erehdyin siitä huolimatta katsomaan myös tämän sen jatko-osan. Beyond Outrage osoittautui piirun verran ykkösosaa paremmaksi, mutta ero ei ollut silti kovin merkittävä. Kitanon ennestään tuntevat tietävät mitä on odotettavissa: äärimmäisen lakonista ja draamamielessä vähäeleisen tasapaksua rikoselokuvaa. Kitanon maailmaa kansoittavat loputtomia valtapelejään pelaavat japanilaiset yakuzat. Yksikään elokuvien hahmoista ei missään kohtaa muutu millään tavalla eikä varsinkaan kyseenalaista maailmaa jossa eletään, kuten ei myöskään omaa toimintaansa siinä. Kitanon elokuvat voisivat olla kiinnostavampia, jos niissä irroteltaisiin edes hieman esimerkiksi vahvempien toimintakohtausten tai verenlennätyksen merkeissä. Kun kumpaakaan ei tehdä, lopputulos jää aika värittömäksi. [5]

14.11.2013
Noah Baumbach: Frances Ha (2012)
Myös ensimmäinen kahdesta vanhemmasta katselustani jää värittömäksi, mutta aivan eri syistä. Mm. The Squid and the Whalen aiemmin ohjannut Noah Baumbach on nimittäin kuvannut uusimman draamansa mustavalkoisena. Frances Han suuri suosio taidepiireissä ei johtune pelkästään siitä. Baumbachin tosielämän kumppani, hurmaava Greta Gerwig on nimihenkilö, nuorehko newyorkilaisnainen jonka elämä näyttää määrätietoiselta ajelehtimiselta. Francesilla ei ole asuntoa eikä oikein ammattiakaan, mutta paljon haaveita ja kyky pulputtaa puhetta loputtomasti. Elokuva seurailee hänen vaellustaan muutamien kuukausien ajan. Francesin hahmolla on ainoalaatuinen kyky olla samanaikaisesti sekä äärimmäisen ärsyttävä että sydämeenkäypä. Itse elokuva ei ole oikein kunnolla kumpaakaan, mutta sille joka pystyy paremmin samastumaan nuoren aikuisuuden eksistentialistiseen tyhjyyteen, se saattaa silti tarjota elämyksen. [5]

11.11.2013
James DeMonaco: The Purge (2013)
Ethan Hawken tähdittämä, lähitulevaisuuteen sijoittuva jännäri tuntuu saaneen hyvin ristiriitaisen, ehkä jopa voittopuolisesti negatiivisen vastaanoton. Itse pidin siitä varsin paljon. Tulevaisuuden dystopiassa asuvat ihmiset purkavat paineitaan kerran vuodessa Puhdistuksessa, jolloin yhtenä yönä kaikki saavat tappaa toisiaan ilman pelkoa seuraamuksista. Hawke ja Lena Headey näyttelevät vaurasta pariskuntaa, jonka kotitaloon livahtaa psykopaattisen opiskelijaporukan ihmisjahdin kohteena oleva mies. Ilmeettömän brutaalit takaa-ajajat piirittävät talon ja uhkaavat tappaa kaikki sen sisällä olevat. Tästä asetelmasta käynnistyy erittäin toimiva, jännityksentäyteinen yö aivan Straw Dogsin (1971) tyyliin. Talo on piiritetty, sankariparin lisäksi sisällä on myös heikko puolustettava, eivätkä piirittäjät aio antaa armoa. [8]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton