Kaksitoista viiden tähden elokuvaa jäänee tämän artikkelisarjan määrälliseksi ennätykseksi. Aikanaan jännityksellä odotettua vuosituhannen vaihdetta vasten tehdyissä elokuvissa ei kuitenkaan ilahduta pelkästään määrä vaan myös poikkeuksellisen korkea laatu. Mikä hyvänsä niistä elokuvista, jotka tämän vuoden listalla yltävät viiden kärkeen, olisi esimerkiksi vuotta aiemmin ollut selkeä ykkönen. Itse asiassa sama voidaan todeta jopa kahdeksan kärjen osalta.
Joel Schumacher: 8 mm
Epätasaista uraa tehneen, parhaimmillaan erittäin hyviin suorituksiin yltäneen Joel Schumacherin trilleri seuraa Nicolas Cagen näyttelemän yksityisetsivän kujanjuoksua. Tämän tehtävä on selvittää, mitä oudoissa oloissa kuolleelle nuorelle naiselle tosiasiassa tapahtui, ja kun kaikki viittaa että tämä on kuollut snuff-elokuvia tuottavien rikollisten käsissä, on pian ilmeistä että tarina tulee johtamaan päähenkilönsä äärimmäisiin tilanteisiin. Niitä Cage tulkitsee totutun maanisin elein ja ilmein. Viiden tähden elokuvaksi kyseessä on kieltämättä rajatapaus, mutta elokuvan ansiot tuntuvat sen puutteita merkittävämmiltä. On myöskin vaikea unohtaa ensikatselun jälkeistä tunnetta: oli kuin olisi lyöty puulla päähän.
Sam Mendes: American Beauty
Vastikään Bond-elokuvalla Skyfall kehuja kerännyt britti Sam Mendes oli jo kokenut teatteriohjaaja, kun hän ohjasi ensimmäisen pitkän draamaelokuvansa Steven Spielbergin DreamWorks SKG:lle ja kuten mentor elokuvan ensi kertaa nähtyään totesi, heti syntyi moderni klassikko. Amerikkalaisessa omakotilähiössä keski-iän kriisiin joutuvan jokamiehen tarinalle jopa tärkeämpi tekijä oli kuitenkin nerokas käsikirjoittaja Alan Ball, joka sitten palkittiinkiin Oscarilla ohjaajan, miespäänäyttelijän ja kuvaajan tavoin. Ja elokuvakin oli vuoden paras elokuva. Mahdollisesti koko vuosikymmenen.
Paul Weitz: American Pie
Myös American Beautyssä ihastuttanut Mena Suvari (kuva yllä) nähtiin samana vuonna myös yhdessä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista. American Pie muistetaan ehkä parhaiten siitä, miten viriilin nuoren miehen teki siinä mieli harjoitella seksikokemuksia lämpimän omenapiirakan kanssa, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa siitä myös muita kuin pelkästään kulinaarisia ansioita. Ennen high schoolista valmistumistaan neitsyydestään eroon pyrkivien poikien tarina alkaa sarjana toinen toistaan hauskempia koomisia tilanteita, mutta syvenee sydämeenkäyvästi kun nämä oikeasti ihastuvat tyttöihin, joita he aluksi katsoivat pelkkinä himojensa kohteina.
Spike Jonze: Being John Malkovich
Vuodella 1999 on merkillinen kohtalonyhteys jo aiemmin käsiteltyyn vuoteen 2002. Sam Mendesin tavoin myös Spike Jonze ohjasi ensimmäisen mestariteoksensa 1999 ja jatkoa seurasi kolme vuotta myöhemmin. Being John Malkovichin todellinen voimahahmo taisi tosin olla myös Adaptationin kynäillyt Charlie Kaufman. Hänen erikoisessa debyytissään löydetään portti näyttelijänä tunnetun John Malkovichin aivoihin, jossa vierailijat voivat noin vartin ajan kokea millaista on elää tämän nahoissa, ennen lennähtämistään New Jersyn puolella sijaitsevalle tienpientareelle.
Alexander Payne: Election
Jonzen ja Mendesin tavoin myös Alexander Payne ohjasi mestariteoksen ensin 1999 ja sitten uudelleen 2002. Upea Election ei kuitenkaan ollut Paynen debyytti: se oli hänen toistaiseksi ainoa rehellisen huono elokuvansa Citizen Ruth (1996). Election tekee high schoolin oppilaskunnan vaaleista nerokkaan allegorian siitä, miten yhteiskunta kokonaisuudessaankin toimii. Reese Witherspoonin hauskasti tyypittelemä pinko saa vastaansa Matthew Broderickin vastuuntuntoisen opettajan, jolla on kuitenkin myös omia luurankoja kaapissa. Mainiossa sivuroolissa myös American Pien Chris Klein.
Stanley Kubrick: Eyes Wide Shut
Tässä on sitten se viime tipassa listalle mukaan otettu kahdestoista elokuva. Stanley Kubrick on suurin tiedossani oleva ohjaaja, on jo voittanut sekä vuoden 1971 että 1987 parhaan elokuvan kunniamaininnat A Clockwork Orangella ja Full Metal Jacketilla, ja tulee saamaan voittoja vielä lisääkin. Vain vähän ennen mestarin kuolemaa ensi-iltansa saanut erotiikkaa ja ihmissuhteita pohtiva omalaatuinen draama ei kuulu ohjaajansa tuotannon kärkeen, mutta on silti syventymisen arvoinen. Silloinen aviopari Tom Cruise ja Nicole Kidman purkavat rooleissaan suhteensa kipupisteitä ikimuistettavalla intensiteetillä. Musiikki on hienoa.
David Fincher: Fight Club
Mestariohjaaja David Fincherin kuolemattoman klassikon pitäisi ainakin IMDb:n perusteella olla vuoden 1999 ehdoton ennakkosuosikki. Kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla se on tällä hetkellä peräti 10. sijalla - lähin uhkaaja on toki jo sijalla 18, siitä lisää hetken päästä. Brad Pitt ja Edward Norton ovat elämiensä rooleissa naisten kasvattamina nuorina aikuisina, jotka alkavat kysellä miehuutensa perään, hylkäävät oravanpyörän, ja kokeilevat jotakin kokonaan uudenlaista perustamalla tappeluklubin suurkaupungin laitapuolelle. Todella monitasoisen elokuvan summaamista tähän tilaan on turha sen kummemmin yrittää. Katsokaa itse, ja ällistykää.
Frank Darabont: The Green Mile
Vuonna 1983 julkaistun huipputeoksensa Pet Sematary jälkeen Stephen King on kirjoittanut vain yhden maailmanluokan klassikkoteoksen. Vuonna 1996 kirjana ilmestyneen The Green Milen elokuvaversiosta vastasi kolme vuotta myöhemmin jo aiemmin vuoden 1994 parhaan elokuvan The Shawshank Redemption ohjannut Frank Darabont. Peräti kolmetuntinen draama sijoittuu edeltäjänsä tavoin vankilamiljööseen, kertoen yliluonnollisia voimia sisältävän vangin unohtumattomasta vaikutuksesta ympäristönsä ihmisiin. Kirjan mutkia paikoin harmittavasti oikova elokuvaversio toimii upeasti, saaden aikaan juuri oikeanlaisen tunnelman: se on kuin romaani, jonka ei toivoisi päättyvän.
Milos Forman: Man on the Moon
Tsekkiläissyntyinen Milos Forman on hänkin näiden listojen vakiovieras, joskin tässä tapauksessa tunnustusta on pakko antaa myös jo aiemmin listattujen elokuvien Ed Wood (1994) ja The People vs. Larry Flynt (1996) käsikirjoittajille. Scott Alexander ja Larry Karaszewski olivat 1990-luvun parhaat elämäkertojen käsikirjoittajat ja tekivät jälleen kerran moitteetonta työtä dramatisoidessaan nuorena kuolleen amerikkalaisen antikoomikko Andy Kaufmanin elämäkertaa. Jim Carrey tekee pääroolissa loistavaa työtä.
The Wachowski Brothers: The Matrix
Vuoden 1999 tieteistoimintailmiö The Matrix on se edellä mainittu Fight Clubin uhkaaja, joka on tätä kirjoitettaessa IMDb:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla sijalla 18. Andy ja Larry (nykyään Lana) Wachowski sijoittuivat kärjen tuntumaan jo vuoden 1996 trillerillään Bound, mutta vasta tämä teos oli heidän todellinen läpimurtonsa. Keanu Reeves onnistuu kääntämään kömpelyytensä näyttelijänä vahvuudeksi tulkitessaan tulevaisuuden dystopiassa koneiden orjuutta vastaan nousevaa, aluksi epä- mutta lopuksi itsevarmaa messiasta. Puvustus, bullet time -tehosteet ja musiikkiraita ovat loistavia, vihreä värimaailma ampuu ehkä hiukan yli.
Antonia Bird: Ravenous
Jopa The Matrixiakin ällistyttävämpi, selvästi kauempaa takavasemmalta tuleva vuoden 1999 uutuus on tämä brittiläisen naisohjaajan (!) kauhudraama, joka sijoittuu Yhdysvaltain länsiosien erämaaseuduille 1800-luvun puolivälin tienoilla, ja jonka aiheena on ei enempää eikä vähempää kuin kannibalismi. Humoristinen suomenkielinen nimi Erämaa syö miestä sopii tavallaan hienosti tarinalle urallaan sivuraiteelle joutuneesta upseerista (Mementon Guy Pearce), joka saa komennuksen syrjäiseen linnakkeeseen. Ravenous on suuren osan aikaa vakava, mutta rikkoo oman tunnelmansa tarvittaessa surutta omalaatuisin mustan huumorin keinoin. Loistava musiikkiraita kruunaa vuoden omaperäisimmän mestariteoksen.
Trey Parker: South Park: Bigger, Longer & Uncut
Räävitön animaatiosarja South Park oli vuonna 1999 vielä melko tuore ilmiö. Se oli pyörinyt jenkkitelkkareissakin vasta pari vuotta, ja kun ne olivat juuri ne sen historian luovimmat, elokuvaversioltakin saattoi odottaa paljon. Se ylsi silti paljon korkeammalle kuin varmaan kukaan uskalsi edes odottaa. Kaikkien aikojen paras animaatioelokuva! Kaikkien aikojen paras musikaali! 399 fuck-sanaa noin 80 minuutissa! Ja kaiken huipuksi oikea aihe: amerikkalaisen elokuvasensuurin tekopyhyyden kritiikki, joka herjaa siinä sivussa valtavaa määrää muitakin nykymaailman ilmiöitä. Kaikki huipentuu loppukohtaukseen, jonka katsominen kuivin silmin on yksinkertaisesti mahdotonta.
Kahdentoista viiden tähden elokuvan jatkeeksi kelpaa ojentaa vielä neljä kunniamainintaa. Menköön niistä ensimmäinen brittiläisen Hollywood-ohjaaja Simon Westin The General's Daughterille, jossa muuten enimmäkseen unohdettavaa toimintahöttöä tehtaillut tusinatyöläinen onnistui lataamaan mysteeriinsä aitoa koskettavuutta. Vaikeana miehenä tunnetun Troy Duffyn The Boondock Saints puolestaan toi uutta pirteyttä toimintagenreen: kaikki vedettiin kieltämättä niin överiksi että hetkittäin se myös ärsytti, mutta tinkimätöntä näkemystä ei silti voi olla kunnioittamatta.
World cineman hienoimpia hetkiä oli puolestaan Takashi Miiken hillitön Audition, joka yhdisteli ikimuistettavin tavoin romanttista draamaa kidutuskauhuun. Pahaa aavistamattomalta katsojalta saattoivat ymmärrettävistä syistä lentää ryynit syliin viimeistään tarinan karaisevassa finaalissa. Tanskassa puolestaan saatiin aikaiseksi unohtumaton toimintakomedia I Kina spiser de hunde (Kiinassa syödään koiria), jonka ohjasi Lasse Spang Olsen. Toinen toistaan uskomattomampia käänteitä sisältävä rikostarina on kuin skandinaavista Tarantinoa. Kim Bodnia loistaa jälleen keskeisessä roolissa.
Kuten jo edellä mainittiin, koko vuoden 1999 top 5 on niin kovaa tasoa, että mikä hyvänsä elokuvista olisi edellisenä, selvästi heikompana elokuvavuotena 1998, yltänyt vuoden parhaaksi elokuvaksi. Samaan olisivat yltäneet vielä kolme seuraavaakin, eli nyt sijoille 6 - 8 jääneet The Green Mile, The Matrix ja American Pie.
Vuoden 1999 top 5:
1. American Beauty
2. South Park: Bigger, Longer & Uncut
3. Fight Club
4. Ravenous
5. Election
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti