Ohjaus ja käsikirjoitus: Terrence Malick
Pääosissa: Brad Pitt, Jessica Chastain, Sean Penn, Hunter McCracken
Amerikkalaisen auteur-ohjaaja Terrence Malickin odotettu uutuus The Tree of Life voitti Kultaisen palmun Cannesissa toukokuussa 2011. Suomen ensi-iltansa se sai 26. elokuuta samana vuonna, ja sai osakseen toinen toistaan ylistävämpiä arvioita. Elokuvaa kutsuttiin koko 2000-luvun hienoimmaksi, ja sen uskottiin jäävän elokuvan historiaan yhtenä koko taiteenlajin upeimmista saavutuksista. Kuluvan vuoden alussa se huomioitiin vielä kolmella raskaan sarjan Oscar-ehdokkuudella: parhaan elokuvan, ohjauksen ja kuvauksen palkinnot jäivät kuitenkin saamatta.
Malick tunnetaan eksentrisenä taitelijana, joka ei anna haastatteluja tai ylipäänsäkään esiinny julkisuudessa. Hän loi maineensa heti hienolla esikoiselokuvallaan Badlands (1973) ja sementoi sen viisi vuotta myöhemmin kehutulla draamalla Days of Heaven (1978). Todellisen legendan hän teki itsestään kuitenkin vasta kadottuaan tämän jälkeen elokuvan maailmasta kokonaan peräti kahdeksi vuosikymmeneksi. Kolmas ohjaustyö oli eksistentialistinen sotaelokuva The Thin Red Line (1998), johon Hollywoodin tähdet pyrkivät suorastaan jonossa siten, että heitä riitti elokuvasta poisleikattavaksi asti.
Sotaelokuvaa seurasi seitsemän vuoden tauko ennen mestarillista historiallista eeposta The New World (2005). Tämän jälkeen harvakseltaan töitä tehnyt ohjaaja muuttui yhtäkkiä todelliseksi työmyyräksi. Tässä arviossa käsiteltävä The Tree of Life tuli ensi-iltaan siis 2011, sitä seurannut draama To the Wonder tämän vuoden puolella, ja ensi vuodeksi on luvassa jopa kaksi uutta ohjausta: dokumentti Voyage of Time josta lisää hetken päästä, sekä draamaelokuva Knight of Cups. Näiden lisäksi seuraavankin, arviolta vuonna 2014 ensi-iltaan tulevan, toistaiseksi nimeämättömän teoksen kuvaukset ovat käynnistyneet.
The Tree of Life on siis Malickin vasta viides pitkä elokuva, vaikkakin jatkoa on tulossa kovaa vauhtia. Ohjaajan aiemmatkin elokuvat ovat saaneet osakseen paljon kehuja, hyvin suurelta osin aiheellisesti. Mutta miten on tämän Cannes-palkitun elokuvan laita? Onko se Kultaisen palmun ja Oscar-ehdokkuuksien arvoinen, vai kehutaanko legendaksi itsensä nostaneen ohjaajan töitä vain vanhasta muistista? Vastauksia tähän on varmaan saman verran kuin vastaajiakin, mutta ainakin omasta mielestäni on olemassa painavia syitä kyseenalaistaa juuri tämän elokuvan nerokkuus - toki kyseenalaistaisin myös yhden sen edeltäjistä.
The Tree of Lifen rakenne on karkeasti seuraava:
- Ensimmäiset puoli tuntia: johdanto, maailmankaikkeuden synty, dinosaurusten nousu ja tuho
- Seuraavat hiukan yli puolitoista tuntia: omaelämänkerrallista draamaa 1950-luvun Teksasissa
- Viimeiset noin 15 minuuttia: lopettelu, maapallon tuho
Elokuvan ensimmäinen ja viimeinen vaihe edustavat jokseenkin täydellistä elokuvaa, joka on kaikki mahdolliset ylisanansa ansainnut. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen elokuvan ystävä onkin suorastaan ekstaasissa - mutta sitten seuraa puolentoista tunnin mittainen draamaosuus, joka on lievästi sanottuna ongelmallinen. Vasta viimeinen vartti palauttaa elokuvan jälleen mestariluokkaan, mutta voiko se enää mitenkään saada anteeksi sitä edeltänyttä loputtoman pitkää, täydellisen epäkiinnostavaa draamajaksoa?
Jotta aiheeseen saataisiin hieman perspektiiviä, verrataanpa aluksi elokuvan edelläkuvattua rakennetta siihen varhaiseen raakaversioon, josta Ain't It Cool News raportoi pari vuotta sitten. Sen pituus oli kolmen tunnin luokkaa, ja rakenne jonkin verran mielenkiintoisempi:
- Ensimmäiset 45 minuuttia: johdanto, maailmankaikkeuden synty, dinosaurusten nousu ja tuho
- Seuraavat hiukan yli puolitoista tuntia: omaelämänkerrallista draamaa 1950-luvun Teksasissa
- Viimeiset 45 minuuttia: lopettelu, maapallon tuho
Tässä versiossa muut kuin 1950-luvun draamajaksot olisivat siis saaneet osakseen puolet koko elokuvan kestoajasta. Jopa upea aloitus olisi kestänyt pitempään ja saanut perusteellisemman käsittelyn, mutta sitäkin merkittävämpää on, että valmiissa elokuvassa huitaisten ja pikavauhtia käsitelty maapallon tuho ja oletettavasti myös maailmankaikkeuden supistuminen olisi nähty kunnollisessa laajuudessa. Valmiissa elokuvassa esimerkiksi auringon paisuminen punaiseksi jättiläistähdeksi ja siitä seuraava maapallon nielaiseminen menee ohitse niin nopeasti, ettei moni katsoja ehdi ehkä edes tajuta mitä kuvassa tapahtuu. Ylipäänsäkin tälle maapallon lopulle uhrataan valmiissa elokuvassa aikaa hädin tuskin kaksi minuuttia, vaikka se on vähintään yhtä kiinnostavaa kuin komean klassisen musiikin säestyksellä nähtävät universumin alkuvaiheet.
AICN:n kuvauksen perusteella elokuvan rakenne vaikutti kutkuttavan kunnianhimoiselta. Ensin kuvataan kolme varttia sitä miten universumi syntyy ja elämä maapallolla saa alkunsa. Sen jälkeen seuraava merkittävä tapahtuma on, totta kai, Terrence Malickin syntymä ja kasvu kohti aikuisuutta 1950-luvun amerikkalaisella maaseudulla. Tämän jälkeen maailmankaikkeus alkaa supistua ja maapallokin tulee auringon nielaisemaksi, minkä jälkeen kaikki päättyy. Tämän komeampaan egotrippiin ei moni taiteilija pystyisi.
Malick onnistui kuitenkin mokaamaan tuon. Valmiissa elokuvassa alkujaksoa on lyhennetty jonkin verran ja loppujaksoa oikein todella reippaasti. Tämä jättää elokuvan painopisteen sen keskimmäiseen osaan, joka on ylivoimaisesti vähiten kiinnostava. Ongelmana on, ettei Malickin lapsuutta kuvaava vaihe sisällä minkäänlaista draaman kaarta. Mikä sinänsä on täydellisen ymmärrettävää, koska kenenpä meistä elämä sellaisia sisältäisi. Elämä ja elokuva ovat kuitenkin kokonaan eri asioita. Sen mikä elämästä puuttuu, elokuva tarvitsee.
(Huom! Ylläolevassa kuvassa punaiseksi jättiläiseksi paistunut aurinkomme lopultakin nielaisee maapallon.) Malickin isä on kova ja lapsiinsa tunteettomasti suhtautuva Brad Pitt. Hänen äitinsä on puolestaan kaunis, herkkä, tunteellinen ja dinosaurusten tapaan armollinen Jessica Chastain. Hiukan yli puolentoista tunnin mittaisen arkikuvauksen aikana kummankaan heistä roolihahmo ei muutu tai kehity millään tavalla. Jäätyään jakson aivan lopussa työttömäksi Pittin hahmo sentään tuntuu katuvan kovuuttaan, mutta ei sittenkään osoita mitään halua muuttumiseen. Kuka jaksaa edes kiinnostua, saati liikuttua tällaisesta?
Vastaus on ilmiselvä: tietenkin ohjaaja Malick itse! Hänelle draamajakso on suoraa jatkumoa maailman syntymiselle. Hän on kokenut tuon kaiken omakohtaisesti, ja sen kuvaaminen elokuvan muodossa soittaa varmastikin äärimmäisen herkkiä kieliä hänen taitelijan sielussaan. Hänessä jakson ei tarvitse pystyä nostattamaan minkäänlaisia myötäelämisen tuntoja, koska ne elävät hänessä jo valmiiksi. Meillä muilla on pikkuisen vaikeampaa, koska tyrannimaisen isän ja enkelimäisen äidin vastavoimien varaan rakentuva draama ei tarjoa minkäänlaista tarttumapintaa. Asetelma on jo alun alkaen kliseisen tuttu, eikä kehity puolentoista tunnin aikana millään tavoin mihinkään suuntaan.
Koomisen analogian tälle tarjoavat suomalaiset sotaelokuvat, joissa ei myöskään ole koskaan nähty tarpeelliseksi pyrkiä herättämään katsojissa tunteita dramaturgisin keinoin. Ei ole koskaan tarvinnut. Sodan nähnyt sukupolvi on saapunut katsomoihin nuo tunteet valmiiksi pinnassa. Tuloksena tästä on ollut esimerkiksi täydellisen ikävystyttävän Tuntemattoman sotilaan yliarvostaminen yhdeksi parhaista kotimaisista elokuvista koskaan. Onko kukaan koskaan nähnyt pitkäveteisempää sotafilmiä kuin Talvisota?
Malick on The Tree of Lifessa sortunut samaan syntiin kun kotimaiset sotaelokuvien tekijät. Koska hänen omat tunteensa ovat olleet valmiiksi pinnalla kuvattuun aiheeseen liittyen, hän on erehtynyt kuvittelemaan, että siirtymät maailmankaikkeuden synnystä hänen omaelämäkertaansa ovat onnistuneita ja katsojat seuraavat mukana tunteet yhtä vereslihalla kuin hänellä itsellään johtuen aiheen omakohtaisuudesta. Mutta näinhän se ei tietenkään oletusarvoisesti toimi, ja vielä vähemmän silloin kun kyseinen jakso on toteutettu ilman edellämainittua draaman kaarta ja henkilöhahmojen kehitystä.
The Tree of Life olisi voinut toimia jonkin verran paremmin, jos Malick olisi elokuvaa leikatessaan päätynyt suurin piirtein seuraavanlaiseen rakenteeseen:
- Ensimmäiset 45 minuuttia: johdanto, maailmankaikkeuden synty, dinosaurusten nousu ja tuho
- Seuraavat korkeintaan puoli tuntia: omaelämänkerrallista draamaa 1950-luvun Teksasissa
- Viimeiset 45 minuuttia: lopettelu, maapallon tuho
Näin elokuvan kestokin olisi pysynyt hillitysti kahdessa tunnissa. Mutta tällainen elokuva ei tietysti olisi enää toiminut ohjaajan egotrippinä. Valitettavasti Malickin into tehdä elokuvia kiihtyvällä tahdilla tuntuu kertovan äkillisesti heränneestä innosta kertoa lisää ohjaajan omasta elämästä. To the Wonderin päähenkilö on varttuneempi Malick, joka muuttaa Days of Heavenin valmistumisen jälkeen Pariisiin ja rakastuu siellä Olga Kurylenkoon. Sen jälkeen hän palaa takaisin Amerikkaan ja rakastuu siellä Rachel McAdamsiin. Lieneekö tämäkään yhtään kiinnostavampaa kuin ohjaajan monotonisen tylsä lapsuus.
Ylipäänsäkin jos taiteilija haluaa teoksissaan kertoa enemmän henkilökohtaisista haasteistaan ja ongelmistaan kuin yleisönsä vastaavista, hän on aika pahasti hakoteillä. Ketä kiinnostavat nimenomaan Malickin kokemat vaikeudet? Taiteilijan ei tulisi nostaa itseään taiteensa keskiöön. Aivan samaan tapaan Stephen King muuttui kertaluokkaa vähemmän kiinnostavaksi alkaessaan kirjoittaa kirjoja niiden kirjoittamisen vaikeudesta. Ketä kiinnostaa?
The Tree of Lifen alun ja lopun loisteliaat maailmankaikkeuden syntyä ja kuolemaa kuvaavat jaksot eivät kuitenkaan ehkä menneet täysin hukkaan vaikka niitä nähtiinkin vain rajoitetusti valmiissa elokuvassa. Leikattuaan ne pois Malick otti ne kuitenkin talteen ja aikoo ilmeisesti käyttää ne ensi vuoden puolella valmistuvaksi odotetussa dokumentissaan Voyage of Time, jonka aiheena ovat nimenomaan maailmankaikkeutemme synty ja tuho. Se mitä emme saaneet nähdä osana ohjaajan elämäntarinaa, saa siis uuden tilaisuutensa tässä muodossa. Dokumentin kertojanääninä tulevat tiettävästi toimimaan Brad Pitt ja Emma Thompson.
Lopullisessa muodossaan The Tree of Life lienee hämännyt Cannesin tuomaristoa upeilla alullaan ja lopullaan, mutta kokonaisuutena se on äärimmäisen pitkäveteinen elokuva, joka kamppailee ohjaajan huonoimman elokuvan tittelistä yhdessä Days of Heavenin kanssa. En osaa ottaa kantaa kumpi näistä on heikompi esitys, koska en kahdellakaan yrityksellä ole vielä jaksanut katsoa Days of Heavenia loppuun saakka. Nämä kaksi teosta poislukien Malickin tuotanto on kuitenkin esimerkillisen loistava, mikä on koko ajan syytä muistaa. The Tree of Life epäonnistuu tasoilla, joille useimmat nykyohjaajat eivät edes yritä kurottaa, eivätkä niihin varmasti yltäisikään.
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti