Mary Harron: American Psycho
Bret Easton Ellisin vuoden 1991 romaani oli uskomattoman hieno lukukokemus, mutta sen äärimmäinen, kaikki siihen asti tunnetut rajat ylittänyt brutaali väkivaltaisuus tuntui tekevän siitä mahdottoman filmata elokuvaksi. Vaan eipä niin ollutkaan. Mary Harronin elokuvaversio joutuu tietysti väkivallan esittämisen suhteen tyytymään huomattavasti kesympään graafiseen ulkoasuun, mutta se ei haittaa, sillä ohjaaja onnistuu yhdessä käsikirjoittaja Guinevere Turnerin kanssa silti tavoittamaan kirjasta kaiken oleellisen. Sen henki tallentuu filmille ilman ylibrutaalia ulkoasuakin. Tuleva Batman Christian Bale nautiskelee pääosassa.
Alejandro González Iñárritu: Amores Perros
Meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun upea läpimurtoelokuva tuli vuoden 2000 elokuvaohjelmistoon aivan puun takaa, nimettiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi, ja olisi varmaan palkinnon voittanutkin jos teoksen ilmiasu olisi ollut hieman siloitellumpi. Kolme karheaa nykypäivän Mexico Cityyn sijoittuvaa episodia kiertyvät hienosti yhden ainoan auto-onnettomuuden ympärille, jossa ne kaikki myös yhden ainoan kerran risteävät. Käsikirjoittaja Guillermo Arriaga tuntuu olleen ohjaajaakin merkittävämpi voimatekijä elokuvan taustalla, sillä tämän taso heikkeni selvästi kun parivaljakon tiet myöhemmin erosivat.
Kinji Fukasaku: Battle Royale
Nyttemmin jo trilogiaksi asti laajenemassa oleva Hollywood-hitti Nälkäpeli varasti koko aiheensa runsaan vuosikymmenen takaisesta japanilaisesta väkivaltaklassikosta, jolla oli sensuuriongelmia jopa yleensä sallivassa kotimaassaankin. Kuvitellussa lähitulevaisuudessa japanilaiset vanhemmat tuntevat itsensä niin uhatuiksi, että heidän on pidettävä kapinallinen nuoriso kurissa pakottamalla enemmän tai vähemmän summamutikassa valittu koululuokka kerran vuodessa veriseen, keskinäiseen kilpailuun. Oppilaiden on siinä tapettava toisiaan kunnes jäljellä on vain yksi henkiinjäänyt. Kankaalla koko ajan juokseva kuolemalaskuri pitää huolen siitä, että katsoja pysyy tilanteen tasalla ja tunnelmat muuttuvat loppua kohden alati kolkommiksi, etenkin kun käy ilmeiseksi että kylmä psykopatia on henkiinjäämisen paras tae.
Robert Zemeckis: Cast Away
Ennen hairahtumistaan tylsien motion capture -tietokoneanimaatioiden kalseankylmiin maailmoihin Robert Zemeckis teki toisenkin mestariteoksen todistaen, ettei Contact (1997) ollut pelkkä vahinko. Tom Hanks on amerikkalaisen kuriiriyhtiön työntekijä, joka joutuu lento-onnettomuuteen jossakin eteläisellä Tyynellämerellä, ja pelastuu sen ainoana henkiinjääneenä autiolle trooppiselle saarelle. Vuosiksi venyvä eristys kestää elokuvassakin pitkälti toista tuntia, ja saa päähenkilön ohella myös katsojan vieraantumaan sivistyksestä täydellisesti, millä on musertava vaikutus molempiin kun kotiinpaluun aika koittaa. Elämä sivistyksen keskellä on sillä välin mennyt eteenpäin, ja kuolleeksi luullun miehen menetykset ovat valtavia.
Stephen Frears: Fail Safe
Brittiohjaaja Stephen Frearsin teos taitaa olla ensimmäinen listoilleni päässyt tv-elokuva. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että sen kuvan muoto on 12 vuoden takaisista televisioista tuttu 4:3 - sen lisäksi elokuva on mustavalkoinen! Tämä tukee aihetta: Fail Safe on uusi versio Sidney Lumet'n vuoden 1964 trilleristä Pommin varjossa, jossa sen juonikuvion tavoin amerikkalaiset lähettävät vahingossa ydinasein varustetun pommikoneen hyökkäyslennolle kohti Moskovaa. Kylmän sodan aikaa muisteleva hieno uusi versio on miehitetty huippuluokan näyttelijöillä George Clooneysta Harvey Keiteliin, ja lopputulos toimii täysillä muistuttaen, miten pienestä ihmiskunnan tuho yhä edelleenkin on kiinni.
Ridley Scott: Gladiator
Kaikkiaan viidellä Oscarilla, mm. vuoden parhaana elokuvana palkittu muinaiseen Roomaan sijoittuva spektaakkeli muistutti yleisöjään terveellisesti siitä, miksi elokuvateattereita alun alkaen alettiin rakentaa. Tekohetkellä varsin epäsuositun aiheen nosti yleiseen suosioon itsestään supertähden hetkessä tehnyt karismaattinen Russell Crowe, jonka motiivi tehdä sankaritekoja roomalaisella gladiaattoriareenalla on varsin samanlainen kuin Mel Gibsonilla Braveheartissa viisi vuotta aiemmin. Jotkut suhtautuvat elokuvaan väheksyen, koska sen romanttinen teema tarjoaa kosketuspinnan myös muuten verisiä taistelelokuvia yleensä välttäville naisyleisöille, mutta toisaalta juuri tämä teema tekee lopputuloksesta niin ainoalaatuisen muistettavan.
Christopher Nolan: Memento
Lontoolaissyntyinen ohjaajanero Christopher Nolan teki pitkän debyyttinsä jo vuonna 1998 mustavalkoisella indie-elokuvalla Following, mutta se jäi silloin kaikilta huomaamatta. Takaperoisessa järjestyksessä kerrottu toinen ohjaustyö sen sijaan huomattiin ja se näkyy nytkin olevan IMDb:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla peräti sijalla 34. Mementon päähenkilö on vaimonsa murhaajaa etsivä ja kostoa hakeva yksinäinen mies, joka ei oudon aivovaurionsa takia kykene muodostamaan pitempikestoisia muistikuvia. Tässä luonteva syy kertoa kiehtova mysteeri takaperin: päähenkilö ei muista, katsoja ei tiedä. Loppuratkaisusta päädytään tarinan yllättävään lähtöpisteeseen.
Darren Aronofsky: Requiem for a Dream
Täsmälleen Nolanin tavoin myös newyorkilainen Darren Aronofsky teki oman pitkän debyyttinsä jo vuonna 1998 mustavalkoisella indie-elokuvalla Pi, joka sekin jäi silloin kaikilta huomaamatta. Tämä toinen ohjaustyö sen sijaan huomattiin, tosin IMDb:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla ollaan tällä hetkellä "vasta" sijalla 72. Hubert Selby Jr:n romaaniin perustuva riippuvuuksien kuvaus on armottoman päällekäyvä tyylikokeilu, joka saattaa joillekin näyttäytyä kikkailunakin. Loistavan Ellen Burstynin tappio naispääosa-Oscar-kisassa Julia Robertsille (Erin Brockovich, yksi tähti) kuuluu palkintogaalan historian noloimpiin hetkiin.
Steven Soderbergh: Traffic
Kamalan Erin Brockovichin tekijä palkittiin vuoden parhaasta ohjauksesta onneksi tästä toisesta elokuvastaan, joka onkin kiistaton mestariteos. Amerikkalaista huumeongelmaa tarkasteleva massiivinen eepos jakautuu luontevasti kolmeen episodiin, jotka kulkevat ristikkäin koko elokuvan noin kahden ja puolen tunnin kestoajan: tarkasteluun pääsevät niin huumausaineiden tuotanto-, jakelu- kuin käyttäjäporraskin. Lopputulos edustaa aikansa hienointa amerikkalaiselokuvaa. Meksikolais-amerikkalainen näyttelijäensemble tekee hienoa työtä. Eri jaksojen värimaailmakoodaus tosin ampuu ehkä hiukan yli.
Curtis Hanson: Wonder Boys
Myös Trafficissa nähty Michael Douglas pääsee irroittelemaan kunnolla paitsi vuoden 2000, myös yhdessä koko jo päättyneen ja alkavankin vuosikymmenen nautittavimmista draamakomedioista. Douglas tulkitsee yhden talvisen viikonlopun aikana tapahtuvassa elokuvassa toista romaaniaan kirjoittavaa mutta sen kanssa ongelmissa olevaa professoria, jonka lähipiiriä kansoittavat taitelijasielut tuovat kukin tarinaan omat eriskummalliset piirteensä. Curtis Hanson raivasi tiensä Hollywood-ohjaajien ehdottomaan a-sarjaan kolme vuotta aiemmin rikossaagalla L. A. Confidential, mutta teki hienoimman ja nautittavimman elokuvansa vasta nyt.
Vuoden kaksi kunniamainintaa menevät Sam Raimille ja, yllätys yllätys, Brett Ratnerille. Raimin The Gift on nautittava, hiukan romaanin oloinen kertomus naisesta, joka pystyy ehkä psyykkisillä voimillaan ratkaisemaan pikkukaupunkia vaivaavan murhamysteerin. Se muodostaa eräänlaisen parin ohjaajan edellisen maalaisdraaman A Simple Plan (1998) kanssa, vaikkei sen tasolle ylläkään. Ratner puolestaan saa tunnustuksensa fantasiadraamastaan The Family Man, joka onnistuu epäilyttävästä alkuasetelmastaan ja huonosta alustaan huolimatta kääntymään koskettavaksi kuvitelmaksi siitä, mitä meistä kukin saattaisi tehdä jos voisi palata takaisin aikuisuutensa alkuun tekemään eri valinnat kuin silloin.
Vuoden 2000 top 5:
1. Cast Away
2. Wonder Boys
3. Requiem for a Dream
4. Traffic
5. Gladiator
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti