Vuoden parhaan elokuvan Oscarilla palkittiin Robert Zemeckisin surkuhupaisan typerä Forrest Gump, todennäköisesti kaikkien aikojen ääliömäisin valinta etenkin kun otetaan huomioon, että sitä vastaan kilpailivat Pulp Fictionin ja The Shawshank Redemptionin kaltaiset modernit klassikot. Jälkimmäinen on jo pitkään keikkunut Internet Movie Databasen kaikkien aikojen parhaan elokuvan listan ykköspaikalla; edellisen taas valitsivat kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi kotimaisen Episodi-lehden lukijat omana päätoimittaja-aikanani vuonna 2006.
Molemmat nimeltä mainitut klassikkoelokuvat luonnollisesti myös sisältyvät paitsi kymmenen viiden tähden elokuvani joukkoon, myös tuohon erityisen hankalaan top viiteen, jonka järjestelemistä edelleen mietin. Käydään siis perinteiseen tapaan lävitse vuoden kärkitarjonta aakkosjärjestyksessä, niin eiköhän tuo top viidenkin lopullinen järjestys valkene viimeistään kyseisistä elokuvista kirjoittaessa.
Phillip Noyce: Clear and Present Danger
Aseita ja isompiakin asejärjestelmiä insinöörimäisesti tuntevan jenkki Tom Clancyn romaaniin perustuva Isku Kolumbiaan on yksi koko 1990-luvun loistavimmista viihde-elokuvista, joka jäi näillä näkymin Harrison Fordin viimeiseksi hyväksi elokuvaksi. Komeat jäähyväiset Harrisonilta, joskin hänen nyhverömäisesti tulkitsemansa CIA-analyytikko Jack Ryan on selkeästi heikointa mitä tämä todella korkean tason juonittelujen täyttämä, herkeämättömän kiinnostava trilleri pystyy katsojalle tarjoamaan. Elokuva kestää lähemmäs kaksi ja puoli tuntia, ja silti sen vain toivoisi edelleen jatkuvan, kuten hienon romaanin jonka maailmasta ei haluaisi joutua poistumaan.
Tim Burton: Ed Wood
Ensikatselulla Tim Burtonin upea ohjaajaelämäkerta tuntui helposti vuoden parhaalta elokuvalta. Mustavalkokuvauksella kerrottu tarina maailman huonoimmaksi ohjaajaksi mainitusta Woodista on pelkästään positiivinen kokemus: miehen lannistumattomuus ja toisaalta sekä hänen että hänen lähipiirinsä täysin ennakkoluuloton suvaitsevaisuus kaikkea erilaista kohtaan tuo hyvän mielen jokaisella katselukerralla, ja Burton todella osaa huipentaa elokuvansa. Myös käsikirjoitus on mestarillinen: Scott Alexander ja Larry Karaszewski saivat jo yhden viisi tähteä vuonna 1996 (The People vs. Larry Flynt), ja kolmaskin vastaavanlainen kunniamaininta odottaa heitä vuoden 1999 kohdalla kunhan sinne asti päästään...
Edward Zwick: Legends of the Fall
Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, Brad Pitt oli vuonna 1994 todella IHQ! Se on saattanut saada monet miespuoliset elokuvafanit, joita tämän patsastelulta tuntunut esiintyminen on ärsyttänyt, missaamaan sen tosiasian että Legends of the Fall on myös ensimmäinen todellinen mestariteos miehen filmografiassa - jatkoa toki seurasi heti seuraavana vuonna peräti kaksin kappalein. Loistavasti kuvattu ja näytelty suuri eepos 1900-luvun alun lännestä on sekin kuin komeasti rönsyilevä romaani, jonka reilusti yli kaksituntinen pituus tuntuu sen loppuessa liian lyhyeltä. Suuria tunteita, järkyttäviä ihmiskohtaloita ja Anthony Hopkins ylinäyttelemässä loppua kohden koko ajan enemmän! Mitä muuta voisi enää toivoa?
Luc Besson: Léon
Ranskalaisohjaaja Luc Bessonin uran ylivoimaisesti suurin mestariteos teki Natalie Portmanista tähden jo teini-ikäisenä. Tarina jo Nikitassa (1990) vilahtaneesta italialaisesta palkkamurhaajasta (Jean Reno myöskin läpimurtoroolissaan) New Yorkissa oli monissa kohden surumielinen, mutta sisälsi myös leuat auki loksauttavalla taidolla toteutettuja toimintakohtauksia ja oli yllättävän pidäkkeetön myös väkivallan esittämisen suhteen. Eric Serran hieno musiikkiraita viimeisteli modernin mestariteoksen. Director's Cut -nimikkeellä julkaistua äpäräversiota kannattaa varoa ja katsoa mieluummin tematiikaltaan paljon ehjempi alkuperäinen teatteriversio.
Ole Bornedal: Nattevagten
Mestarillinen tanskalainen kauhuelokuva palkitsi elokuvayleisöt yhdellä kertaa usealla tavalla. Nimellistä päähenkilöä näyttelevä Nikolaj Coster-Waldau (kuvassa) pääsi Hollywoodiin saakka; hänen maanista kaveriaan näytellyt Kim Bodnia esiteltiin suurelle yleisölle ensi kertaa; ja olihan itse tarinakin kummallisista tapahtumista nuoren miehen öisin valvomalla ruumishuoneella harvinaisen makaaberi ja aidosti pelottava samanaikaisesti. Tanskalaiset ovat hallinneet Skandinavian elokuvakenttää näistä ajoista alkaen, eikä loppua näy.
Oliver Stone: Natural Born Killers
Pakko myöntää, etten itsekään ensi katselulla ymmärtänyt yhden siihenastisista suosikkiohjaajistani, Oliver Stonen sarjamurhaajaelokuvaa. Ei sitä tunnu ymmärtävän kovin moni muukaan. Näin ensi kerralla leikatun teatteriversion, mutta ongelma ei oikeastaan ollut siinä. Stonen ääriaggressiivinen nykyajan erityisesti mediaan kohdistuva kritiikki on niin päällekäyvä ja hyperaktiivinen, että useampi katselu tarvitaan pelkästään kaiken nähdyn sulatteluun. Ja kun tuo sulattelu on tehty, jäljelle jää vain yksi oikea reaktio: julistaa elokuva suureksi mestariteokseksi.
Ron Howard: The Paper
Yksi Hollywoodin suosikkiohjaajista, Onnen päivien Richie Cunningham on palkittu jopa parhaan ohjaajan Oscarilla yhdestä onnettomimmista räpellyksistään, mutta hänen koko uransa paras ohjaustyö on monilta mennyt ohitse huomaamatta. The Paper on aivan nerokkaasti kirjoitettu ja hienon näyttelijäryhmän tulkitsema tarina yhdestä ainoasta todella kovavauhtisesta vuorokaudesta newyorkilaisen sanomalehden toimituksessa. Elokuva nojaa nasevaan dialogiin ja ehtii siinä sivussa kritisoida median maailmaakin, joskin huomattavasti lempeämmin kuin Oliver Stone.
Quentin Tarantino: Pulp Fiction
Ensin Cannesin elokuvajuhlien Kultaisella palmulla ja sittemmin myös käsikirjoitus-Oscarilla palkittu Quentin Tarantinon ilman muuta suurin klassikko tuli elokuvan maailmaan juuri oikeaan aikaan ja yhdisti nautittavaksi keitokseksi lukuisan määrän elementtejä. Rikotut aikatasot, pop-kulttuurin tuntemus ja palvonta, coolisti pukeutuvat ja puhuvat rikolliset, pidäkkeetön väkivallan kuvaus aina tarpeen tullen, poikkeuksellinen kunnianhimo käsikirjoituksen laajuudessa, aluksi tavallisilta tuntuvien tilanteiden överiksi paisuttaminen jne. Pulp Fiction on Star Warsin tavoin niitä elokuvia, joista on vaikea enää kirjoittaa mitään, koska varmaankin kaikki on jo sanottu. Viiden tähden mestariteos joka tapauksessa.
Frank Darabont: The Shawshank Redemption
Stephen Kingin pitkään novelliin / miniromaaniin perustuva vankilatarina on osoittautunut vuosien saatossa IMDb:n äänestäjien ykkössuosikiksi, ohittaen jopa Kummisedän (1972). Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä syyttömänä vankilaan joutuvan miehen tarina on riipaisevaa, suurta elokuvaa jossa sivuhenkilöiden merkitys tuntuu ajoittain kasvavan päähenkilönkin ohitse. Itse en ole koskaan ollut täysin tyytyväinen elokuvaversion kirjasta poikkeavaan loppuratkaisuun, joka toivon teemasta poiketen tarjoaa sen täyttymyksen. Mutta en siltikään voi kieltää etteikö kyseessä olisi yksi koko vuosikymmenen loistokkaimmista, syvimmin tyydyttävistä katselukokemuksista.
Andrew Fleming: Threesome
Vuoden nautittavin draamakomedia tuntuu ainakin IMDb:n keskiarvon perusteella joko menneen äänestäjiltä ohi tai tulleen jollakin tapaa väärinymmärretyksi. Harva elokuva koko 1990-luvulla on näin osuvasti tavoittanut ne tunnot, joita kotoa juuri pois muuttaneet nuoret aikuiset käyvät läpi opiskelujensa alkuvaiheissa. Taakse jäänyt elämä vanhempien valvonnan alla on menneisyyttä, kaikki on tässä hetkessä ja nyt: vapaana kokeilemaan ja kokemaan, nauttimaan omasta itsenäisyydestä. Jopa se, joka ei aivan tällaista tilannetta ole koskaan kokenut, pystyy samastumaan itsenäisyyden ja uusien ystävien löytämisen huumaan.
Nykyään tuntuu vaikealta uskoa, että Steven Seagalin elokuvat eivät 18 vuotta sitten ainoastaan saaneet teatterilevitystä, vaan lisäksi Seagal sai itse jopa ohjata yhden merkkiteoksistaan. Toinen vuoden kunniamaininnan ansaitsevista elokuvista, On Deadly Ground esittelee sankarimme ennaltaehkäisemässä ympäristötuhoja Alaskassa. Hänen pitkä loppupuheenvuoronsa ei voine olla tuomatta kyyneliä katsojan silmiin - toki vääristä syistä, mutta kuitenkin.
Vuoden toinen kunniamaininnan arvoinen elokuva on Mike Newellin sataprosenttisen brittiläinen romanttinen komedia Four Weddings and a Funeral, joka ei ehkä ole taide-elokuvan ystävien makuun (kenties toisin kuin edellä esitelty Seagal-elokuva), mutta jolle on pakko antaa tunnustusta loistavasta käsikirjoituksesta ja hauskoista roolisuorituksista, jotka vielä hetkellisesti valoivat uutta uskoa lajityyppiin ennen sen täydellistä romahdusta vuosikymmenen lopulla.
Ennen kuin siirrymme vaativaan tehtävään asetella vuoden 1994 viisi parasta elokuvaa oikeaan järjestykseen, annamme vielä Forrest Gumpille yhden tähden ja paheksumme syvästi niitä hölmöjä amerikkalaisia, jotka tekivät Oscar-äänestyksessä näin urpon valinnan. Sitten kunniataulukon pariin.
Vuoden 1994 top 5:
1. The Shawshank Redemption
2. Legends of the Fall
3. Ed Wood
4. Léon
5. Pulp Fiction
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti