"Say hello to my little friend!" Tuo kaikkien aikojen elokuva ei ole Scarface, niin loistava kuin sekin ilman muuta on. Itse asiassa näin pikkuisen vaille 30 vuotta myöhemmin tuntuu vaikealta tajuta miten tällaisia mestariteoksia tuli siihen aikaan teatterilevitykseen säännöllisesti ilman että se tuntui mitenkään ihmeelliseltä, siinä missä joudumme nykyään tyytymään supersankari-, harrypotter-, twilight-, uusintaversio- ynnä muuhun vastaavanlaiseen saastaan. Ehkä tuon ajan elokuvayleisö, tekijöistä puhumattakaan, vaan oli kerta kaikkiaan fiksumpaa. Ainakin he olivat keski-iältään vanhempaa, mikä viittaa jo vahvasti siihen suuntaan.
John Carpenter: Christine
Lyhyen aikaa kirkkaasti loistaneen, mutta myöskin nopeasti luomisvoimansa täydellisesti hukanneen kauhun ja jännityksen mestarin John Carpenterin (1976 - 1987) varmastikin aliarvostetuin elokuva perustuu Stephen Kingin romaaniin ja sen ansiot ovat ilmeiset. Vaikka Kingin kirja ilmestyi tekijänsä kaikkein huikeimman kultakauden lopulla, onnistui Carpenterin elokuva jopa ylittämään sen laadullisesti. Carpenter siivosi Kingin tarinasta kaiken turhan ja keskittyi olennaiseen. Koulukiusatun high school -opiskelijan yliluonnollisia voimia sisuksiinsa kätkevä auto tuo hänelle keinot nousta sortavaa ympäristöä vastaan, mutta äkillinen voimaantuminen kätkee sisälleen myös tuhon ainekset.
David Cronenberg: The Dead Zone
Elokuvavuosien parhaiden elokuvien listojen vakiovieras David Cronenberg tarttui hänkin Kingin romaaniin ensimmäisessä studioelokuvassaan, kirja tosin oli julkaistu jo 1970-luvun puolella. Christopher Walken yltää kanadalaismestarin ohjauksessa elämänsä rooliin opettajana, joka viettää viisi vuotta koomassa jouduttuaan vakavaan auto-onnettomuuteen. Palattuaan tajuihinsa mies huomaa pystyvänsä näkemään ihmisten tulevaisuuteen näitä koskettamalla. Yksinkertainen tarina kerrotaan alakuloisen syksyisissä ja talvisissa tunnelmissa, henkilökuvat hienosti piirtäen ja sinänsä melko hillittyjä verenroiskeita unohtamatta.
Terry Jones: The Meaning of Life
Legendaarisen brittiläisen koomikkoryhmä Monty Pythonin viimeinen pitkä elokuva on huikea anarkistisen komedian ilotulitus, jossa ei montaakaan tabua jätetä rikkomatta, ja joka mielestäni päihittää elokuvana helposti ryhmän edellisen teoksen Life of Brian (1979). Sille ei oman valmistumisvuotensa top-listalla riittänyt edes kunniamainintaa, mutta tämä seuraaja on toista maata. Elämän tarkoituksen pohdintaan filosofisella otteella paneutuva episodielokuva on kuin yhden teeman ympärillä mielipuoliseksi paisutettu Lentävän sirkuksen jakso: isompi, hauskempi ja räävittömämpi.
John Glen: Octopussy
Vuonna 1983 valmistui peräti kaksi Bond-elokuvaa: viralliseen kaanoniin kuuluva Roger Mooren tähdittämä Octopussy, sekä epävirallinen Pallosalaman uusintaversio Never Say Never Again, jossa Sean Connery palasi vanhoilla päivillään vielä kertaalleen vuosina 1962 - 1971 kuuluisaksi tekemäänsä agenttirooliin. Molemmat elokuvat olivat erinomaisia, mutta niiden keskinäisestä paremmuudesta ei kuitenkaan ollut pienintäkään epäselvyyttä. Ympäri maailmaa Moorea totuttuun tapaan kuljettava, kylmää sotaa henkivä seikkailu on yksi kaikkien aikojen parhaista ja viihdyttävimmistä 007-elokuvista.
Brian De Palma: Scarface
Edellä jo kertaalleen mainittu Scarface on kaikkien aikojen gangsterielokuva, jossa yhdistyy moni elokuvaan kuuluva piirre loisteliaimmassa muodossaan. Al Pacino yltää uskomattomaan roolisuoritukseen Miamin huumebisneksessä kaikkki tieltään raivaavana kuubalaisgangsterina. Se, ettei roolia palkittu Oscarilla on yksi palkintogaalan ikiaikaisista häpeätahroista. Nuori Oliver Stone tutki taustat tarkasti ja kirjoitti upeimman käsikirjoituksensa koskaan, kukaties sen keskiössä olleita kemikaaleja samalla testaillen. Ja hitchcockilaisista trillereistään siihen saakka parhaiten tunnettu Brian De Palma oli juuri oikeanlaisessa vireessä maalatakseen poikkeuksellisen isolle kankaalle harvinaisen upeaa kuvaa.
Mel Brooks oli jo 1960-luvun lopulta asti ollut yksi amerikkalaisen komedian suurista nimistä ja tehnyt useampiakin klassikoita 1970-luvun puolella. Yhden nautittavimmista hyvän tuulen elokuvistaan hän teki kuitenkin vasta vuonna 1983, ja siihen hänen kultakautensa itse asiassa päättyikin. Ernst Lubitschin vuoden 1942 samannimisestä klassikosta tehty uusintaversio vei katsojan 1940-luvun alun Puolaan, jossa teatteriseurue yritti pärjätä natsimiehityksen kurimuksessa. Rakastettavilla henkilöhahmoilla kansoitettu komedia kuuluu vuosikymmenensä parhaisiin... eikä silti ollut edes valmistumisvuotensa upein komedia. Sen vuoro tulee seuraavaksi.
John Landis: Trading Places
Suunnilleen kaikkien tekijöidensä uran paras elokuva on luultavasti koko 1980-luvun loistavin puhdas suuren yleisön viihde-elokuva. Nuori Eddie Murphy oli Vaihtokauppojen aikaan jo tehnyt läpimurtonsa mutta ei vielä noussut omahyväiselle tasolle kahden ensimmäisen Beverly Hills kytän myötä. 1970-luvulla läpimurtonsa tehnyt komedialahjakkuus John Landis ohjaa ikimuistoisesti hauskan, mutta myös rivien välissä painokasta sanomaa välittävän tarinan, jossa upporikas ja rutiköyhä pakotetaan vaihtamaan rooleja egoismin aikakauden kyllästämässä New Yorkissa. Kuilu rikkaimpien ja köyhimpien välillä on valtava.
David Cronenberg: Videodrome
Vuoden suurin mestariteos säästettiin aakkosissa viimeiseksi. David Cronenbergin loistava uran huipentuma on Videodrome, kaikkien aikojen paras elokuva ja kouriintuntuva muistutus siitä, että taidemuoto voi antaa katsojalleen paljon enemmänkin kuin pelkän helposti unohdettavan puolitoistatuntisen. Kun kaapeli-tv-yhtiön johtaja Max Renn (James Woods, kuvassa) lähtee etsimään uutta eroottista vetonaulaa kanavalleen, hän päätyy keskelle poliittista salaliittoa. Sekä hänen elämänsä että katsojan elokuvakokemus muuttuu puolittaiseksi hallusinaatioksi, jonka rajoja todellisuuden kanssa on monin paikoin vaikea paikantaa. Death to Videodrome! Long live the new flesh!
Loistokkaan kahdeksikon täydennykseksi vielä pari kunniamainintaa. Niistä kiehtovampi on sittemmin mestariohjaajaksi kasvaneen Michael Mannin varhaistyö The Keep, joka on jo julkaistussa muodossaankin visuaalisesti upea, kiehtova kauhusatu. Mann itse on kuitenkin systemaattisesti sanoutunut irti studion julkaisemasta versiosta, ja antanut ymmärtää että ohjaajan versio oli paljon parempi. Kunpa saisimme sen jossain vaiheessa nähtäväksemme!
Lopuksi on vielä mainittava uudelleen jo edellä nimetty epävirallinen Bond-elokuva Never Say Never Again, jonka ohjasi kolme vuotta aiemmin klassikkotasolle Imperiumin vastaiskulla yltänyt veteraani Irvin Kershner. Vaikka elokuva ei yllä saman vuoden virallisen 007-elokuvan tasolle, on se silti vastustamattoman mukaansatempaava. Lukuisat huippukomediat Bondien lisäksi huomioon ottaen 1983 oli selvästikin yksi viihde-elokuvan todellisista huippuvuosista.
Vuoden 1983 top 3:
1. Videodrome
2. Scarface
3. Trading Places
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti