158. Dennis Iliadis: The Last House on the Left (Blu-ray / 14.11.) ****
Tässä jälleen säännön vahvistava poikkeus vanhojen kauhuklassikoiden uusintaversioista. Uusi Viimeinen talo vasemmalla ei toki ole mikään mestariteos, mutta yllättävän hyvä uudelleentulkinta vuoden 1972 inhokista (hyvässä mielessä). Se tekee kaiken suunnilleen oikein: hahmogalleria on OK, alkuperäistä ei vain toisteta autistisesti vaan sen kuvioita on vaivihkaa myös mietitty uusiksi pysyen silti uskollisena alkuperäisteoksen teemoille ja hengelle. Kenties tässä on puolikas viiva kokonainen tähti vain positiivista hämmästystä sitä koskien, että moinen enimmäkseen onnistui.
159. David Bruckner, Dan Bush & Jacob Gentry: The Signal (Dvd / 14.11.) **
Uutta kauhuelokuvaa tässäkin, juonikuviossa joka varioi Stephen Kingin ikiunettavaa Celliä: mystinen television, radion ja matkapuhelinten kautta välittyvä signaali tekee sille altistuvista murhanhimoisia mielipuolia. Kuulostaa kiinnostavammalta kuin mitä kolme ohjaajaa onnistuu aiheesta irti saamaan. Lisämiinuksena runsas määrä heikkolaatuista huumoria.
160. Michael Dougherty: Trick 'r Treat (Dvd / 14.11.) **
Rypäs toinen toistaan yhdentekevämpiä tarinoita kiertyy yhteen Halloween-yöhön sijoittuvassa episodielokuvassa, josta moni muu tuntuu tykänneen mutta minä en kovin paljoa innostunut.
161. Frank Darabont: The Mist (Blu-ray / 14. - 15.11.) ****½
Kolmas katselu nosti pisteitä vihdoin puolikkaalla tähdellä ylöspäin. Onhan tämä viimeaikaisten kauhuelokuvien aatelia, vaikka minua hieman edelleen nyppii äärisynkkyydessään pikkuisen koominen lopetus, joka ei sisältynyt Kingin alkuperäiseen tarinaan - joka puolestaan on yksi tekijänsä kolmesta parhaasta yhdessä Pet Semataryn ja The Green Milen kanssa.
162. Ed Ragozzino: Sasquatch: The Legend of Bigfoot (Dvd / 15.11.) **
Aivan ässähienosti alkava dokudraama laumasta hönöjä bigfoot-metsästäjiä Kanadan erämaissa tylsistyy puolen tunnin jälkeen todella mitäänsanomattomaksi haahuiluksi. Vaikka tällä on tietysti eräänlainen kuriositeettiarvo, on tätä todella vaikea sanoa silti hyväksi millään asteikolla, edes sillä tavallisimmalla "niin huono, että..."
163. Shuji Kataoka: S&M Hunter (Dvd / 15.11.) *½
Herkullisesta synopsiksesta kasvoi todellinen kuoliaaksi ikävystyttäjä. Japanilaiset pikkutuhmat seksploitaatiot ovat monesti olleet todella viihdyttävää katsottavaa, mutta ei tämä typeryys, joka tosin onneksi kestääkin vain tunnin.
164. Ace Hannah: Mega Shark vs. Giant Octopus (Dvd / 15.11.) *
Tämän roskaelokuvan traileri oli kai hetkellisesti internetin katsotuin, mutta mitään muuta positiivista tästä ei sitten voikaan sanoa. Muutamat efektit ovat niin huonoja, että luulisi kenen hyvänsä tietokoneella aseistautuneen nörttipojan pystyvän parempaan.
165. L. Q. Jones: A Boy and His Dog (Dvd / 15.11.) *½
Tätä post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuvaa omituisuutta pidetään kaiketi joissakin piireissä kulttiklassikkona, ja kyllähän se aika kummallinen olikin, mutta en päässyt oikein perille mitä mielenkiintoista siitä olisi pitänyt löytää. Kiintoisinta oli nähdä nuori Don Johnson puhumassa Matthew McConaugheyn äänellä, pitäen telepaattista yhteyttä koiraansa.
166. Tony Gilroy: Duplicity (Blu-ray / 15.11.) **½
Periaatteessa hyvin tehty, mutta silti yhdentekeväksi jäävä jännityskomedia yritysvakoilun maailmasta. Huumori on hyvin väkinäistä eikä Clive Owenin ja Julia Robertsin välillä varsinaisesti kipinöi, jos se nyt Robertsin kanssa on ylipäänsäkään mahdollista - vastanäyttelijästä riippumatta.
167. Jorge Grau: The Living Dead at Manchester Morgue (Blu-ray / 17.11.) ***½
Ilahduttavasti oikein blu-rayllä julkaistu kulttiklassikko ei ollut aivan niin mukaansatempaava kuin muistelin, mutta onhan tässä silti komeita kannibalismikohtauksia ja sopivasti yhteiskunnallista sanomaa. Levyn kuvanlaatukin oli oikein mainio.
168. Robert De Niro: The Good Shepherd (Blu-ray / 18.11.) ****½
Olipas hieno elokuva jälleen kerran, neljäs katselu kaiken kaikkiaan, nyt blu-rayltä. Robert De Niro ei ole tehnyt todellista vaikutusta näyttelijänä sitten Jackie Brownin (1997) mutta onnistuu nyt liki täydellisesti ohjaajana. Tosin suuri kiitos lähes kolmen tunnin elämyksestä kuulunee myös käsikirjoittaja Eric Rothille, joka tekee parhaimmillaan elämää suurempaa - ja huonoimmillaan huomattavasti pienempää (Forrest Gump, byöörgghhh).
169. Sam Raimi: Drag Me to Hell (Blu-ray / 19.11.) *½
Huh huh, onpas Sam Raimi vajonnut hämmästyttävän alas. Teknisesti kai periaatteessa moitteeton, mutta täysin sisällyksetön ja yllätyksetön pökäle luottaa kauhun luomisessa ensisijaisesti äkillisiin ääniefekteihin, ja vähäisenkin pointin mitä juonessa olisi voinut olla, tuhoaa loppuratkaisu.
170. Michael Mann: Heat (Blu-ray / 21.11.) *****
Onpas täydellinen elokuva, varmaan parhaita rikosgenressä ikinä. Uuden blu-rayn kuvanlaatu on oikein hyvä, ja Dolby TrueHD paukkuu kunnolla tiedätte kyllä missä kohtauksissa. On sopivan eksistentiaalinenkin paikka paikoin. Vuosi 1995 oli kyllä aivan mieletön elokuvavuosi: tämä, Seven, Twelve Monkeys, Braveheart, Crimson Tide, Strange Days, Clueless...
171. Frank Darabont: The Green Mile (Blu-ray / 22.11.) ****½
Lisää blu-ray-uutuuksia. Loistava elokuva pohjautuen Kingin ainoaan 80-luvun jälkeiseen mestariluokan tekstiin, joka siis kuuluu kuten edellä mainittiin hänen kaikkien aikojen kolmen parhaansa joukkoon. Vuosi 1999 oli myöskin melkoinen elokuvavuosi: oli tämä, American Beauty, Ravenous, South Park: Bigger, Longer & Uncut, The Matrix, Fight Club, Election, American Pie...
maanantai 23. marraskuuta 2009
tiistai 10. marraskuuta 2009
Moderneja klassikkoja asteikon ääripäistä
153. David Fincher: Fight Club (Blu-ray / 31.10.) *****
Halloweenina katselulistallani ei ollut kauhuelokuvaa, vaan jo aiemmin viikolla saapunut moderni klassikko, josta kirjoitin aikoinaan: "Unettomuudesta kärsivän, elämänsä monotoniseksi ja tarkoituksettomaksi tuntevan nuoren jupin (Edward Norton) elämä muuttuu, kun hän tapaa sattumalta lentokoneessa saippuatehtailija Tyler Durdenin (Brad Pitt). Hetkeä myöhemmin mukava omistusasunto laadukkaassa kerrostalossa räjähtää taivaan tuuliin, ja kertoja muuttaa Tylerin luokse karmeimpaan mahdolliseen läävään kaupungin hämärille laita-alueille. Tyler on karismaattinen johtajatyyppi, jolla on suuri idea. Tarkoituksettomiksi itsensä tuntevien, naisten liki munattomiksi kasvattamien miesten on päästävä takaisin kosketuksiin primitiivisen puolensa kanssa." [Tämän elokuvan maailmassa] "se tapahtuu parhaiten perustamalla tappeluklubi, jossa otettavat matsit toimivat purkamiskanavina niille miehisissä geeneissä vaikuttaville metsästys- ja taisteluvieteille, joille steriili nyky-yhteiskunta ei sellaisia muuten tarjoa, ja joita lastenkasvatuksen yksinoikeudekseen omineet naiset yrittävät muutenkin (turhaan) tukahduttaa. Sotimisen ja metsästämisen korvikekokemuksina toimivista tappeluklubeista tulee jättimenestys nykymiesten keskuudessa. Mikään ei ole niin puhdistavaa kuin saada hakata toista miestä rehellisen tiukassa ottelussa, ja ottaa itsekin iskuja vastaan. Työpaikalla kertoja herättää huomiota kantamalla mustelmia ja ruhjeita näkyvissäkin kehon osissa kuin voitonmerkkejä. Mutta Tylerille pelkkä tappeluklubitoiminta ei ennen pitkää enää riitä. Tarvitaan vieläkin radikaalimpia menetelmiä banaalin sovinnaisen yhteiskuntajärjestyksen järkyttämiseksi..." Kotimainen blu-ray-julkaisu sisältää pakkaamattoman hd-äänen, jonka ansiosta elokuva kuulostaa jopa paremmalta kuin elokuvateattereissa aikoinaan. Merkkiteos on yksi uskomattoman hienon elokuvavuoden 1999 kirkkaimmista timanteista.
154. Richard Curtis: Love Actually (Blu-ray / 1.11.) *****
Ja kun klassikkolinjalle kerran päästiin, niin miksipä ei sillä myös jatkaisi. Tosin tämä klassikko on kyllä ihan sieltä mainstream-elokuvan toisesta ääripäästä. Nyt tarjotaan valtaisa annos rakkautta, joka ilmenee suuren henkilöhahmojoukon elämissä mitä erilaisimmin tavoin. Yksi modernin ajan tärkeimmistä feelgood-elokuvista toimii kuusi vuotta ensi-iltansa jälkeen edelleen täysillä. Tämän elokuvan katsottuaan on todella vaikea olla allapäin. Jopa Hugh Grant onnistuu olemaan aidosti charmikas.
155. Wayne Kramer: Crossing Over (Dvd / 31.10. - 1.11.) **½
Jonkinlaiseksi sekoitukseksi Trafficia, Crashiä ja Babelia pyrkivä, Yhdysvaltoihin kohdistuvan laittoman maahanmuuton ongelmia ja lieveilmiöitä käsittelevä draama ei lopulta kasva oikein miksikään. Lopputuloksen pointittomuus on erityisen harmittavaa siksi, että Wayne Kramer ehti juuri tätä elokuvaa ennen luoda itsestään kuvan uutena lupaavan ohjaajatulokkaana härskinraikkaalla toimintaelokuvallaan Running Scared, joka ei totisesti tabuja vältellyt. Harrison Ford näyttää vanhalta ja väsyneeltä, ja iän myötä hänen liki täydellinen kyvyttömyytensä näyttelijänä (mutta ei elokuvatähtenä, mikä on eri asia) tulee vain entistä selvemmin näkyville.
156. Ron Howard: Angels & Demons (Blu-ray / 8.11.) ***
Minulla on kuluvan vuoden aikana ollut muutenkin suuria vaikeuksia ehtiä katsoa niin paljon elokuvia kuin varsinaisesti haluaisin, mutta tämä isänpäivään huipentunut viikko oli todellinen pohjanoteeraus. Vasta sunnuntai-iltana pakottauduin katsomaan edes yhden elokuvan, etten jäisi kokonaan nollille. Da Vinci -koodin "jatko-osan" Enkelit ja demonit blu-ray oli tekniseltä laadultaan kertakaikkisen loistava, eikä elokuvakaan ollut minusta lainkaan hassumpaa viihdettä. Da Vinci -koodi oli aikanaan pieni pettymys, vaikka kyllä pidin siitä enemmän kuin useimmat. Tässä oli mielenkiintoisempi mysteeri ja hyvin toteutettu kilpajuoksu kelloa vastaan, mutta toisaalta juoni sisälsi hölmömpiä käänteitä kuin edeltäjänsä missään vaiheessa, joten keskimäärin kai päädyttiin suunnilleen samalle tasolle.
157. Patrik Syversen: Rovdyr (Blu-ray / 9.11.) **
Jouduin mainoksen uhriksi ja uhrasin elämästäni 80 minuuttia tälle norjalaiselle kauhuelokuvalle, jonka blu-rayn kannessa joku kehui sitä kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi kauhuelokuvaksi. Hah! Tosiasiassa tämä ei ole edes 2000-luvun paras norjalainen kauhuelokuva, miltä sijalta Naapuria ei enää syrjäyttäne mikään. Suomenkielisellä nimellä Pedon verta julkaistu tekele vie 1970-luvun alun amerikkalaisia kauhuklassikoita (etenkin Teksasin moottorisahamurhia) mukaillen joukon nuoria aikuisia syrjäseudulle, jossa heitä aletaan kirjaimellisesti metsästää ja brutaalisti teurastaa. Kunnianosoitukset viedään jopa niin pitkälle, että alussa soi alkuperäisen The Last House on the Leftin (1972) tunnuskappale instrumentaaliversiona. Tekijöillä ei kuitenkaan ole minkäänlaisia ässiä hihassaan: ei omaperäistä käsittelytapaa tai omia ideoita. Lopputekstien ilmestyessä saattoi vain todeta nähneensä heikon kopion kopion, jonka värisävytkin ovat sinänsä osuvasti haaleat - ilmeisesti tarkoituksella, vanhan 70-luvun alun filmilaatua jäljitellen.
Halloweenina katselulistallani ei ollut kauhuelokuvaa, vaan jo aiemmin viikolla saapunut moderni klassikko, josta kirjoitin aikoinaan: "Unettomuudesta kärsivän, elämänsä monotoniseksi ja tarkoituksettomaksi tuntevan nuoren jupin (Edward Norton) elämä muuttuu, kun hän tapaa sattumalta lentokoneessa saippuatehtailija Tyler Durdenin (Brad Pitt). Hetkeä myöhemmin mukava omistusasunto laadukkaassa kerrostalossa räjähtää taivaan tuuliin, ja kertoja muuttaa Tylerin luokse karmeimpaan mahdolliseen läävään kaupungin hämärille laita-alueille. Tyler on karismaattinen johtajatyyppi, jolla on suuri idea. Tarkoituksettomiksi itsensä tuntevien, naisten liki munattomiksi kasvattamien miesten on päästävä takaisin kosketuksiin primitiivisen puolensa kanssa." [Tämän elokuvan maailmassa] "se tapahtuu parhaiten perustamalla tappeluklubi, jossa otettavat matsit toimivat purkamiskanavina niille miehisissä geeneissä vaikuttaville metsästys- ja taisteluvieteille, joille steriili nyky-yhteiskunta ei sellaisia muuten tarjoa, ja joita lastenkasvatuksen yksinoikeudekseen omineet naiset yrittävät muutenkin (turhaan) tukahduttaa. Sotimisen ja metsästämisen korvikekokemuksina toimivista tappeluklubeista tulee jättimenestys nykymiesten keskuudessa. Mikään ei ole niin puhdistavaa kuin saada hakata toista miestä rehellisen tiukassa ottelussa, ja ottaa itsekin iskuja vastaan. Työpaikalla kertoja herättää huomiota kantamalla mustelmia ja ruhjeita näkyvissäkin kehon osissa kuin voitonmerkkejä. Mutta Tylerille pelkkä tappeluklubitoiminta ei ennen pitkää enää riitä. Tarvitaan vieläkin radikaalimpia menetelmiä banaalin sovinnaisen yhteiskuntajärjestyksen järkyttämiseksi..." Kotimainen blu-ray-julkaisu sisältää pakkaamattoman hd-äänen, jonka ansiosta elokuva kuulostaa jopa paremmalta kuin elokuvateattereissa aikoinaan. Merkkiteos on yksi uskomattoman hienon elokuvavuoden 1999 kirkkaimmista timanteista.
154. Richard Curtis: Love Actually (Blu-ray / 1.11.) *****
Ja kun klassikkolinjalle kerran päästiin, niin miksipä ei sillä myös jatkaisi. Tosin tämä klassikko on kyllä ihan sieltä mainstream-elokuvan toisesta ääripäästä. Nyt tarjotaan valtaisa annos rakkautta, joka ilmenee suuren henkilöhahmojoukon elämissä mitä erilaisimmin tavoin. Yksi modernin ajan tärkeimmistä feelgood-elokuvista toimii kuusi vuotta ensi-iltansa jälkeen edelleen täysillä. Tämän elokuvan katsottuaan on todella vaikea olla allapäin. Jopa Hugh Grant onnistuu olemaan aidosti charmikas.
155. Wayne Kramer: Crossing Over (Dvd / 31.10. - 1.11.) **½
Jonkinlaiseksi sekoitukseksi Trafficia, Crashiä ja Babelia pyrkivä, Yhdysvaltoihin kohdistuvan laittoman maahanmuuton ongelmia ja lieveilmiöitä käsittelevä draama ei lopulta kasva oikein miksikään. Lopputuloksen pointittomuus on erityisen harmittavaa siksi, että Wayne Kramer ehti juuri tätä elokuvaa ennen luoda itsestään kuvan uutena lupaavan ohjaajatulokkaana härskinraikkaalla toimintaelokuvallaan Running Scared, joka ei totisesti tabuja vältellyt. Harrison Ford näyttää vanhalta ja väsyneeltä, ja iän myötä hänen liki täydellinen kyvyttömyytensä näyttelijänä (mutta ei elokuvatähtenä, mikä on eri asia) tulee vain entistä selvemmin näkyville.
156. Ron Howard: Angels & Demons (Blu-ray / 8.11.) ***
Minulla on kuluvan vuoden aikana ollut muutenkin suuria vaikeuksia ehtiä katsoa niin paljon elokuvia kuin varsinaisesti haluaisin, mutta tämä isänpäivään huipentunut viikko oli todellinen pohjanoteeraus. Vasta sunnuntai-iltana pakottauduin katsomaan edes yhden elokuvan, etten jäisi kokonaan nollille. Da Vinci -koodin "jatko-osan" Enkelit ja demonit blu-ray oli tekniseltä laadultaan kertakaikkisen loistava, eikä elokuvakaan ollut minusta lainkaan hassumpaa viihdettä. Da Vinci -koodi oli aikanaan pieni pettymys, vaikka kyllä pidin siitä enemmän kuin useimmat. Tässä oli mielenkiintoisempi mysteeri ja hyvin toteutettu kilpajuoksu kelloa vastaan, mutta toisaalta juoni sisälsi hölmömpiä käänteitä kuin edeltäjänsä missään vaiheessa, joten keskimäärin kai päädyttiin suunnilleen samalle tasolle.
157. Patrik Syversen: Rovdyr (Blu-ray / 9.11.) **
Jouduin mainoksen uhriksi ja uhrasin elämästäni 80 minuuttia tälle norjalaiselle kauhuelokuvalle, jonka blu-rayn kannessa joku kehui sitä kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi kauhuelokuvaksi. Hah! Tosiasiassa tämä ei ole edes 2000-luvun paras norjalainen kauhuelokuva, miltä sijalta Naapuria ei enää syrjäyttäne mikään. Suomenkielisellä nimellä Pedon verta julkaistu tekele vie 1970-luvun alun amerikkalaisia kauhuklassikoita (etenkin Teksasin moottorisahamurhia) mukaillen joukon nuoria aikuisia syrjäseudulle, jossa heitä aletaan kirjaimellisesti metsästää ja brutaalisti teurastaa. Kunnianosoitukset viedään jopa niin pitkälle, että alussa soi alkuperäisen The Last House on the Leftin (1972) tunnuskappale instrumentaaliversiona. Tekijöillä ei kuitenkaan ole minkäänlaisia ässiä hihassaan: ei omaperäistä käsittelytapaa tai omia ideoita. Lopputekstien ilmestyessä saattoi vain todeta nähneensä heikon kopion kopion, jonka värisävytkin ovat sinänsä osuvasti haaleat - ilmeisesti tarkoituksella, vanhan 70-luvun alun filmilaatua jäljitellen.
tiistai 3. marraskuuta 2009
Nosound & Porcupine Tree
Kuka olisi osannut odottaa, että yksi 00-luvun jälkipuoliskon mielenkiintoisimmista yhtyeistä olisi italialainen? Itse en ainakaan ole aikoihin löytänyt saapasmaan tarjonnasta mitään mistä innostua - ja jos tarkkoja ollaan, oikeastaan Giancarlo Erran Nosound ei myöskään ole sellainen artisti josta varsinaisesti kuuluisi innostua. Mutta sitä kannattaa kyllä kuunnella. Tosin ei välttämättä erityisen keskittyneesti.
Nosoundin uusin levytys A Sense of Loss ilmestyi ennakkolupausten mukaisesti lokakuun viimeisellä viikolla, ja tulin ladanneeksi sen iTunesista eilen aamulla. Levy on kaikin puolin tekijöidensä näköinen. Jo sen otsikko kertoo mistä on kyse ja ajaa kuulijan valmiiksi varsin melankoliseen mielenmaisemaan, jota Nosoundin musiikki on jo aiemmillakin levyllä pyrkinyt maalaamaan. Ja edeltäjiensä tavoin siinä ei ole kyse detaljeista vaan yleisvaikutelmasta. Erra tekee edelleen musiikkia, jonka oleellisin piirre on ambienssi. Selkeästi kulkevia melodioita tärkeämpää on mattona levittyvä äänimaisema. A Sense of Lossin instrumentaatio on hieman edeltäjiään monipuolisempi, mutta edelleenkään ei olla kaukana puhtaasta ambientista, joka määritelmän mukaan on tilan sisustamista äänillä. Juuri siksi väitän, ettei Nosoundia tarvitse juuri koskaan kuunnella kovin keskittyneesti, vaikka musiikki hyvää onkin.
Nosoundin ja nykytyyliltään varsin erilaisen Porcupine Treen välille on vedettävissä ainakin jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit. Ennen Nosoundin perustamista Erra nimittäin veti Italiassa Porcupine Treen tribuuttibändiä nimeltä Redshift - tieto joka tuli itselleni jopa hieman yllätyksenä. Tarkemmin miettien on kieltämättä totta, että Nosoundilla on jonkin verran tekemistä alkuaikojen Porcupine Treen kanssa, lähinnä siis niiden aikojen jolloin kyseessä oli vielä Steven Wilsonin sooloprojekti. Nosoundin sävelteoksista monet olisivat sopineet itse asiassa ihan hyvin The Sky Moves Sidewaysin (1995) jatkoksi, vaikka aivan samanlaiseen revitykseen italialaiset eivät koskaan ole sortuneet kuin tuon levyn nimikappaleen loppu on.
Erran toinen inspiraation lähde on tiettävästi ollut yksi Wilsonin vanhimmista sivuprojekteista, No-Man. Sen kanssa yhtäläisyydet on helpompi huomata. No-Manin laulaja Tim Bowness vieraileekin solistina yhdellä Lightdarkin (2008) kappaleista.
Nosoundin ensimmäinen levytys Sol29 (2005) on jo varsin "valmista" tavaraa. Yhtyeen tyyli ja soundit eivät ole kovin merkittävästi muuttuneet sen jälkeenkään. Jäätävän kaunista äänimattoa riittää paitsi debyyttilevyllä, myös sitä seuranneella kokoelmalla The World is Outside (2006), jota ei tosin näköjään lasketa viralliseksi levytykseksi vaan dvd-julkaisuksi. On siinä silti useita kokonaan uusia kappaleita, jotka ovat yhtä hauraankauniita kuin debyytinkin sävellykset.
Kahden ensimmäisen julkaisun kappaleille on yhteistä se, että sieltä on vielä melko vaikea erottaa selkeitä huippukohtia. Sol29:n raidat Wearing Lies on Your Lips sekä levyn päättävä kymmenminuuttinen nimikappale ovat oikeastaan ainoat, jotka erottuvat joukosta, ja kaikesta huolimatta tämä ei ole millään tavoin negatiivinen toteamus. Nosound on kaiken aikaa kuunneltavaa, mutta tarttuvien melodioiden ja instrumentaatioltaan erottuvien sävellysten puute voi kieltämättä saada kauniin ilmaisun kuulostamaan aika monotoniselta.
Tätä varsin kirjaimellista kauneusvirhettä on onnistuttu selvästi korjaamaan kahdella uudemmalla levytyksellä. Yhtyeen toistaiseksi tunnetuin levytys Lightdark (2008) sisältää jo useampia joukosta selkeästi edukseen erottuvia raitoja. Esimerkiksi viidentoista ja puolen minuutin mittainen From Silence to Noise kasvaa vakuuttavasti vaikka ei nimensä mukaisesti meluksi muutukaan. Someone Starts to Fade Away lienee yhtyeen tähän mennessä rikkain teos ja kuulostaa jo aivan No-Manilta vierailevaa laulusolistia myöten. Nimikappale Lightdark säväyttää kuulailla soundeillaan ja vavahduttavan komealla melodiarakenteellaan.
A Sense of Loss sisältää vain kuusi raitaa, joiden joukosta erottaa ehdottoman huipun jo ensikuuntelulla. Kahdeksanminuuttinen Tender Claim on uskomaton säveltämisen taidonnäyte ja jäänee kuluvan vuoden kauneimmaksi yksittäiseksi musiikkikappaleeksi. Myös Constant Contrast säteilee samanlaista ainoalaatuisuutta, vaikka ei aivan yhtä korkealle ylläkään.
Mihin sitten on pystynyt runsasta kuukautta aiemmin oman uutuutensa julkaissut esikuva Porcupine Tree? Aiemmin muistiin kirjaamani ensivaikutelma on muutaman kuuntelun jälkeen osoittautunut aivan oikeaksi. The Incident on varmaankin koko 2000-luvun mielikuvituksettomin ja pitkäveteisin PT-levy, jonka ilonhetket ovat todella harvassa. Koska haluan keskittyä positiiviseen, luettelen vain ne.
The Incidentin 55 minuutin mittaisessa "nimikappaleessa" on tasan kaksi osiota, joita kannattaa oikeasti kuunnella (kaiken kaikkiaan osioita on 13 kpl). Ne on onneksi sijoitettu peräkkäin, joten tämä on helppoa. Tunnelmallisen kaunis The Yellow Windows of the Evening Train on vain kahden minuutin mittainen, mutta se toimiikin vain johdantona koko levyn parhaaseen osaan Time Flies, joka sitten kestää melkein 12 minuuttia ja edustaa yhtyettä parhaimmillaan. HS:n arvion perusteella sen esitys oli ollut myös Helsingin taannoisen konsertin kohokohta, mitä en lainkaan ihmettele.
Noiden kahden The Incidentin osan lisäksi myös sen päättävä I Drive the Hearse on melko OK, ei läheskään yhtä hyvä mutta kuitenkin pääosin toimiva kaunis pop-kappale, joka tuo ylipitkän teoksen päätökseensä liikaa mahtailematta. CD-julkaisun toisella levyllä osumatarkkuus on yllättäen hieman parempi. Sinne sijoitetusta neljästä irrallisesta kappaleesta kahta ensimmäistä ei kannata kuunnella nuottiakaan, mutta kolmas, Black Dahlia tuottaa muistumia melodiselta In Absentian ajalta ollen kokonaisuutena jopa melko hyvä. Sitä seuraava ja koko levyn siis päättävä Remember Me Lover on sekin melko tyydyttävä joskin selvästi ylipitkä menetetyn rakkauden perään ruikutus.
Nosoundin uusin levytys A Sense of Loss ilmestyi ennakkolupausten mukaisesti lokakuun viimeisellä viikolla, ja tulin ladanneeksi sen iTunesista eilen aamulla. Levy on kaikin puolin tekijöidensä näköinen. Jo sen otsikko kertoo mistä on kyse ja ajaa kuulijan valmiiksi varsin melankoliseen mielenmaisemaan, jota Nosoundin musiikki on jo aiemmillakin levyllä pyrkinyt maalaamaan. Ja edeltäjiensä tavoin siinä ei ole kyse detaljeista vaan yleisvaikutelmasta. Erra tekee edelleen musiikkia, jonka oleellisin piirre on ambienssi. Selkeästi kulkevia melodioita tärkeämpää on mattona levittyvä äänimaisema. A Sense of Lossin instrumentaatio on hieman edeltäjiään monipuolisempi, mutta edelleenkään ei olla kaukana puhtaasta ambientista, joka määritelmän mukaan on tilan sisustamista äänillä. Juuri siksi väitän, ettei Nosoundia tarvitse juuri koskaan kuunnella kovin keskittyneesti, vaikka musiikki hyvää onkin.
Nosoundin ja nykytyyliltään varsin erilaisen Porcupine Treen välille on vedettävissä ainakin jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit. Ennen Nosoundin perustamista Erra nimittäin veti Italiassa Porcupine Treen tribuuttibändiä nimeltä Redshift - tieto joka tuli itselleni jopa hieman yllätyksenä. Tarkemmin miettien on kieltämättä totta, että Nosoundilla on jonkin verran tekemistä alkuaikojen Porcupine Treen kanssa, lähinnä siis niiden aikojen jolloin kyseessä oli vielä Steven Wilsonin sooloprojekti. Nosoundin sävelteoksista monet olisivat sopineet itse asiassa ihan hyvin The Sky Moves Sidewaysin (1995) jatkoksi, vaikka aivan samanlaiseen revitykseen italialaiset eivät koskaan ole sortuneet kuin tuon levyn nimikappaleen loppu on.
Erran toinen inspiraation lähde on tiettävästi ollut yksi Wilsonin vanhimmista sivuprojekteista, No-Man. Sen kanssa yhtäläisyydet on helpompi huomata. No-Manin laulaja Tim Bowness vieraileekin solistina yhdellä Lightdarkin (2008) kappaleista.
Nosoundin ensimmäinen levytys Sol29 (2005) on jo varsin "valmista" tavaraa. Yhtyeen tyyli ja soundit eivät ole kovin merkittävästi muuttuneet sen jälkeenkään. Jäätävän kaunista äänimattoa riittää paitsi debyyttilevyllä, myös sitä seuranneella kokoelmalla The World is Outside (2006), jota ei tosin näköjään lasketa viralliseksi levytykseksi vaan dvd-julkaisuksi. On siinä silti useita kokonaan uusia kappaleita, jotka ovat yhtä hauraankauniita kuin debyytinkin sävellykset.
Kahden ensimmäisen julkaisun kappaleille on yhteistä se, että sieltä on vielä melko vaikea erottaa selkeitä huippukohtia. Sol29:n raidat Wearing Lies on Your Lips sekä levyn päättävä kymmenminuuttinen nimikappale ovat oikeastaan ainoat, jotka erottuvat joukosta, ja kaikesta huolimatta tämä ei ole millään tavoin negatiivinen toteamus. Nosound on kaiken aikaa kuunneltavaa, mutta tarttuvien melodioiden ja instrumentaatioltaan erottuvien sävellysten puute voi kieltämättä saada kauniin ilmaisun kuulostamaan aika monotoniselta.
Tätä varsin kirjaimellista kauneusvirhettä on onnistuttu selvästi korjaamaan kahdella uudemmalla levytyksellä. Yhtyeen toistaiseksi tunnetuin levytys Lightdark (2008) sisältää jo useampia joukosta selkeästi edukseen erottuvia raitoja. Esimerkiksi viidentoista ja puolen minuutin mittainen From Silence to Noise kasvaa vakuuttavasti vaikka ei nimensä mukaisesti meluksi muutukaan. Someone Starts to Fade Away lienee yhtyeen tähän mennessä rikkain teos ja kuulostaa jo aivan No-Manilta vierailevaa laulusolistia myöten. Nimikappale Lightdark säväyttää kuulailla soundeillaan ja vavahduttavan komealla melodiarakenteellaan.
A Sense of Loss sisältää vain kuusi raitaa, joiden joukosta erottaa ehdottoman huipun jo ensikuuntelulla. Kahdeksanminuuttinen Tender Claim on uskomaton säveltämisen taidonnäyte ja jäänee kuluvan vuoden kauneimmaksi yksittäiseksi musiikkikappaleeksi. Myös Constant Contrast säteilee samanlaista ainoalaatuisuutta, vaikka ei aivan yhtä korkealle ylläkään.
Mihin sitten on pystynyt runsasta kuukautta aiemmin oman uutuutensa julkaissut esikuva Porcupine Tree? Aiemmin muistiin kirjaamani ensivaikutelma on muutaman kuuntelun jälkeen osoittautunut aivan oikeaksi. The Incident on varmaankin koko 2000-luvun mielikuvituksettomin ja pitkäveteisin PT-levy, jonka ilonhetket ovat todella harvassa. Koska haluan keskittyä positiiviseen, luettelen vain ne.
The Incidentin 55 minuutin mittaisessa "nimikappaleessa" on tasan kaksi osiota, joita kannattaa oikeasti kuunnella (kaiken kaikkiaan osioita on 13 kpl). Ne on onneksi sijoitettu peräkkäin, joten tämä on helppoa. Tunnelmallisen kaunis The Yellow Windows of the Evening Train on vain kahden minuutin mittainen, mutta se toimiikin vain johdantona koko levyn parhaaseen osaan Time Flies, joka sitten kestää melkein 12 minuuttia ja edustaa yhtyettä parhaimmillaan. HS:n arvion perusteella sen esitys oli ollut myös Helsingin taannoisen konsertin kohokohta, mitä en lainkaan ihmettele.
Noiden kahden The Incidentin osan lisäksi myös sen päättävä I Drive the Hearse on melko OK, ei läheskään yhtä hyvä mutta kuitenkin pääosin toimiva kaunis pop-kappale, joka tuo ylipitkän teoksen päätökseensä liikaa mahtailematta. CD-julkaisun toisella levyllä osumatarkkuus on yllättäen hieman parempi. Sinne sijoitetusta neljästä irrallisesta kappaleesta kahta ensimmäistä ei kannata kuunnella nuottiakaan, mutta kolmas, Black Dahlia tuottaa muistumia melodiselta In Absentian ajalta ollen kokonaisuutena jopa melko hyvä. Sitä seuraava ja koko levyn siis päättävä Remember Me Lover on sekin melko tyydyttävä joskin selvästi ylipitkä menetetyn rakkauden perään ruikutus.
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Kolme klassikkoa ja yksi James Bond
149. Trey Parker: South Park: Bigger, Longer & Uncut (Blu-ray / 21.10.) *****
No niin, nyt ollaan perimmäisten kysymysten ja vastausten äärellä. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista ylipäänsä, ja varmaankin paras komedia, sai blu-ray-julkaisunsa Amerikassa ja saapui sen jälkeen ensi tilassa myös Hyvinkäälle. Kuten hyvin tiedetään, 81 minuuttiin on ahdettu noin 400 fuck-sanaa, mutta niiden lisäksi sinne on mahdutettu myös loputon määrä loistavia ideoita, jotka tulevat kiivaaseen tahtiin etenevän leikkauksen takia niin tiiviissä paketissa, etten ihmettele ollenkaan tarvetta katsoa tätä pariin, kolmeen kertaan ennen kuin kaikki on täydellisesti sisäistetty. Populäärikulttuurin (elokuvat ja musiikki erityisesti) laaja tuntemus on myös välttämätöntä jotta tästä voi saada kaiken irti. Täydellistä! Tämä on yksi niistä elokuvista, jotka pitäisi ampua avaruuteen siltä varalta, että joku alien-rotu joskus vuosimiljoonien kuluttua voisi löytää sen ja saada käsityksen siitä mihin meidän aurinkokunnassamme parhaimmillaan yllettiin.
150. John McNaughton: Henry: Portrait of a Serial Killer (Blu-ray / 22.10.) ****
En ollut katsonut yhtä oman aikansa (valmistunut 1986, julkaistu 1989) keskeisimmistä kauhuelokuvista ainakaan kymmeneen vuoteen. Nyt kun sen tein, se ei enää tuntunut aivan niin loistokkaalta kuin mitä muistelin, hyvältä toki edelleen. Amerikkalaisen blu-rayn kuvanlaatu ei huonoimmillaan erottunut ollenkaan dvd-laadusta, mutta etenkin kirkkaasti valaistuissa kohtauksissa huomasi helposti katsovansa HD-kuvaa. Alkuperäisen elokuvan tapaan kuvasuhde oli tässä 4:3. Ei herkästi ahdistuville katsojille.
151. Oliver Stone: Natural Born Killers (Director's Cut / Blu-ray / 23.10.) ****½
Kun Warner on vihdoinkin suostunut julkaisemaan Natural Born Killersin leikkaamattomana versiona, on siihen saman tien saatu ympättyä myös suomenkieliset tekstit! Eli vaikka julkaisu on amerikkalainen, se lienee odotettavissa jossakin vaiheessa myös meikäläisiin kauppoihin. NBK päätti vuonna 1994 Oliver Stonen loistokauden, joka oli käynnistynyt kymmenisen vuotta aiemmin. Tavallaan voi ymmärtää, ettei näin raivokkaan ylikuumentunutta, ja samanaikaisesti täydellisen hallittua elokuvaa voi enää mitenkään ylittää. Quentin Tarantinon käsikirjoitus on muuttunut Stonen käsissä äärimmäisen aggressiiviseksi, visuaalisesti hyökkääväksi mediakritiikiksi, jonka tärkein osuus on sen viimeinen 45 minuuttia. Aiemmassa teatterileikkauksessa on poistettu todella tärkeitä kuvia nimenomaan elokuvan loppuvaiheista, joissa sivilisaatio romahtaa kaoottisena vankilakapina-allegoriana. Hengästyttävä, mutta tärkeä katselukokemus.
152. Guy Hamilton: Live and Let Die (Blu-ray / 25.10.) ***
Vuonna 1973 valmistunut Roger Mooren ensimmäinen Bond-elokuva tuntui tänään katsottuna todella vanhentuneelta. Pilkin jonkin aikaa puolen välin tienoilla, vaikka oli ihan varhainen iltapäivä. Paljon hyvää ja paljon huonoa: yksittäiset jaksot olivat siellä täällä hyviä, seikkailuhenki tempaisi ajoittain mukaansa, maisemat olivat komeita ja jotkut one-linerit toimiviakin. Mutta ei tässä kokonaisuutena ollut silti oikein mitään järkeä. Isompia kokonaisuuksia vastaan yleensä taisteleva Bond kamppailemassa surkuhupaisan voodoo-kultin jäseniä vastaan oli pelkästään hassua, eikä Moore vielä tässä vaiheessa vaikuttanut muutenkaan olevan täysin sinut uuden roolinsa kanssa.
No niin, nyt ollaan perimmäisten kysymysten ja vastausten äärellä. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista ylipäänsä, ja varmaankin paras komedia, sai blu-ray-julkaisunsa Amerikassa ja saapui sen jälkeen ensi tilassa myös Hyvinkäälle. Kuten hyvin tiedetään, 81 minuuttiin on ahdettu noin 400 fuck-sanaa, mutta niiden lisäksi sinne on mahdutettu myös loputon määrä loistavia ideoita, jotka tulevat kiivaaseen tahtiin etenevän leikkauksen takia niin tiiviissä paketissa, etten ihmettele ollenkaan tarvetta katsoa tätä pariin, kolmeen kertaan ennen kuin kaikki on täydellisesti sisäistetty. Populäärikulttuurin (elokuvat ja musiikki erityisesti) laaja tuntemus on myös välttämätöntä jotta tästä voi saada kaiken irti. Täydellistä! Tämä on yksi niistä elokuvista, jotka pitäisi ampua avaruuteen siltä varalta, että joku alien-rotu joskus vuosimiljoonien kuluttua voisi löytää sen ja saada käsityksen siitä mihin meidän aurinkokunnassamme parhaimmillaan yllettiin.
150. John McNaughton: Henry: Portrait of a Serial Killer (Blu-ray / 22.10.) ****
En ollut katsonut yhtä oman aikansa (valmistunut 1986, julkaistu 1989) keskeisimmistä kauhuelokuvista ainakaan kymmeneen vuoteen. Nyt kun sen tein, se ei enää tuntunut aivan niin loistokkaalta kuin mitä muistelin, hyvältä toki edelleen. Amerikkalaisen blu-rayn kuvanlaatu ei huonoimmillaan erottunut ollenkaan dvd-laadusta, mutta etenkin kirkkaasti valaistuissa kohtauksissa huomasi helposti katsovansa HD-kuvaa. Alkuperäisen elokuvan tapaan kuvasuhde oli tässä 4:3. Ei herkästi ahdistuville katsojille.
151. Oliver Stone: Natural Born Killers (Director's Cut / Blu-ray / 23.10.) ****½
Kun Warner on vihdoinkin suostunut julkaisemaan Natural Born Killersin leikkaamattomana versiona, on siihen saman tien saatu ympättyä myös suomenkieliset tekstit! Eli vaikka julkaisu on amerikkalainen, se lienee odotettavissa jossakin vaiheessa myös meikäläisiin kauppoihin. NBK päätti vuonna 1994 Oliver Stonen loistokauden, joka oli käynnistynyt kymmenisen vuotta aiemmin. Tavallaan voi ymmärtää, ettei näin raivokkaan ylikuumentunutta, ja samanaikaisesti täydellisen hallittua elokuvaa voi enää mitenkään ylittää. Quentin Tarantinon käsikirjoitus on muuttunut Stonen käsissä äärimmäisen aggressiiviseksi, visuaalisesti hyökkääväksi mediakritiikiksi, jonka tärkein osuus on sen viimeinen 45 minuuttia. Aiemmassa teatterileikkauksessa on poistettu todella tärkeitä kuvia nimenomaan elokuvan loppuvaiheista, joissa sivilisaatio romahtaa kaoottisena vankilakapina-allegoriana. Hengästyttävä, mutta tärkeä katselukokemus.
152. Guy Hamilton: Live and Let Die (Blu-ray / 25.10.) ***
Vuonna 1973 valmistunut Roger Mooren ensimmäinen Bond-elokuva tuntui tänään katsottuna todella vanhentuneelta. Pilkin jonkin aikaa puolen välin tienoilla, vaikka oli ihan varhainen iltapäivä. Paljon hyvää ja paljon huonoa: yksittäiset jaksot olivat siellä täällä hyviä, seikkailuhenki tempaisi ajoittain mukaansa, maisemat olivat komeita ja jotkut one-linerit toimiviakin. Mutta ei tässä kokonaisuutena ollut silti oikein mitään järkeä. Isompia kokonaisuuksia vastaan yleensä taisteleva Bond kamppailemassa surkuhupaisan voodoo-kultin jäseniä vastaan oli pelkästään hassua, eikä Moore vielä tässä vaiheessa vaikuttanut muutenkaan olevan täysin sinut uuden roolinsa kanssa.
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Kostoa, komediaa ja kasaria
144. Josef Fares: Leo (DVD / 15.10.) ***½
Iloisemmista elokuvista alun perin tunnettu ruotsalaisohjaaja Josef Fares on tehnyt ilmeisimpiä ratkaisumalleja välttelevän kostotarinan, jossa on paljon hyvää mutta joka jää lopulta hieman epätyydyttäväksi - olkoonkin että se tapahtuu ilmeisen tarkoituksellisesti. Alun ongelma on aika kuumottava: kaunis kolmekymppinen ruotsalaispariskunta joutuu brutaalin päällekarkauksen uhriksi öisellä kadulla. Rikoksen tekijät ovat selkeästi ulkomaalaistaustaisia - kuten myös ohjaaja itse! Ollaanko demonisoimassa maahanmuuttajia? No, tietenkään sitten lopulta ei. Nimihenkilö Leo lähtee koston tielle, minkä jälkeen se joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu, vaikkakaan ei aivan sillä tavoin kuin olisi ensin luullut. Tarina tulee kerrotuksi viidessä vartissa, suurelta osin käsivaralla ja ihan hyvin tehtynä, kyllä tätä nyt voi suositella vaikkei se elokuvan historiaan jääkään.
145. Paul Weitz: American Pie (Blu-ray / 16.10.) ****½
Nuorisokomedian moderni klassikko tuntuu vuosien jälkeen yhtä mainiolta kuin jo tuoreeltaan. Suomalaisen blu-ray-julkaisun kuvanlaatu jätti hieman toivomisen varaa, aika haalealta ja himmeältä kuva näytti moniin muihin verrattuna. Tätä teosta eivät lukuisat perässähiihtäjät ole päässeet lähellekään, eivät edes sen monet jatko-osat, joista jo heti seuraava oli puhdasta yhden tähden tuubaa.
146. Russell Mulcahy: Highlander (Blu-ray / 16.10.) ****
Tätä tuli tiirailtua heti tuoreeltaan aivan vuoden 1986 lopussa Formia 4:n kankaalta, joka taisi olla suunnilleen saman kokoinen kuin omani nyt. 80-luvun klassikon kuvanlaatu oli blu-raynä moitteetonta tasoa, ja yllättäen Play.comista tilaamassani levyssä oli vielä suomi-tekstitkin mikä viittaa siihen, että meikäläinenkin julkaisu on joskus tulollaan. Russell Mulcahy oli hetken aikaa yksi vuosikymmenen lupaavimmista uusista ohjaajista. Hänen suuri mestariteoksensa oli Razorback (1984), tämä oli sen jälkeen tehty hyvä elokuva, ja sitten pudottiinkin pysyvästi b-luokkaan heti kun tuli kenkää Rambo III:n ohjaajanpallilta. Vaikka englantia miltei osaamaton Christopher Lambert näytteleekin (kuolematonta) skottia ja oikea skotti Sean Connery taas espanjalaista, ohjaaja saa periaatteessa pöhköön tarinaansa riittävän määrän vakuuttavuutta. Kannattaa tarkastella erityisesti päähenkilönsä kasvutarinana: tämä muuttuu elokuvan aikana alun hermokimpusta kiukuttelijasta sisäisen rauhan löytäneeksi buddhaksi. Jatko-osista kannattaa pysyä kaukana. There should have been only one.
147. Wolfgang Petersen: Outbreak (Blu-ray / 17.10.) ****
Saksalaisen Wolfgang Petersenin Hollywood-ura on ollut hyvin epätasainen, mutta tämä katastrofijännäri vuodelta 1995 kuuluu onnistumisiin. Elokuvassa leikitellään ajatuksella siitä, mitä saisi USA:ssa aikaan äärimmäisen tappavan viruksen aiheuttama epidemia. Viime vaiheissa siirrytään pohdiskelemaan enemmän sitä, mitä kaikkea hallitus saa tehdä kansalaisille yhteisen edun nimissä, kuin etsimään vastalääkettä tappavalle virukselle.
148. Oliver Stone: Any Given Sunday (Blu-ray / 18.10.) ***½
Amerikkalainen jalkapallo on kyllä todella epämielenkiintoista seurattavaa, mutta tässä elokuvassa on kuitenkin riittävästi hyviä näyttelijöitä ja napakkaa dialogia, että sitä jaksaa kuitenkin seurata - vieläpä kahden ja puolen tunnin ajan. Suomalaisen blu-rayn kuvanlaatu on ensiluokkainen.
Iloisemmista elokuvista alun perin tunnettu ruotsalaisohjaaja Josef Fares on tehnyt ilmeisimpiä ratkaisumalleja välttelevän kostotarinan, jossa on paljon hyvää mutta joka jää lopulta hieman epätyydyttäväksi - olkoonkin että se tapahtuu ilmeisen tarkoituksellisesti. Alun ongelma on aika kuumottava: kaunis kolmekymppinen ruotsalaispariskunta joutuu brutaalin päällekarkauksen uhriksi öisellä kadulla. Rikoksen tekijät ovat selkeästi ulkomaalaistaustaisia - kuten myös ohjaaja itse! Ollaanko demonisoimassa maahanmuuttajia? No, tietenkään sitten lopulta ei. Nimihenkilö Leo lähtee koston tielle, minkä jälkeen se joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu, vaikkakaan ei aivan sillä tavoin kuin olisi ensin luullut. Tarina tulee kerrotuksi viidessä vartissa, suurelta osin käsivaralla ja ihan hyvin tehtynä, kyllä tätä nyt voi suositella vaikkei se elokuvan historiaan jääkään.
145. Paul Weitz: American Pie (Blu-ray / 16.10.) ****½
Nuorisokomedian moderni klassikko tuntuu vuosien jälkeen yhtä mainiolta kuin jo tuoreeltaan. Suomalaisen blu-ray-julkaisun kuvanlaatu jätti hieman toivomisen varaa, aika haalealta ja himmeältä kuva näytti moniin muihin verrattuna. Tätä teosta eivät lukuisat perässähiihtäjät ole päässeet lähellekään, eivät edes sen monet jatko-osat, joista jo heti seuraava oli puhdasta yhden tähden tuubaa.
146. Russell Mulcahy: Highlander (Blu-ray / 16.10.) ****
Tätä tuli tiirailtua heti tuoreeltaan aivan vuoden 1986 lopussa Formia 4:n kankaalta, joka taisi olla suunnilleen saman kokoinen kuin omani nyt. 80-luvun klassikon kuvanlaatu oli blu-raynä moitteetonta tasoa, ja yllättäen Play.comista tilaamassani levyssä oli vielä suomi-tekstitkin mikä viittaa siihen, että meikäläinenkin julkaisu on joskus tulollaan. Russell Mulcahy oli hetken aikaa yksi vuosikymmenen lupaavimmista uusista ohjaajista. Hänen suuri mestariteoksensa oli Razorback (1984), tämä oli sen jälkeen tehty hyvä elokuva, ja sitten pudottiinkin pysyvästi b-luokkaan heti kun tuli kenkää Rambo III:n ohjaajanpallilta. Vaikka englantia miltei osaamaton Christopher Lambert näytteleekin (kuolematonta) skottia ja oikea skotti Sean Connery taas espanjalaista, ohjaaja saa periaatteessa pöhköön tarinaansa riittävän määrän vakuuttavuutta. Kannattaa tarkastella erityisesti päähenkilönsä kasvutarinana: tämä muuttuu elokuvan aikana alun hermokimpusta kiukuttelijasta sisäisen rauhan löytäneeksi buddhaksi. Jatko-osista kannattaa pysyä kaukana. There should have been only one.
147. Wolfgang Petersen: Outbreak (Blu-ray / 17.10.) ****
Saksalaisen Wolfgang Petersenin Hollywood-ura on ollut hyvin epätasainen, mutta tämä katastrofijännäri vuodelta 1995 kuuluu onnistumisiin. Elokuvassa leikitellään ajatuksella siitä, mitä saisi USA:ssa aikaan äärimmäisen tappavan viruksen aiheuttama epidemia. Viime vaiheissa siirrytään pohdiskelemaan enemmän sitä, mitä kaikkea hallitus saa tehdä kansalaisille yhteisen edun nimissä, kuin etsimään vastalääkettä tappavalle virukselle.
148. Oliver Stone: Any Given Sunday (Blu-ray / 18.10.) ***½
Amerikkalainen jalkapallo on kyllä todella epämielenkiintoista seurattavaa, mutta tässä elokuvassa on kuitenkin riittävästi hyviä näyttelijöitä ja napakkaa dialogia, että sitä jaksaa kuitenkin seurata - vieläpä kahden ja puolen tunnin ajan. Suomalaisen blu-rayn kuvanlaatu on ensiluokkainen.
maanantai 12. lokakuuta 2009
Täydellistä elokuvaa
Viime kerralla kirjoittaessa unohdin mainita, että katsoin joskus aivan kellariteatterin alkuaikoina noin vartin verran myös Zack Snyderin Watchmenin alkua. Odotin koko ajan, että jotakin oikeasti mielenkiintoista tapahtuisi, mutta kävikin juuri toisin päin. Tämä sinisenä hohtava kaveri sai niin monta repliikkiä peräjälkeen, että koko jutun vähäinenkin uskottavuus väheni hetkessä olemattomiin, jolloin jäljelle jäi vain kaksi vaihtoehtoa: purskahtaa nauruun tai lopettaa katselu siihen. Lopetin siihen.
Elokuvien tekeminen supersankarisarjakuvista pitäisi viimeistään nyt kieltää. Tosin Watchmenin ansioksi on kyllä sanottava se, että se vaikutti ilman muuta poikkeuksellisen järkevältä teokselta tuossa genressä. Mutta kyllä elokuvan tilasta alkaa olla huolissaan jo muutenkin: kun vielä muutamia vuosia sitten loistavia elokuvia näki vuosittain kourallisen, on viimeisimmästä täyden kympin suorituksesta kulunut nyt jo kolme vuotta. Christopher Nolanin The Prestige (2006) on aikajärjestyksessä edelleen viimeinen elokuva, jolle antaisin täydet viisi tähteä, tai kymmenen pistettä kymmenestä. Niinpä katseluissakin on ollut pakko kurkottaa menneisyyteen.
138. Ridley Scott: Hannibal (Blu-ray / 1.10.) *****
Yksi maailman väärinymmärretyimmistä jatko-osista ei häviä edeltäjälleen lainkaan, olkoonkin että se etsii vahvuutensa kokonaan eri alueilta. Mikä jo sinänsä todistaa, että vielä muutama vuosi sitten Sir Ridley Scott oli rohkea elokuvantekijä ja elämänsä vedossa. Gladiatorin, Hannibalin ja Black Hawk Downin muodostama kolmikko oli sellainen veto, että Scott taisi olla hetkellisesti maailman kovin ohjaaja aivan vuosikymmenen alussa. Nyttemmin ote on kyllä herpaantunut. Muutama Anthony Hopkinsin repliikki luistelee vaarallisen lähelle korniuden rajaa, mutta toisaalta mustaa komediaahan tässä tehdään. Toki surumielisin sävyin: tarinan avainhenkilö on Giancarlo Gianninin näyttelemä italialaispoliisi, jonka kautta elokuvan teemat epäonnistumisesta ja menneiden sukupolvien painolastista lähtevät hiljalleen kiertymään auki. Oopperakohtaus kuuluu edelleen 00-luvun kauneimpiin. Kirjan loppu on luonnollisesti muutettu tyystin toiseksi, ja tämä toimii paljon paremmin.
139. Robert Zemeckis: Contact (Blu-ray / 4.10.) *****
Ennen sekoamistaan motion capture -animaatioiden maailmaan - vieläpä kuvitellen harhaisesti olevansa tekemässä niiden parissa taidetta - Robert Zemeckis ehti tehdä kaksi modernin elokuvan klassikkoa. Tämä on niistä ensimmäinen, ja verraton Cast Away (2000) tietenkin se toinen. Jo loistava aloitusjakso, jossa suoritetaan kamera-ajo maapallolta universumin toiseen äärilaitaan, loksauttaa leuan auki ja se saa kyllä tilaisuutensa loksahdella vielä moneen kertaan myöhemminkin. Contact on todellinen kouluesimerkki siitä, miten loistavat erikoistehosteet saadaan palvelemaan tarinan tarkoitusperiä ilman, että käy toisin päin. Jodie Foster tekee jälleen yhden hienon roolin, kuten myös yksi suosikkisivuosanäyttelijöistäni, William Fichtner.
140. Jeff Beesley: Dolan's Cadillac (DVD / 4.10.) **½
Aikoinaan lukemaani Stephen Kingin novelliin perustuva elokuva oli ensimmäinen dvd:ltä kokonaan katsomani elokuva sitten kesäkuun 12. päivän ja Synecdoche, New Yorkin... Ei ollut kovin kummoinen, joskin kieltämättä varsin uskollinen novellin tarinalle, jossa jokamies kostaa mafiosolle vaimonsa kuoleman.
141. Alexandre Aja: Haute tension (Blu-ray / 8.10.) ****
Tämä elokuva lienee ollut ranskalaisen extreme-kauhun 2000-luvun voittokulun lähtölaukaus. Vaikka tarina satunnaisesta ihmisjoukosta oikein todella raa'an psykopaattimurhaajan armoilla tuntui valmistuessaan aivan nerokkaalta, on se sittemmin tullut selvästi ylitetyksi. Itse asiassa pudotin elokuvalta puolikkaan tähden sitten viime näkemän. Ja vaikka tässä on paljon hyvää, niin onhan minunkin pakko myöntää, että lopputwisti on aika älytön.
142. Marcus Nispel: The Texas Chainsaw Massacre (Blu-ray / 9.10.) ****½
Tarkoitukseni oli oikeastaan katsoa Brokeback Mountain, mutta sen pyörittyä viitisen minuuttia totesin, että fiilis oli nyt vääränlainen ja vaihdoinkin tähän. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvien uusintaversioista todistaa tavallaan vääräksi yhden vakiorutinani aiheen: haluaisin nimittäin kieltää myös kauhuklassikkojen uusintaversioinnit. Mutta jos kielto astuisi voimaan, niin tällaisia uskomattomia suorituksia ei enää nähtäisi! Marcus Nispelin Texas Chainsaw on juuri sitä mitä hyvän uusintaversion tulee olla: se varioi alkuperäistä siten, että juonenkuljetus tuottaa jatkuvia yllätyksiä, ja siitä huolimatta se on täydellisen uskollinen alkuperäisen teoksen hengelle. Ehkä jopa pistää paremmaksi sillä saralla keksien paljon muitakin keinoja tuottaa katsojalle huonoa oloa, kuin pelkästään laittamalla naispäähenkilö kirkumaan yli puoli tuntia yhteen menoon.
143. Ang Lee: Brokeback Mountain (Blu-ray / 11.10.) *****
Paria iltaa myöhemmin fiilis oli viimein kohdallaan tälle modernille klassikolle, josta en juurikaan virheitä löydä. Aivan tuoreeltaan pidin The New Worldiä vielä hieman vaikuttavampana ja siis vuoden 2005 parhaana elokuvana, mutta uusintakatselut ovat kääntäneet elokuvien keskinäisen järjestyksen toisin päin. Suomalaisjulkaisun kuva on vähän himmeä, mutta sen kirkkaampia versioita tästä elokuvasta ei taida olla julkaistukaan.
Elokuvien tekeminen supersankarisarjakuvista pitäisi viimeistään nyt kieltää. Tosin Watchmenin ansioksi on kyllä sanottava se, että se vaikutti ilman muuta poikkeuksellisen järkevältä teokselta tuossa genressä. Mutta kyllä elokuvan tilasta alkaa olla huolissaan jo muutenkin: kun vielä muutamia vuosia sitten loistavia elokuvia näki vuosittain kourallisen, on viimeisimmästä täyden kympin suorituksesta kulunut nyt jo kolme vuotta. Christopher Nolanin The Prestige (2006) on aikajärjestyksessä edelleen viimeinen elokuva, jolle antaisin täydet viisi tähteä, tai kymmenen pistettä kymmenestä. Niinpä katseluissakin on ollut pakko kurkottaa menneisyyteen.
138. Ridley Scott: Hannibal (Blu-ray / 1.10.) *****
Yksi maailman väärinymmärretyimmistä jatko-osista ei häviä edeltäjälleen lainkaan, olkoonkin että se etsii vahvuutensa kokonaan eri alueilta. Mikä jo sinänsä todistaa, että vielä muutama vuosi sitten Sir Ridley Scott oli rohkea elokuvantekijä ja elämänsä vedossa. Gladiatorin, Hannibalin ja Black Hawk Downin muodostama kolmikko oli sellainen veto, että Scott taisi olla hetkellisesti maailman kovin ohjaaja aivan vuosikymmenen alussa. Nyttemmin ote on kyllä herpaantunut. Muutama Anthony Hopkinsin repliikki luistelee vaarallisen lähelle korniuden rajaa, mutta toisaalta mustaa komediaahan tässä tehdään. Toki surumielisin sävyin: tarinan avainhenkilö on Giancarlo Gianninin näyttelemä italialaispoliisi, jonka kautta elokuvan teemat epäonnistumisesta ja menneiden sukupolvien painolastista lähtevät hiljalleen kiertymään auki. Oopperakohtaus kuuluu edelleen 00-luvun kauneimpiin. Kirjan loppu on luonnollisesti muutettu tyystin toiseksi, ja tämä toimii paljon paremmin.
139. Robert Zemeckis: Contact (Blu-ray / 4.10.) *****
Ennen sekoamistaan motion capture -animaatioiden maailmaan - vieläpä kuvitellen harhaisesti olevansa tekemässä niiden parissa taidetta - Robert Zemeckis ehti tehdä kaksi modernin elokuvan klassikkoa. Tämä on niistä ensimmäinen, ja verraton Cast Away (2000) tietenkin se toinen. Jo loistava aloitusjakso, jossa suoritetaan kamera-ajo maapallolta universumin toiseen äärilaitaan, loksauttaa leuan auki ja se saa kyllä tilaisuutensa loksahdella vielä moneen kertaan myöhemminkin. Contact on todellinen kouluesimerkki siitä, miten loistavat erikoistehosteet saadaan palvelemaan tarinan tarkoitusperiä ilman, että käy toisin päin. Jodie Foster tekee jälleen yhden hienon roolin, kuten myös yksi suosikkisivuosanäyttelijöistäni, William Fichtner.
140. Jeff Beesley: Dolan's Cadillac (DVD / 4.10.) **½
Aikoinaan lukemaani Stephen Kingin novelliin perustuva elokuva oli ensimmäinen dvd:ltä kokonaan katsomani elokuva sitten kesäkuun 12. päivän ja Synecdoche, New Yorkin... Ei ollut kovin kummoinen, joskin kieltämättä varsin uskollinen novellin tarinalle, jossa jokamies kostaa mafiosolle vaimonsa kuoleman.
141. Alexandre Aja: Haute tension (Blu-ray / 8.10.) ****
Tämä elokuva lienee ollut ranskalaisen extreme-kauhun 2000-luvun voittokulun lähtölaukaus. Vaikka tarina satunnaisesta ihmisjoukosta oikein todella raa'an psykopaattimurhaajan armoilla tuntui valmistuessaan aivan nerokkaalta, on se sittemmin tullut selvästi ylitetyksi. Itse asiassa pudotin elokuvalta puolikkaan tähden sitten viime näkemän. Ja vaikka tässä on paljon hyvää, niin onhan minunkin pakko myöntää, että lopputwisti on aika älytön.
142. Marcus Nispel: The Texas Chainsaw Massacre (Blu-ray / 9.10.) ****½
Tarkoitukseni oli oikeastaan katsoa Brokeback Mountain, mutta sen pyörittyä viitisen minuuttia totesin, että fiilis oli nyt vääränlainen ja vaihdoinkin tähän. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvien uusintaversioista todistaa tavallaan vääräksi yhden vakiorutinani aiheen: haluaisin nimittäin kieltää myös kauhuklassikkojen uusintaversioinnit. Mutta jos kielto astuisi voimaan, niin tällaisia uskomattomia suorituksia ei enää nähtäisi! Marcus Nispelin Texas Chainsaw on juuri sitä mitä hyvän uusintaversion tulee olla: se varioi alkuperäistä siten, että juonenkuljetus tuottaa jatkuvia yllätyksiä, ja siitä huolimatta se on täydellisen uskollinen alkuperäisen teoksen hengelle. Ehkä jopa pistää paremmaksi sillä saralla keksien paljon muitakin keinoja tuottaa katsojalle huonoa oloa, kuin pelkästään laittamalla naispäähenkilö kirkumaan yli puoli tuntia yhteen menoon.
143. Ang Lee: Brokeback Mountain (Blu-ray / 11.10.) *****
Paria iltaa myöhemmin fiilis oli viimein kohdallaan tälle modernille klassikolle, josta en juurikaan virheitä löydä. Aivan tuoreeltaan pidin The New Worldiä vielä hieman vaikuttavampana ja siis vuoden 2005 parhaana elokuvana, mutta uusintakatselut ovat kääntäneet elokuvien keskinäisen järjestyksen toisin päin. Suomalaisjulkaisun kuva on vähän himmeä, mutta sen kirkkaampia versioita tästä elokuvasta ei taida olla julkaistukaan.
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
Kellariteatterin ensimmäiset katselut
Uusi aikakausi alkoi vajaan kuukauden mitaisen elokuvatauon jälkeen, kun uuden asunnon kellaritilaan saapui vihdoinkin uusi, tilan mukaan mitoitettu valkokangas. Seuraavat elokuvat on kaikki katsottu omassa kellariteatterissa hiukan yli 150 tuuman kuvalla, entistä merkittävästi suuremmassa tilassa, ja jostakin syystä myös aiempaa huomattavasti paremmilta kuulostavilla äänillä. Isommalla tilalla oli myös niitä parantava vaikutus.
Suuri kuvakoko ei kuitenkaan ole ollut pelkkä siunaus. Heti uuden katselutilan laitteet käyttökuntoon asennettuani ja sitä ensimmäistä kertaa testatessani saatoin selvästi havaita, ettei kuvan kirkkaus ollut aivan entisellä tasolla. Se on kyllä edelleen aivan hyvä, mutta on totta kai selvää, että kun kuvan pinta-ala suunnilleen kaksinkertaistuu, ei tiedossa ole yhtä kirkasta kuvaa kuin ennen tykin valotehon säilyessä vanhalla tasolla. Aika nopeasti silmä on kuitenkin uuteen tilanteeseen tottunut: kun tässä mainittavista elokuvista kahta ensimmäistä katsoessa kuva vielä tuntui aavistuksen himmeältä, tämä vaikutelma tuntui menneen kokonaan ohi jo kolmannen aikana sekä etenkin sen jälkeen.
134. Paul Verhoeven: Starship Troopers (Blu-ray / 18.9.) *****
Samana iltana kun uusi valkokangas oli saapunut, korkkasin uuden kotiteatterin samalla elokuvalla kuin edellisen vajaat kymmenen vuotta aiemmin. Tuolloin oli lokakuu 1999 ja katseluformaattina dvd. Tätä tieteissatiirin mestariteosta pidän jopa ansiokkaampana kuin ohjaajan yleisesti pidetympää RoboCopia. "They will keep on fighting! And they will win!"
135. Mel Gibson: Braveheart (Blu-ray / 20.9.) *****
Tasan viikko sitten sunnuntaina oli aika nostaa täysiin pisteisiin myös Mel Gibsonin komea historiallinen spektaakkeli, jota en ollutkaan nähnyt moneen vuoteen. Suomi-versiota edelleen turhaan odotellessa tämä oli tilattu jenkki-Amazonilta. Tätä elokuvaa paremmaksi Gibson ei ole sittemmin pannut, ja tuskin paneekaan.
136. Terrence Malick: The New World (Extended Cut / Blu-ray / 23.9.) *****
Niin ikään jenkki-Amazonilta tilattu ja saatu blu-ray esitteli minulle ensimmäistä kertaa Terrence Malickin mestariteoksen pidemmän version. Pidennykset eivät olleet niin oleellisia, että ne olisi ollut aivan pakko elokuvaan liittää, mutta eivät ne sitä missään nimessä huonontaneetkaan kuten on joissakin tapauksissa käynyt (niistä lisää jäljempänä). Uusien kohtausten painopiste oli elokuvan alkupäässä siten, että peräti kaksi tuntia ehti tulla täyteen ennen kuin Christian Bale nähtiin kuvissa ensi kertaa. Upeaa elokuvaa.
Sean Ellis: The Broken (Blu-ray / 24.9.)
Kolmen peräkkäisen mestariteoksen jälkeen oli aika katsastaa uutta, ennennäkemätöntä tarjontaa. Tämä uusi suomalaisjulkaisu brittiläisestä psykologisesta kauhuelokuvasta iski kirveensä kiveen heti alussa, jossa alkutekstit nähtiin 2.35:1 -laajakangaskuvalla, mutta niiden loputtua kuva yhtäkkiä täytti 16:9 -framen ollen virheellisen muodon lisäksi myös aika harmaa. Ei ollut tosin hurraamista itse elokuvankaan alussa, keskeytin 17 minuutin jälkeen kun touhuun ei tuntunut tulevan mitään järkeä ja ehdittiin kokea yksi ärsyttävä valesäikäytys liikaa.
137. Bobby & Peter Farrelly: There's Something About Mary (Blu-ray / 26.9.) ***½
Tämä 11 vuoden takainen hittikomedia on aiemminkin tuntunut todelliseen hauskuuteensa verrattuna ylisuositulta, mitä vaikutelmaa tämä uusintakatselu vain vahvisti. Olin jo vähällä pudottaa tuon puolikkaankin pois kolmen tähden perästä, mutta menköön nyt. Blu-rayllä taisi olla joku pidennettykin versio, mutta katsoin kuitenkin teatteriversion. Kuvakaan ei ollut aivan samaa tasoa kuin aiemmin katsotuissa, tosin muistaakseni elokuvan dvd-julkaisujenkaan kuva ei ole ollut kovin skarppi vaan pikkuisen himmeä.
Neveldine / Taylor: Crank: High Voltage (Blu-ray / 27.9.)
Pidin melko paljon alkuperäisen Crankin villin ennakkoluulottomasta tyylistä, mutta jo siinä minua kieltämättä ajoittain häiritsi postmoderni hyperaktiivisuus salamaleikkauksineen ja tarpeettomine kuvallisine "tyylittelyineen". Nyt juuri nämä alkuperäisen elokuvan häiritsevimmät elementit näyttivät ottaneen kokonaan vallan jatko-osassa, jonka jouduin keskeyttämään lopulta täysin epämielenkiintoisena 27 minuutin jälkeen. Ei kauhean huono, mutta ei yhtään kiinnostavakaan. Kuvanlaatu jenkkilevyssä oli kyllä aivan loistava.
Lexi Alexander: Punisher: War Zone (Blu-ray / 27.9.)
Crank 2:n alussa oli lupaavan näköinen traileri toisesta ärhäkän oloisesta toimintaelokuvasta, ja kun muistin että minulla oli sekin jossakin katselua odottelemassa niin kaivoin sen esille ja kokeilin. Ensin katsottua vain marginaalisesti parempi toimintarypistys ei kuitenkaan sekään jaksanut pitää mielenkiintoa yllä edes niiden 24 minuutin ajan, jotka se ehti pyöriä. Väkivalta oli kieltämättä herkullisen törkeää, mutta kun sen lisäksi ainoa mielenkiintoa nostattanut asia oli erinomainen kuvanlaatu niin ei sekään tuntunut riittävältä. Yhdentekevää b-luokan toimintaa.
Syyskuun hyvä uutinen on, että Luc Bessonin upeasta Léonista ilmestyy jenkeissä blu-ray, jossa ovat valittavina sekä alkuperäinen teatteriversio että pidennetty ns. director's cut. Britanniassahan elokuva taitaa olla jo julkaistukin, mutta vain director's cut -versiona ilman valinnan mahdollisuutta. En tiedä onko Léonin ylipitkä, pilattu versio oikeasti Bessonin preferoima, mutta jos on, niin eipä kaveri ole itse oivaltanut mikä teki alkuperäisestä teatteriversiosta klassikon. Pitkä versio on yhdessä Coppolan Ilmestyskirja Nyt Reduxin ohella yksi piinallisimmista esimerkeistä siitä, miten ohjaaja voi itse pilata elokuvansa täysin turhilla, kokonaisuutta jopa huonontavilla lisäyksillä.
Suuri kuvakoko ei kuitenkaan ole ollut pelkkä siunaus. Heti uuden katselutilan laitteet käyttökuntoon asennettuani ja sitä ensimmäistä kertaa testatessani saatoin selvästi havaita, ettei kuvan kirkkaus ollut aivan entisellä tasolla. Se on kyllä edelleen aivan hyvä, mutta on totta kai selvää, että kun kuvan pinta-ala suunnilleen kaksinkertaistuu, ei tiedossa ole yhtä kirkasta kuvaa kuin ennen tykin valotehon säilyessä vanhalla tasolla. Aika nopeasti silmä on kuitenkin uuteen tilanteeseen tottunut: kun tässä mainittavista elokuvista kahta ensimmäistä katsoessa kuva vielä tuntui aavistuksen himmeältä, tämä vaikutelma tuntui menneen kokonaan ohi jo kolmannen aikana sekä etenkin sen jälkeen.
134. Paul Verhoeven: Starship Troopers (Blu-ray / 18.9.) *****
Samana iltana kun uusi valkokangas oli saapunut, korkkasin uuden kotiteatterin samalla elokuvalla kuin edellisen vajaat kymmenen vuotta aiemmin. Tuolloin oli lokakuu 1999 ja katseluformaattina dvd. Tätä tieteissatiirin mestariteosta pidän jopa ansiokkaampana kuin ohjaajan yleisesti pidetympää RoboCopia. "They will keep on fighting! And they will win!"
135. Mel Gibson: Braveheart (Blu-ray / 20.9.) *****
Tasan viikko sitten sunnuntaina oli aika nostaa täysiin pisteisiin myös Mel Gibsonin komea historiallinen spektaakkeli, jota en ollutkaan nähnyt moneen vuoteen. Suomi-versiota edelleen turhaan odotellessa tämä oli tilattu jenkki-Amazonilta. Tätä elokuvaa paremmaksi Gibson ei ole sittemmin pannut, ja tuskin paneekaan.
136. Terrence Malick: The New World (Extended Cut / Blu-ray / 23.9.) *****
Niin ikään jenkki-Amazonilta tilattu ja saatu blu-ray esitteli minulle ensimmäistä kertaa Terrence Malickin mestariteoksen pidemmän version. Pidennykset eivät olleet niin oleellisia, että ne olisi ollut aivan pakko elokuvaan liittää, mutta eivät ne sitä missään nimessä huonontaneetkaan kuten on joissakin tapauksissa käynyt (niistä lisää jäljempänä). Uusien kohtausten painopiste oli elokuvan alkupäässä siten, että peräti kaksi tuntia ehti tulla täyteen ennen kuin Christian Bale nähtiin kuvissa ensi kertaa. Upeaa elokuvaa.
Sean Ellis: The Broken (Blu-ray / 24.9.)
Kolmen peräkkäisen mestariteoksen jälkeen oli aika katsastaa uutta, ennennäkemätöntä tarjontaa. Tämä uusi suomalaisjulkaisu brittiläisestä psykologisesta kauhuelokuvasta iski kirveensä kiveen heti alussa, jossa alkutekstit nähtiin 2.35:1 -laajakangaskuvalla, mutta niiden loputtua kuva yhtäkkiä täytti 16:9 -framen ollen virheellisen muodon lisäksi myös aika harmaa. Ei ollut tosin hurraamista itse elokuvankaan alussa, keskeytin 17 minuutin jälkeen kun touhuun ei tuntunut tulevan mitään järkeä ja ehdittiin kokea yksi ärsyttävä valesäikäytys liikaa.
137. Bobby & Peter Farrelly: There's Something About Mary (Blu-ray / 26.9.) ***½
Tämä 11 vuoden takainen hittikomedia on aiemminkin tuntunut todelliseen hauskuuteensa verrattuna ylisuositulta, mitä vaikutelmaa tämä uusintakatselu vain vahvisti. Olin jo vähällä pudottaa tuon puolikkaankin pois kolmen tähden perästä, mutta menköön nyt. Blu-rayllä taisi olla joku pidennettykin versio, mutta katsoin kuitenkin teatteriversion. Kuvakaan ei ollut aivan samaa tasoa kuin aiemmin katsotuissa, tosin muistaakseni elokuvan dvd-julkaisujenkaan kuva ei ole ollut kovin skarppi vaan pikkuisen himmeä.
Neveldine / Taylor: Crank: High Voltage (Blu-ray / 27.9.)
Pidin melko paljon alkuperäisen Crankin villin ennakkoluulottomasta tyylistä, mutta jo siinä minua kieltämättä ajoittain häiritsi postmoderni hyperaktiivisuus salamaleikkauksineen ja tarpeettomine kuvallisine "tyylittelyineen". Nyt juuri nämä alkuperäisen elokuvan häiritsevimmät elementit näyttivät ottaneen kokonaan vallan jatko-osassa, jonka jouduin keskeyttämään lopulta täysin epämielenkiintoisena 27 minuutin jälkeen. Ei kauhean huono, mutta ei yhtään kiinnostavakaan. Kuvanlaatu jenkkilevyssä oli kyllä aivan loistava.
Lexi Alexander: Punisher: War Zone (Blu-ray / 27.9.)
Crank 2:n alussa oli lupaavan näköinen traileri toisesta ärhäkän oloisesta toimintaelokuvasta, ja kun muistin että minulla oli sekin jossakin katselua odottelemassa niin kaivoin sen esille ja kokeilin. Ensin katsottua vain marginaalisesti parempi toimintarypistys ei kuitenkaan sekään jaksanut pitää mielenkiintoa yllä edes niiden 24 minuutin ajan, jotka se ehti pyöriä. Väkivalta oli kieltämättä herkullisen törkeää, mutta kun sen lisäksi ainoa mielenkiintoa nostattanut asia oli erinomainen kuvanlaatu niin ei sekään tuntunut riittävältä. Yhdentekevää b-luokan toimintaa.
Syyskuun hyvä uutinen on, että Luc Bessonin upeasta Léonista ilmestyy jenkeissä blu-ray, jossa ovat valittavina sekä alkuperäinen teatteriversio että pidennetty ns. director's cut. Britanniassahan elokuva taitaa olla jo julkaistukin, mutta vain director's cut -versiona ilman valinnan mahdollisuutta. En tiedä onko Léonin ylipitkä, pilattu versio oikeasti Bessonin preferoima, mutta jos on, niin eipä kaveri ole itse oivaltanut mikä teki alkuperäisestä teatteriversiosta klassikon. Pitkä versio on yhdessä Coppolan Ilmestyskirja Nyt Reduxin ohella yksi piinallisimmista esimerkeistä siitä, miten ohjaaja voi itse pilata elokuvansa täysin turhilla, kokonaisuutta jopa huonontavilla lisäyksillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)