Ensikatselut 26.8. - 20.9.2014

Vuorossa on jälleen seitsemän ensi kertaa katseltua elokuvaa, jotka ajoittuvat tällä kertaa poikkeuksellisen pitkälle yli kolmen viikon ajanjaksolle. Sittemmin katselutahti on uudelleen kiihtynyt ja seuraavakin seitsikko on jo katsottu. Jopa sitäkin seuraava on jo hyvällä alulla, joten on korkea aika alkaa kirjoittaa.

26.8.2014
Robert Rodriguez ja Frank Miller: Sin City: A Dame to Kill for (2014)
Yksi vuoden 2005 positiivisista yllättäjistä oli Frank Millerin mustavalkoiseen, ultraväkivaltaiseen sarjakuvaan perustuva Sin City, joka kopioi valkokankaalle sen ulkoasun mahdollisimman suurella tarkkuudella. Jatko-osasta alettiin puhua jo vuotta viiva kahta myöhemmin, mutta vasta nyt yhdeksän vuotta myöhemmin odotus palkitaan, eikä valitettavasti kovin avokätisesti. Tekijäkaarti on sama, kuten myös osa näyttelijöistä, mutta ideat ovat nyt hakusessa. Kakkososan ylivoimaisesti paras tarina taitaa olla ainoa, joka perustuu sarjakuvaan; muut ovat elokuvaa varten keksittyjä ja sisällöltään vaatimattomia. Ainoa ykkösosan kanssa samalla viivalla oleva tarina on tietenkin myös teoksen nimessä esiintyvä A Dame to Kill for, jossa Eva Green julmuilee todellisena naispaholaisena. Se on onneksi elokuvan episodeista selvästi pisin ja nostaa kokonaisuuden ontuen plussan puolelle. [6]

31.8.2014
Luis Mandoki: Message in a Bottle (1999)
Tämä romanttinen draama jäi allekirjoittaneelta 1990-luvun lopussa väliin, eikä sen jääminen pysyvästi tuntemattomaksi olisi kaiketi ollut kovin suuri vahinko, vaikka se onnistuikin ylittämään ennakko-odotukset. Kevin Costner on keski-ikäinen, veneitä kunnostava ja merihenkisesti elävä keski-ikäinen mies, joka on jäänyt traagisesti leskeksi hänen rakastamansa vaimon kuoltua sairasvuoteelle. Robin Wright (House of Cards) on journalisti, joka lähtee selvittämään miehen henkilöllisyyttä ja taustatarinaa saatuaan käsiinsä tämän mereen pudottaman pullopostin. Sen sisältämä rakkaudentunnustus kuolleelle vaimolle saa monta muutakin naista hempeälle mielelle tapauksen tultua julkiseksi. Toimittajan ja miehen suhdetta käsitellään kohtuullisen tuoreella otteella, pahimmat imelyyskarikot huolellisesti välttäen, ja täytyy myöntää että aivan loppuviimeinen ratkaisu yllätti. [6]

5.9.2014
Alex Gibney: Enron: The Smartest Guys in the Room (2005)
Newyorkilaisen dokumentaristi Alex Gibneyn elokuvista katselussa oli vajaa vuosi sitten We Steal Secrets: The Story of Wikileaks (2013). Amerikkalaisen energiajätti Enronin konkurssiin johtaneita tapahtumia kertaava Enron: The Smartest Guys in the Room on sitä tunnetumpi. Se ylsi aikanaan parhaan pitkän dokumentin Oscar-ehdokkaaksi asti - palkinto, jonka Gibney pari vuotta myöhemmin myös voitti elokuvalla Taxi to the Dark Side. Enronin tapaus tarjoaa elokuvantekijälle hyvää lähdemateriaalia suorastaan uskomattoman kuprun rakentaneista johtajista, joiden työn tuloksena pelkkä valtavat mittasuhteet saanut pyramidihuijaus nousi joksikin aikaa yhdeksi Yhdysvaltain arvostetuimmista yrityksistä. Gibney tekee dokumenttia taitavasti, limittäen haastattelupätkät, faktatiedot, oikeussalijaksot ja muun materiaalin äärimmäisen sujuvaksi kokonaisuudeksi. [8]

7.9.2014
David Kennard: A Year in Burgundy (2013)
Tyylillisesti aivan toisenlaista dokumenttia on tarjolla dokumentaristi David Kennardin kertoessa viininvalmistuksesta eteläisessä Ranskassa. Aihe ei välttämättä puhuttele muita kuin viinistä kiinnostuneita. Käsittelytapa on joka tapauksessa kiinnostava. Viinin valmistusvaiheet käydään läpi yhden kokonaisen satokauden vaiheiden kautta, eikä työtä juurikaan romantisoida. Viininvalmistus on ammatti muiden joukossa, ja se on paikoin myös likaista, raskasta ja riskialtista. Viinitilojen omistajat ovat ehkä jopa muita viljelijöitä enemmän säiden armoilla johtuen niihin liittyvän epäonnen suuresta vaikutuksesta lopputuotteen laatuun. Arkirealismin vastapainoksi nähdään toki myös kuvia tunnelmallisista viinipäivällisistä hienoissa miljöissä. Kennard on tämän vuoden puolella saanut valmiiksi dokumentilleen myös jonkinlaisen "henkisen jatko-osan" A Year in Champagne. [6]

13.9.2014
David Soren: Turbo (2013)
Ajatus kilpa-ajajan urasta haaveilevasta etanasta kuulosti etukäteen hykerryttävältä tietokoneanimaation aiheelta, mitä vaikutelmaa netistä katsottu hauska traileri vielä tuki. Lähtökohtiinsa nähden Turbo osoittautui kuitenkin lieväksi pettymykseksi. Vaikka elokuva on ammattitaitoista työtä ja kohtuullisen viihdyttävä, tuntuu kuin se ei kuitenkaan olisi yltänyt täyteen potentiaaliinsa. Tarina töksähtelee, hakeutuu kompromisseihin ja valitsee outoja suuntia. Kun puutarhan jengin kömpelys joutuu sattumien kautta muskeliauton moottoritilaan, siihen tarttuu vauhdin lahja. Ennen pitkää nilviäinen nähdään moottoristadioneilla kilpailemassa tasapäisesti viritettyjen rata-autojen kanssa. Enin hauskuus jää kuitenkin sinne puutarhaan. Jotkut ihmissivuhahmot ovat suorastaan kummallisia. Huumorikin rajoittuu elokuvan loppupuoliskolla etupäässä siihen, miten koomiselta nopea etana näyttää isojen autojen seassa. [6]

14.9.2014
Tony Gilroy: The Bourne Legacy (2012)
Heti aluksi myönnettäköön, että en ole koskaan päässyt sisälle Bourne-jännäreihin. En edes silloin, kun niissä seikkaili Matt Damon, ja vielä vähemmän nyt kun hänkin on niihin jo kyllästynyt ja vuorossa on ensimmäinen varamies. Niinpä arvio kannattaa lukea pienellä korjauskertoimella: jos on tykännyt Damonin tähdittämistä osista, tykkää varmaan tästäkin mutta ei ehkä ihan yhtä paljon. Jeremy Renner on Bournen kaltainen agentti Aaron Cross, jonka ikioma toimintajuoni lähtee liikkeelle aiemmin valmistuneen trilogian tapahtumien vauhdittamana ja käy läpi hieman samantapaisen kehityskaaren, alkuperäisten työnantajien yrittäessä eliminoida päähenkilön. Parasta kokonaisuudessa ovat satunnaiset yksittäiset toimintakohtaukset. Muuten tarinassa ei ole juuri mitään mitä ei olisi jo useasti nähty. Naiskauneutta tarjoilee tällä kertaa kypsä Rachel Weisz. Maisemakuvaus on ajoittain näyttävää. [4]

20.9.2014

Ben Stiller: Zoolander (2001)
Tätä elokuvaa pidetään yleisesti pienenä klassikkona, mutta minä onnistuin näkemään sen ensimmäistä kertaa vasta pari viikkoa sitten. Hyvä että edes nyt, sillä varsin mainio teos maineen takaa paljastui. Myös ohjaajana toiminut koomikko Ben Stiller on Derek Zoolander, miesmallimaailman elävä legenda. Hänen tähtensä tuntuu kuitenkin alkaneen laskea, sillä vuoden miesmallin palkinto menee hänen omaksikin yllätyksekseen veriviholliselle, nousevalle tähdelle taiteilijanimeltä Hansel (Owen Wilson). Mikä pahinta, Derek aivopestään salamurhaamaan Malesian pääministeri tämän valtiovierailun aikana. Ja noiden aivojen pesemiseen ei paljoa tarvita! Reipas toimittajaneito Matilda (Stillerin tosielämän vaimo Christine Taylor) on onneksi apuna tekemässä tyhjäksi ilkeän muotiguru Mugatun (Will Ferrell) suunnitelmia. Vaikka Zoolanderin määritteleminen klassikoksi tuntuukin liioittelulta on elokuvalla silti lukuisia hyviä hetkiä. [7]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Sielutonta toimintaa

Tällä kertaa käydään läpi totutun seitsemän elokuvan sijasta vain kolme uutta katselua, vaikka niitä olisi varastossa hieman enemmänkin. Näin siksi, että käsittelyssä on myös pari kokonaan nähtyä tv-sarjan tuotantokautta niin ikään totutun, noin tuplasti elokuva-arvioita pidemmän kaavan mukaan käsiteltynä. Poikkeuksellisen laadukkaita tv-sarjoja olemme käsitelleet satunnaisesti aiemminkin. Nämä uhkaavat jäädä sarjassaan viimeisiksi vähään aikaan, koska mitään uutta ei juuri nyt ole meneillään, mutta varmaan syksyn edetessä elokuvien ohella tulee katsottua myös niiden tarjoamaa pitkäjänteisempää draamaa.

22.8.2014
Gareth Evans: The Raid 2 (2014)
Indonesiassa asuvan walesilaisen Gareth Evansin kaksi- ja puolituntinen jatko-osa toimintasuosikilleen The Raid on varsin hyvä elokuva. Se ei silti missään nimessä ole sellainen mestariteos kuin mitä ylläolevassa julisteessa ja muuallakin hypetetään. Vauhtiin päästään melkein suoraan ykkösosan lopusta. Sankaripoliisi Rama (täysin näyttelytaidoton martial arts -hahmo Iko Uwais) saa poliisijohdolta houkuttelevan ehdotuksen: hylkää perheesi ja mene vankilaan muutamaksi kuukaudeksi, niin saat hyvän peiteroolin jonka kautta voidaan saada oikeuden eteen myös loput Jakartan rikollispomot. Kuukaudet venyvät vuosiksi, mutta Rama jaksaa ja pääsee sitten tavoitteeseensa pitkän tappelukohtausten sarjan kautta. Komean näköistä, mutta katsojalle yhdentekevää, koska mikään henkilöhahmoissa ei kiinnosta; etenkin päähenkilö on ilmeetön kuin patsas. Huikean hieno autohurjastelujakso on muilta osin vain kohtalaisen hyvän elokuvan parasta antia. [7]

23.8.2014
David Ayer: Sabotage (2014)
Siinä missä The Raid 2 on puutteistaan huolimatta kohtalaisen hyvä toimintafilmi, Training Dayn kirjoittajan David Ayerin uutuus Sabotage ontuu oikeastaan kaikilla osa-alueillaan. Myös se on riittävän verinen saadakseen nykyään melko harvinaisen 18 vuoden ikärajan, mutta toiminnallisuudestaan huolimatta kokonaisuus saa aikaan lähinnä haukotuksia. Joku ryhtyy harventamaan Schwarzeneggerin johtamaa iskuryhmää tappaen sen jäseniä verisesti erään pieleen menneen keikan jälkeen. Kuka on syyllinen? Ketä kiinnostaa? Videolle kuvattu halvan näköinen teos antaa itsestään amatöörimäisen vaikutelman. Vielä viime vuosikymmenellä iskussa olleen Ayerin edellinenkin elokuva End of Watch (2012) oli hälyttävän keskinkertainen ja tällä kertaa vajotaan reilusti senkin tason alapuolelle. Toivottavasti tekijän seuraava, Brad Pittin tähdittämä sotaelokuva Fury onnistuu paremmin. Sen ensi-ilta on loppuvuodesta. [4]

25.8.2014
Steven Knight: Locke (2013)
Nelisen vuotta sitten näimme kiinnostavan kokeilun, kun elokuva Buried sijoittui kokonaisuudessaan laatikkoon, johon Ryan Reynolds oli haudattu elävältä jossakin päin Irakin sotaa. Locke on hieman samantapainen, joskaan ei yhtä kauhistava kokeilu, jossa Tom Hardy ajaa koko elokuvan ajan uudenkarheaa BMW X5 -katumaasturia ja kommunikoi koko muun näyttelijägallerian kanssa puhelimitse. Myös tämä kokeilu toimii kohtuullisen hyvin. Ideana on kuvata keski-ikää lähestyvän kaupunkilaisen elämän osa-alueiden vähittäistä luhistumista, kun tämä on erään katsojankin mielestä hiukan oudon päätöksen vuoksi päättänyt lyödä laimin sekä perheensä että työtehtävänsä ehtiäkseen erääseen myöhäisillan tapaamiseen kaukana Lontoossa. Perhe ja työnantaja eivät katso tätä hyvällä. Hardy näyttelee melko vähäeleisesti mutta taiten. Valaistut eteläisen Englannin tiet tarjoavat mahdollisuuksia näyttävään visuaaliseen tyylittelyyn, ja ne myös hyödynnetään. [7]

Fargo (10 jaksoa, 2014)

Vastikään parilla Primetime Emmyllä palkittu amerikkalainen minisarja Fargo perustuu Coenin veljesten samannimiseen elokuvaan vuodelta 1996. Tai oikeammin olisi ehkä sanoa, että sarja on sen insipiroima, sillä mitään muuta suoraa yhteyttä elokuvaan ei ole, kuin siinä tien poskeen piilotetun rahalaukun löytyminen yhdessä sarjan takaumista. Ilmapiiri ja käsittelytapa ovat kuitenkin saman tyyppisiä kuin elokuvassa. Väkivalta on paljon ronskimpaa.

Sarja alkaa, kun Billy Bob Thorntonin näyttelemä kuljeskelija Lorne Malvo saapuu lumisen Minnesotan pikkukaupunkiin. Mies kohtaa sattumalta Martin Freemanin karrikoiman hömelön vakuutusmyyjä Lester Nygaardin, minkä jälkeen näiden täysin erilaisten miesten kohtalot nivoutuvat toisiinsa koko sarjan ajaksi - vaikka he eivät enää kovin usein kohtaakaan. Malvo paljastuu pahaksi kaveriksi: kaupunkiin hänet on tuonut palkkatappo, mutta tutustuttuaan ympäristöön hän inspiroituu tekemään muitakin sivuhommia, joista osa on varsin verisiä.

Tapahtumia tutkivat Allison Tolmanin ja Colin Hanksin fargomaisesti hiukan höntit poliisit, jotka eivät vaikuta ensisilmäyksellä kovin ammattitaitoisilta, mutta pärjäävät silti hommissaan yllättävän hyvin. Henkilögalleria on samanlainen kuin elokuvaversiossa: Lester Nygaard on tietenkin William H. Macyn autokauppias toisessa ammatissa, Tolmanin naispoliisi on Frances McDormandin naispoliisi. Muutkin sarjan hahmot ovat yhtä absurdeja, vaikka heille ei ihan suoraa esikuvaa elokuvasta keksikään.

Sarjan avausjakso saattaa herättää enemmän innostusta kuin mihin on lopulta aihetta. Silmittömät, mutta aika koomisesti esitetyt verenlennätykset eivät saa nopeasti jatkoa, vaan tarina alkaa pian kangistua keinotekoisen tuntuiseksi hauskuuttamiseksi jo parin, kolmen jakson jälkeen. Lähempänä loppua päästään kyllä uudelleen vauhtiin. Tuskin koskaan on nähty näin täydellisesti kaiken uskottavuuden ulkopuolella olevaa rikostarinaa, missä piilee myös yksi pieni heikkous: kun kaikki on mahdollista, mikään ei tunnu oikein miltään.

Kaikesta huolimatta sarja on hyvää työtä ja suositeltavaa katsottavaa aikuisyleisölle. Kunhan ei turhaan aseta odotuksia liian korkealle - etenkään kuuluisan edeltäjän tasolle - Fargon parissa viihtyy hyvin. [7]

24: Live Another Day (12 jaksoa, 2014)

Jos jokin on niin 00-lukua niin se on 24, toimintasarja terroristeja jahtaavasta sankariagentti Jack Bauerista, jonka rinnalla Likainen Harry muistuttaa puhtoista partiopoikaa. Kiefer Sutherlandin henkilöimän brutaalin yrmyn edellisistä seikkailuista ehti vierähtää jo useampi vuosi, ja parhaat hetkensä sarja koki jo kauan sitten upealla kakkoskaudellaan (2002 - 2003). Moni ehti jo luulla sarjan päättyneen, kun vuoden 2010 viimeinen jakso oli esitetty eikä jatkoa tullut.

Nyt kuitenkin saatiin nähtäville vielä yksi kausi, tällä kertaa totutusta 24 tunnista 12:een typistettynä ja Amerikan maisemista Lontooseen siirrettynä. Muutokset jäivät lopulta aika näennäisiksi, sillä kaikki muu on ennestään tuttua: Bauer taistelee jälleen yhtä terroristiryhmää vastaan paikoin brutaalein keinoin, selkäänpuukottajia riittää myös omassa organisaatiossa, ja perimmäisenä kohteena on jälleen kerran USA:n presidentti joka sattuu tällä kertaa olemaan vierailulla saarivaltakunnassa.

Tuttuus on monessa mielessä vahvuus, mutta myös heikkous. Aiempia kausia läpikäynyt pystyy suhteellisen vaivattomasti arvaamaan monia käänteitä. Näyttelijäkaartissa on oivalluksia, kuten Game of Thronesin enkelimäisen äitihahmo Michelle Farleyn roolitus yhdeksi sarjan historian häikäilemättömimmistä terroristeista. Kaunis Yvonne Strahovski on Bauerin tiukkailmeinen uusi kollega.

Vaikka tarinaan on saatu jonkin verran jännittäviä käänteitä, kääntyy kokonaisuus silti liikaa tuttuuden puolelle. Kauden katselu sinänsä on sujuvaa, mutta Bauerin seikkailut voisivat ehkä kuitenkin viimein päättyä tähän. Varsinkin aivan viimeinen loppukäänne on typerryttävän huono, mutta en spoilereiden pelossa voi kommentoida sitä tähän tarkemmin. [6]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Hobitit reissussa, ja aika monet muutkin

Kesälomamenot ovat hidastaneet elokuvien katseluvauhtia jonkin verran täällä CineActivessa, mutta saatiin kuitenkin seitsemän ennennäkemätöntä nimikettä käytyä läpi kolmen viikon aikana. Niiden joukossa oli kaksikin Peter Jacksonin Hobitti -elokuvaa, joiden läpikäyntiä olin lykännyt näinkin pitkälle. Niitä paremmiksi osoittautuivat kuitenkin pari viime Oscar-kisojen viimeisistä edelleen näkemättä olleista elokuvista, kun nämä tulivat vihdoin saataville videojulkaisuina. Aloitetaanpa niistä.

26.7.2014
Alexander Payne: Nebraska (2013)
Tämänkertaisista elokuvista paras on vuorossa heti ensimmäisenä. Olen ollut Alexander Paynen fani siitä alkaen, kun näin Electionin (1999) teatterissa (Montréalissa Kanadassa; Suomessa se ei tainnut saada teatterilevitystä). Sen jälkeen Payne onkin tehnyt toinen toistaan hienompia elokuvia. Nebraska ei lähtöasetelmiltaan houkutellut aiempien töiden tavoin, mutta paljastui upeaksi draamaksi vain melko satunnaisine komediallisine elementteineen. Loistavasti näytelty elokuva kertoo Bruce Dernin henkilöimän teräsvaarin matkasta halki mustavalkoisena kuvatun Keskilännen noutamaan kuviteltua miljoonan dollarin arpajaisvoittoa. Tarinan varsinainen keskushenkilö on Will Forten näyttelemä poika, joka lähtee matkaseuraksi ja oppii uusia asioita isästään, perheestään ja suvustaan. [9]

27.7.2014
Spike Jonze: Her (2013)
Nebraska oli alkuvuodesta ehdolla kuuden Oscarin voittajaksi, saamatta kuitenkaan mitään. Her sen sijaan voitti pystin parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Ohjaaja Spike Jonzelle sellaiset voitot ovat jo ennestään tuttua kauraa, tosin tällä kertaa palkinto ojennettiin Charlie Kaufmanin sijasta hänelle itselleen. Jonze on kirjoittajana läheistä sukua Kaufmanille. Modernien kaupunkilaista toisistaan vieraantumista osuvasti kuvaavassa tarinassa Joaquin Phoenixin kirjoittajana itsensä elättävä mies päivittää käyttöjärjestelmänsä maailman ensimmäiseen itse oppivaan tekoälykäyttöjärjestelmään, jota ääninäyttelee Scarlett Johansson, ja rakastuu tähän. Evoluutiomme seuraava vaihe? Kiehtovan idean esittelyn jälkeen uusien ideoiden virta tyrehtyy ja loppuratkaisua kohden mennään ehkä hieman väkisin keksittyjen käänteiden kautta, mutta hyvä elokuva kyseessä on joka tapauksessa. [8]

1.8.2014
Jaume Collet-Serra: Non-Stop (2014)
Katalonialainen Jaume Collet-Serra on ohjannut viimeisten kymmenen vuoden aikana muutamia keskitasoisia kauhu- ja toimintaelokuvia. Non-Stop on tähän mennessä näkemistäni hänen parhaansa, mikä ei silti ole kovin paljon sanottu. Arvosana voisi olla kuutonenkin, mutta annetaan hyvästä yrityksestä kuitenkin nyt seiska. Liam Neeson näyttelee sekä itsensä että ulkoisen uskottavuutensa kanssa kamppailevaa poliisia, jonka valvomalla lennolla käynnistyy murhasarja. Murhaaja kiusaa poliisimiestä tekstailemalla tämän numeroon ja vaatimalla muhkeaa lunnassummaa lentoyhtiöltä. Tarinan uskottavuus on alusta saakka nollassa ja valuu sen edetessä jopa miinukselle, mutta Collet-Serra onnistuu ylläpitämään hyvän draivin eikä lopputulos voi olla viihdyttämättä. [7]

12.8.2014
Peter Jackson: The Hobbit: An Unexpected Journey (2012)
Olin alun perin ajatellut jättää koko Hobitti -saagan väliin, koska sen venyttäminen Tarun sormusten herrasta mittoihin tuntui ajatuksena aivan urpolta eikä aihe muutenkaan paljoa kiinnostanut. Ykkösosan äkillinen ilmaantuminen Netflixiin muutti kuitenkin tilanteen; uteliaisuus voitti, ja niin sitten meni tämäkin kolmetuntinen elämästä melko hukkaan. Positiivisin yllätys oli pääosan Martin Freeman, jonka luulin etukäteen ärsyttävän mutta joka suoriutui Bilbon roolista oikein mallikkaasti. Kääpiöjoukon matkan aikana ei paljoa tapahdu - seurue näyttää hauskasti siltä kuin noin kolme 1970-luvun alun progeyhtyettä olisi lähtenyt yhdessä metsäretkelle - mutta onneksi aivan loppuun saadaan hiukan dramatiikkaa ja onhan elokuva toki huikean kaunista katsottavaa. [4]

12.8.2014
David Twohy: Riddick (2013)
Kahdesta aiemmasta Riddick-elokuvasta ehti kulua jo niin pitkä aika, että luulin sarjan jo tukehtuneen omaan mahdottomuuteensa. Näin ei kuitenkaan ollut ja mikä hienointa, uusin elokuva on rinnan mitalla ehkä sarjan paras. David Twohy heittää Vin Dieselin patsasmaisen antisankarin tällä kertaa ihmisistä autiolle, mutta silti erittäin vaaralliselle planeetalle. Selvittyään paikallisten, varsin hurjan näköisten petoeläinten kynsistä Riddick ilmoittautuu löytämillään kommunikaatiovälineillä lähiympäristölleen, minkä jälkeen paikalle saapuu kaksi erillistä seuruetta metsästämään hänen päänahkaansa, tosin hieman eri syistä. Western-henkisessä jännärissä sankarimme ideana on eliminoida riittävän moni vastustaja voidakseen paeta toisella tulijoiden avaruusaluksista. Paikalliset hirviöt ja hurja myrskysää lisäävät tehtävän vaikeusastetta. Ei tylsiä hetkiä. [7]

12.8.2014
Courtney Solomon: Getaway (2013)
Kuuluisaa nimeä lainaavalla autokaahauselokuvalla ei ole mitään tekoa Sam Peckinpahin kulttiklassikon tai sen uusintaversion kanssa. Ethan Hawke on tällä kertaa epätoivoinen entinen kilpa-autoilija, jonka kaunis vaimo on kidnapattu Bulgarian Sofiassa. Saadakseen tämän takaisin mies joutuu noudattamaan puhelimitse häntä käskyttävän tuntemattoman miehen määräyksiä, jotka sisältävät lähinnä kaahausta ja törmäilyä muskeliautolla. Määränpäänä on suuri ryöstö, jonka ääni puhelimessa haluaa teettää. Selena Gomezin näyttelemä nuori nainen lisää sankarimme jännitteitä auton toisella etuistuimella. Hawke tuntuu törmäävän miltei jokaiseen esteeseen, jonka kohdalle osuu. Getaway on rehellisen tyhmää ja täysin epäuskottavaa viihdettä, mutta ei sen kanssa onneksi pahemmin pitkästy. 90-minuuttisena se on vielä sopivan lyhytkin. [5]

15.8.2014
Peter Jackson: The Hobbit: The Desolation of Smaug (2013)
Hobitti -sarjan kakkososan arvostelukappale oli odotellut minua jo pitemmän aikaa, mutta en ollut koskenut siihen ykkösosan ollessa vielä näkemättä. Kun se sitten tuli nähtyä, ei mikään tietenkään enää pitänyt minua poissa kakkososan ääreltä. Näin siitäkin huolimatta, että ykkönen oli tylsä; tämänhän luvattiin olevan parempi. Sitä se oli kuitenkin hyvin mitättömällä marginaalilla. Yksi ainoa lohikäärme kuulostaa Sauroniin verrattuna aivan liian mitättömältä vastustajalta, jotta siitä saisi tarpeeksi jännitettä noin kahdeksantuntiseen elokuvatrilogiaan. Erikoistehosteena se tosin on kyllä melkoinen. Mutta mikä takaa, ettei jostakin ilmaannu tilalle toista samanlaista maanvaivaa, jos seurueemme vaikka saisikin sen tuhottua? Kääpiöjoukon johtohahmo muuttuu toisen elokuvan aikana koko ajan rasittavammaksi. Miksi tästä on tehty viiksekäs, komea mies kun muut kääpiöt näyttävät joulutontuilta? Tähänkin sarjaan ilmeisesti tarvittiin Aragorn, jota tästä kaverista ei kuitenkaan saa tekemälläkään. [4]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Heinäkuun alkupuolen katseluja

Viisitoista päivää, seitsemän elokuvaa. Viime kerralla rikottiin kuparinen vuoden 2014 elokuvien osalta; tällä kertaa mukana on peräti kolme tämän vuoden uutuutta, mutta yksikään niistä ei ole vielä yltänyt kovin korkeisiin pisteisiin.

3.7.2014
José Padilha: RoboCop (2014)
Sellaisen klassikon kuin Paul Verhoevenin RoboCopin (1987) uudelleenversiointi oli tietenkin jo alun perin täysin kreisi ja tuhoon tuomittu ajatus, mutta siitäkin huolimatta uteliaisuus sai tarkistamaan lopputuloksen. Jotkut kauhuklassikoiden uusinnat sentään ovat olleet ihan kohtalaisia - miksei tämäkin siis olisi voinut olla, varsinkin kun ohjaajana oli Tropa de Elite -elokuvista tuttu lahjakas José Padilha. Uusi RoboCop ei kuitenkaan toimi oikein millään tasolla. Tarinaan on sijoitettu sinänsä pätevää yhteiskuntakritiikkiä kun heti aluksi ilmenee, että uudessa skenaariossa robopoliiseja on käytetty USA:n ulkomaansodissa jo pitkään, mutta niiden käyttö kotimaassa on ollut kielletty. Omaperäisiä ideoita ei kuitenkaan ole, eikä satiirissakaan päästä tuota syvemmälle. [3]

8.7.2014
David Frankel: Hope Springs (2012)
Avioliitto-ongelmia käsittelevää komediaa, johon on saatu kiinnitettyä sellaisia arvostettuja Oscar-palkittuja veteraaneja kuin Tommy Lee Jones ja Meryl Streep voisi luulla aika hyväksikin. Ja ehkä Hope Springs tavallaan sitä onkin, mutta silti päällimmäinen muistikuva katselun jälkeen on nähdyn vaivaannuttavuus. Streep ja Jones ovat toisistaan vieraantunut aviopari, joka ei elä enää minkäänlaisia intiimihetkiä keskenään - ei edes ohimenevää hellyyttä, seksistä nyt puhumattakaan. Vaimon vaatimuksesta pariskunta hakeutuu Steve Carellin näyttelemän terapeutin vastaanotolle. Kaikki tämä on varmaan arkipäivää lukuisille pitkään yhdessä olleille pareille, mutta minkäänlaista komediaa siitä ei saada irti ja terapiasessioiden seuraaminen tuntuu muutenkin epämiellyttävästi tirkistelyltä - vaikka kaikki on toki periaatteessa pätevästi tehty ja näytelty, on elokuvan kyky viihdyttää liki olematon. [5]

9.7.2014
Tuukka Temonen: Presidentintekijät (2014)
Tuore dokumenttielokuva Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta ei tarjoa elokuvallisesti mitään sen kummempaa kuin mitä miltei kuka hyvänsä kameran kanssa kulissien taakse tilanteita seuraamaan päässyt jokamies pystyisi tuottamaan. Merkittävämpää on se, mitä kamera sattui tallentamaan: Taru Tujunen vaikuttaa todelliselta kontrollifriikiltä ja olikin innokkaimmin yrittämässä estää koko elokuvan pääsyn julkisuuteen. Huomion kiinnittää myös Kokoomuksen palaverien ylettömän runsas kiroilu, jota vastaavaan en ole omalla korporaatiourallani koskaan törmännyt - ehkä politiikka on tässä suhteessa aivan omanlaisensa toimintakenttä? Muuten tarjolla ei ole mitään kovin ihmeellistä. Kompakti, noin 75-minuuttinen kokonaisuus pysyy kiinnostavana loppuun asti. [6]

13.7.2014
Steven Soderbergh: Magic Mike (2012)
Vasta nyt näin yhden Trafficista Oscar-palkitun Steven Soderberghin näillä näkymin viimeisistä teatterilevitykseen tarkoitetuista pitkistä elokuvista. Magic Mike on miesstrippauksen suuresta määrästä päätellen suunnattu enemmän nuorehkolle naisyleisölle kuin meikäläiselle. Channing Tatum on hanttihommia päivisin tekevä nimihenkilö Mike, joka haaveilee yrittäjän urasta, mutta joutuu kuitenkin sen käynnistymistä odotellessa tekemään iltaisin stripparin hommia. Mike ryhtyy perehdyttämään 19-vuotiasta uutta tulokasta hommiin, mutta nuoren miehen vastuuttomuus tuo hänelle pian odottamattomia ongelmia. Matthew McConaughey näyttelee alan veteraania. Periaatteessa viihdyttävää, mutta aika helposti unohdettavaa mainstream-draamaa. [6]

16.7.2014
Liz Garbus: Bobby Fischer Against the World (2011)
Yksi vuoden 1972 parhaiten uutisoiduista urheilutapahtumista oli nuoren amerikkalaisen shakkinero Bobby Fischerin maailmanmestaruusottelu neuvostoliittolaista suurmestari Boris Spasskia vastaan. Muistan ottelun Suomen uutisointeineen itsekin lapsuusvuosiltani. Neuvostoliitto oli tuolloin jo pitkään hallinnut shakin maailmaa valmentamalla lahjakkuuksia varhaiselta iältä alkaen. Amerikkalainen lapsinero, persoonana äärimmäisen oikukas ja ongelmallinen Bobby Fischer raivaa tiensä otteluun neukkujen mestaria vastaan Reykjavikissa. Dokumentti kartoittaa ansiokkaasti niin taustat, ottelun tapahtumat kuin niiden jälkiseurauksetkin aina Fischerin kuolemaan saakka muutama vuosi sitten. Fischerin temppuilu tuntuu vaikealta uskoa, mutta suuret yhden alan nerot ovat toki kautta aikojen olleet ihmisinä vaikeita käsitellä ja kestää. [7]

17.7.2014
Noam Murro: 300: Rise of an Empire (2014)
Supersankarisarjakuvaelokuvistaan ehkä nykyään paremmin tunnetun Zack Snyderin 300 (2006) oli yksi ilmestymisvuotensa positiivisista yllätyksistä. Frank Millerin sarjakuvaan perutuvaa, pääosin tietokoneilla toteutettua, monin paikoin hurmeenpunaisena roiskahtelevaa tarinaa muinaisten spartalaisten ja persialaisten sodasta leimasi naurettavuuden rajamaille vedetty uho, joka kuitenkin toimi tuossa kontekstissa hienosti. Tämä jatko-osakin perustuu Millerin tekstiin ja kuviin, mutta tällä kertaa punainen lanka on hukassa kaikilta toteutukseen osallistuneilta. Sieluton ja epämielenkiintoinen tekele ei onnistu herättämään mielenkiintoa millään tasolla. Tekninen toteutus on nyt ykkösosan takia valmiiksi tuttu, eikä veren roiskuttelu yllätä saati shokeeraa. [2]

17.7.2014
J. C. Chandor: All is Lost (2013)
Nousevan kyvyn J. C. Chandorin toinen ohjaustyö arvostetun debyytin Margin Call (2011) jälkeen ylsi sekin Oscar-ehdokkuuteen. All is Lost on kiinnostava etupäässä elokuvallisena kokeiluna. Se kertoo jossakin päin Intian Valtamerta yksin purjehtivasta miehestä, jonka vene törmää ajelehtivaan rahtikonttiin. Mies joutuu yrittämään turvaan pahasti vaurioituneella aluksella, ilman suunnistusvälineitä tai keinoja kommunikoida ulkomaailman kanssa. Koska Robert Redford on elokuvan ainoa näyttelijä, ei dialogia ole: itse asiassa alun lyhyen monologin jälkeen replikkejä kuullaan ylipäänsäkin vain kahden käden sormilla laskettava määrä (sormia taitaa jäädä ylikin). Yksi niistä on sentään fuck. Mielenkiinto tarinaa kohtaan säilyy, mutta elokuva tuntuu silti enemmän muotokokeilulta kuin aidosti yleisölle suunnatulta elämykseltä. [6]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Keskikesän elokuvasikermä

Keskikesän elokuvapäivitys sisältää täydet seitsemän kokonaan uutta katselua. Mukana ei siis tällä kertaa ole ainoatakaan tv-sarjaa eikä aikajanalla tarvitse mennä myöskään taaksepäin. Tämä määrä elokuvien ensimmäisiä katseluja ajoittui tällä kertaa hiukan yli kahteen viikkoon ja joukossa on myös ensimmäinen (ja edelleen ainoa) näkemäni tämän vuoden puolella julkaistu elokuva. Siitä itse asiassa aloitetaan.

17.6.2014
Kenneth Branagh: Jack Ryan: Shadow Recruit (2014)
Lukuun ottamatta uuvuttavaa Patriot Gamesia (1992) olen pitänyt kaikista aiemmista Jack Ryan -jännäreistä. Niiden jokainen pääosanäyttelijä oli omalla tavallaan hyvä, Ben Affleck mukaan lukien, mutta ehkä sitäkin tärkeämpää oli että ne kaikki perustuivat Tom Clancyn romaaneihin. Nyt kun elokuvasarjaa aletaan herätellä uudelleen henkiin alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuvalla geneerisellä toimintaelokuvalla, on lopputuloksesta vaikea innostua vaikka se sujuvaa työtä onkin. Ryan on jälleen nuori, uraansa vasta aloitteleva kloppi joka lähetetään suorittamaan tehtävää Moskovaan. Yhdentekevästi toljottava Chris Pine sopii tavallaan hyvin luurankomaisen Keira Knightleyn vastapariksi, mutta vaikea heistä on välittää, kuten mistään muustakaan koko elokuvassa. Lokaalit, lavasteet, tehosteet ja toimintajaksot ovat toki moitteettomia. [5]

19.6.2014
Chris Buck ja Jennifer Lee: Frozen (2013)
Aivan keskikesän keskellä katsottuna lumiseen ja jäiseen ympäristöön sijoittuva Disney-animaatio Frozen tuntuu mukavan eksoottiselta - tosin juuri tähän kesäkuuhun ei olisi enää lisäviilennystä tarvittu. Jutun juoni kertoo prinsessasta, jonka kosketus kirjaimellisesti jäädyttää kohteensa. Aikansa hansikkaita käytettyään tyttö vetäytyy lopulta yksityisyyteen, josta hänen sisarensa on saatava hänet takaisin normaalielämään neuvokkaiden kaverien avustuksella. Frozen voitti maaliskuun alussa viime vuoden parhaan animaatioelokuvan Oscarin, ja kyllähän se animaationa aivan loistava onkin, mutta luulisi tuon olevan muutakin kuin tekninen palkinto. Elokuvana Frozen on hermojarepivän tuttu; pohjimmiltaan aivan samanlainen kuin Disneyn muutkin tekeleet. Kaikki hahmot voi tunnistaa aiemmista elokuvista, etenkin hassun sidekick-hahmon joka on tällä kertaa liikkuva, hassu lumiukko. [3]

22.6.2014
Jean-Marc Vallée: Dallas Buyers Club (2013)
Oscar-putki jatkui, kun vuorossa oli molemmat miesnäyttelijöiden pystit voittanut Dallas Buyers Club. Vielä 1980-luvulla HIV-tartunta oli miltei varma kuolemantuomio eivätkä asiaa auttaneet amerikkalaisen lääketeollisuuden myötävaikutuksella asetetut kiellot heidän tuotteitaan paremmin toimivien lääkkeiden maahantuonnille. Äärimmäisen laiha Matthew McConaughey päättää tehdä asialle jotakin ja perustaa muiden sairastuneiden kanssa klubin, joka tuo tehokkaampia lääkkeitä pienissä erissä Meksikosta Teksasiin. Laatuelokuva tavoittelee naturalismia jo horjahtelevalla, hieman rakeisella kuvauksellaan. Elämänmakuinen henkilögalleria täydentää tätä tuntumaa. Kovin viihdyttävänä elokuvaa ei voi pitää, ennemminkin epämiellyttävänä tilannekuvana eräästä hankalasta ajasta. [7]

27.6.2014
Robert Wise: The Andromeda Strain (1971)
Siinä missä Dallas Buyers Club ei tunnu erityisen viihdyttävältä, The Andromeda Strain on sitä vielä paljon vähemmän. Michael Crichtonin (Jurassic Park) aiheeseen perustuva tieteistarina kertoo Yhdysvaltain lounaisosien syrjäseudulla tapahtuvasta biologisesta kriisistä, jota ratkomaan lähetetään kourallinen tiedemiehiä. Ulkoavaruudesta tullut organismi on jo tappanut kylällisen ihmisiä, ja se on nopeasti eristettävä ennen kuin tilanne paisuu maailmanlaajuiseksi epidemiaksi. Tutkimukset ja toimenpiteet valitaan ja toteutetaan niin sataprosenttisen tieteellisen autenttisesti, että tavallista katsojaa pakkaa helposti haukotuttamaan. Lukuun ottamatta lähtötilanteen esittelyä tapahtumia ei juurikaan dramatisoida. Organismia tutkiva tiedemiesryhmä on vakava ja hapan. Koko maailma on vaarassa, mutta tuon vaaran tuntu ei juurikaan välity katsomoon. [5]

1.7.2014
John Schlesinger: The Falcon and the Snowman (1985)
Rutinoidun tekijän varsin mekaanisesti ohjaama tosipohjainen tarina kertoo kahdesta nuoresta amerikkalaismiehestä, jotka ajautuvat 1970-luvun alkupuolella vakoilemaan Neuvostoliiton laskuun toisen heistä saatua työpaikan amerikkalaisessa kirjainlyhenneorganisaatiossa. Elokuvan kiintoisinta antia on kaksikon selvästi epätasapainoisempaa puolikasta railakkaasti ylinäyttelevä nuori Sean Penn. Hänkään ei onnistu puhaltamaan paljon eloa virkamiesmäisissä ympäristöissä etenevään tarinaan. Vakoilu on tosielämässä huomattavasti arkisempaa kuin vauhdikkaimpien jännärien herättämät mielikuvat saattavat saada luulemaan. [5]

2.7.2014
Spike Lee: Oldboy (2013)
Kymmenen vuotta oli riittävän pitkä karenssi. Korealaisen Chan-wook Parkin kulttiklassikko Oldboy (2003) sai amerikkalaisen uusintaversionsa viime vuonna. Kaltaistensa joukossa se ei olekaan yhtään hassumpi. Spike Lee ohjaa, Josh Brolin joutuu olemaan hotellihuonemaisessa viisi vuotta kauemmin kuin alkuperäisen version korealaismies, ja osaa totta kai martial artsin vapaalle päästyään. Kuka vangitsi miehen ja miksi? Sitä selvitetään vasarat ja teräaseet tanassa. Iskevästi toteutettu elokuva pysyy herkeämättömän kiinnostavana koko kestoaikansa. Outojen tapahtumien taustalta löytyviä motiiveja on muunneltu alkuperäisteokseen verrattuna vain vähän, mutta loppuratkaisu on pantu kokonaan uusiksi. Joidenkin mielestä uusi loppu on ehkä epäuskottavampi, mutta itse pidin sen lohduttomasta loogisuudesta. Leen elokuva katsoo päähenkilönsä tilannetta toisesta näkökulmasta ja löytää tälle vaihtoehdon. [8]

2.7.2014
Alex Proyas: Knowing (2009)
Amerikkalaisen high schoolin pihalle haudatusta lieriöstä löytyy kahden puolen täyteen numeroita kirjoitettu paperiarkki, jonka Nicolas Cage vahingossa huomaa sisältävän erilaisten ihmishenkiä vaatineiden suuronnettomuuksien päivämääriä, koordinaatteja ja uhrimääriä. Osa lukemista viittaa vielä lähitulevaisuuteen, mikä saa miehen huolestumaan mahdollisista uhreista ja yrittämään tulevaisuuden muuttamista. Alex Proyasin fantasiaelokuva on yksi omalaatuisimmista vuosiin. Tapahtumien taustalta paljastuu niin kaukaa haettuja syitä, että monelle katsojalle elokuva muuttunee komediaksi. Itse en voi olla ihailematta näin tinkimätöntä uskoa omaan visioon. Knowing on rohkeasti omanlaisensa ja lentää mieluummin vauhdista rähmälleen kuin ylittää riman sieltä missä se on matalin. [7]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Quentin Tarantinon ja vähän muidenkin suosikkeja

Tämänkertaisen blogimerkinnän kaikki elokuvat ovat viime vuodelta. Normaalin seitsemän kappaleen sijaan niitä on nyt vain viisi, koska käsittelemme lopussa vaihteeksi jälleen yhden loppuun saakka katsotun tv-sarjan. Vastatkoon se tällä kertaa kahta elokuva-arviota. Uutuuselokuvat on tällä kertaa katsottu poikkeuksellisen tiiviiseen tahtiin: viiden viimeksi kuluneen päivän aikana.

11.6.2014
Aharon Keshales ja Navot Papushado: Big Bad Wolves (2013)
Viime vuonna valmistuneesta israelilaisesta rikostrilleristä tuli kuuluisa, kun Quentin Tarantino osallistui sen festivaalinäytökseen ja lipsautti esityksen jälkeen pitävänsä sitä vuoden parhaana elokuvana. Sitä Big Bad Wolves ei ole, mutta on se kuitenkin kelpo jännäri joka on huomionsa ansainnut. Tuntematon pedofiili raiskaa ja tappaa varhaisteini-ikäisiä tyttöjä. Vaikka pitäviä todisteita ole, kaikki tuntuvat "tietävän" että syyllinen on ujon oloinen opettaja. Mies on poliisien seurannassa ja hänen omat oppilaansakin pitävät syyllisyyttä selviönä. Elokuva ei kerro miksi. Tilanne kärjistyy, kun yhden uhreista sotilastaustainen isä kaappaa epäillyn kiduttaakseen tätä talonsa kellarissa siihen asti kunnes tästä saadaan puristettua tunnustus. Sattuman kautta väkivaltainen poliisi päätyy hänen apurikseen. Juonen perusteella elokuva kuulostaa väkivaltaorgialta, mutta osoittautuu paljon ovelammaksi kuin ensin voisi luulla. [8]

11.6.2014
Guillermo del Toro: Pacific Rim (2013)
Jättimäiset hirviöt tunkeutuvat yksi kerrallaan meidän maailmaamme syvällä Tyynen meren alla olevasta joko toiseen ulottuvuuteen tai ainakin kauas toisaalle universumiin johtavasta aukosta. Ne aiheuttavat toistuvasti täydellistä hävitystä valtameren rannikkokaupungeissa. Hyökkäävien olioiden kasvaessa kerta kerralta suuremmiksi ihmiskunta keksii puolustuskeinon: rakennetaan pilvenpiirtäjän korkuisia robotteja tuhoamaan niitä! Yksi viime vuoden suurista kesäelokuvista on kiinnostava lähinnä erikoistehosteteknologiaa esittelevänä spektaakkelina. Sellaisena se onnistuu jonkin verran viihdyttämäänkin, mutta jopa tuhonäkyjen tenho alkaa hiipua kun tarina siirtyy kolmannelle tunnilleen. Ihmisten välinen draama on juuri niin puisevaa kuin voi kuvitella, mutta eipä tällaisia teoksia sen takia muutenkaan katsella. [5]

11.6.2014
Rob Kuhns: Year of the Living Dead (2013)
Vuorossa on jälleen vaihteeksi jenkki-Netflixistä löytynyt dokumenttielokuva. Aihe on mitä kiinnostavin: nimellä Birth of the Living Dead palveluun tallennettu dokumentti kertoo George A. Romeron (kuvassa yllä) vuoden 1968 kauhuklassikon Night of the Living Dead syntyvaiheista. Tuntuu kuitenkin edelleen siltä, että kirja The Zombies That Ate Pittsburgh kertoi tästä jo kaiken oleellisen; tällä teoksella ei ole siihen juurikaan lisättävää. Romero on sentään kameran eteen saatu, mutta muut haastateltavat liittyvät aiheeseen enimmäkseen hyvin löyhästi. Äänessä on tv-sarjan The Walking Dead tuottaja Gale Anne Hurd sekä sikermä satunnaisia "asiantuntijoita". Heistä eniten aikaa tuntuu saavan yksi tämän dokumentin tuottajista. Selostuksen kuvituksena käytetään useissa kohdin häiritsevän paljon parodialta tuntuvia piirroksia. [4]

14.6.2014
Stephen Frears: Philomena (2013)
Neljän Oscarin ja kolmen Golden Globen ehdokkaana alkuvuodesta ollut brittidraama ei voittanut noissa kisoissa ainoatakaan palkintoa, mistä onkin jo helppo arvata että kyseessä on laadukas mutta ei  millään tavoin poikkeuksellisen mieleenjäävä elokuva. Judi Dench näyttelee ikänsä tuomalla arvokkuudella irlantilaisnaista, jonka luostarissa synnyttämän pojan katoliset nunnat ovat myyneet Amerikkaan. Vanhalla iällä nainen haluaa tietää miten pojalle siellä kävi. Hän saa avukseen Steve Cooganin näyttelemän vastikään työttömäksi jääneen journalistin, joka on pakon edessä joutunut ottamaan vastaan tehtävän kirjoittaa pojan etsinnästä aikakauslehtiartikkeli. Kyyninen mies muodostaa dramaattisen vastavoiman uskonnolliselle, hyvään uskovalle ikäneidolle. Etsintä vie epäsuhtaisen kaksikon paikan päälle Amerikkaan. [7]

15.6.2014
Ben Stiller: The Secret Life of Walter Mitty (2013)
Koomikko Ben Stiller on itse ohjaamassaan, vain hetkittäin komediallisessa fantasiadraamassa Walter Mitty: legendaarisen Life-lehden kuva-arkiston negatiivivastaava. Huomaamaton, virkamiesmäinen Walter pakenee rutiineihin kangistunutta elämäänsä seikkailufantasioihin, joihin sisältyy myös hänen romanttisten haaveidensa kohde, sievä kollega Cheryl (Kristen Wiig). Kun lehden tähtivalokuvaajan lähettämän, kansikuvaksi tarkoitetun valokuvan negatiivi joutuu kateisiin, Walter päätyy sitä jäljittäessään elämänsä arvatenkin ensimmäiseen oikeaan seikkailuun. Tarinan mielikuvituksellisuus ja komeat maisemat takaavat viihtyisän kaksituntisen, mutta toisaalta tuntuu kuin tekijät olisivat asettaneet itselleen tavoitteita joihin eivät täysin yllä. Päähenkilöt ovat kuitenkin sympaattisia ja hetkittäin tarina kääntyilee aidosti nokkeliin suuntiin. Grönlantilaisen karaokebaarin tapahtumat painuvat mieleen erityisesti. [7]

Breaking Bad (5 tuotantokautta, 2008 - 2013)
Yhtä viime vuosien arvostetuimmista draamasarjoista, amerikkalaista Breaking Badiä tehtiin vuosina 2008 - 2013 yhteensä viisi tuotantokautta. Noin kolmen vartin mittaisia yksittäisiä jaksoja valmistui tuona aikana yhteensä 62 kappaletta. Uuden Meksikon Albuquerqueen sijoittuvan sarjan keskushenkilö on Walter White (Bryan Cranston), paikallisen high schoolin kemian opettaja joka saa eräänä päivänä kuulla sairastuneensa parantumattomaan syöpään. Mies ryhtyy tienaamaan rahaa kokkaamalla metamfetamiinia voidakseen huumetuloilla sekä maksaa kalliit hoitonsa että turvata perheensä tulevaisuuden kuolemansa jälkeen. Sarja käynnistyy ykköskaudella varsin hitaasti, mutta sitä ei kannata jättää kesken: sitkeys palkitaan myöhemmissä vaiheissa runsain mitoin. Walterin edetessä laittomalla urallaan sarja tutkii kiinnostavasti huumekaupan mekanismeja ja väkivaltaisia puolia. Näistä saadaan aikaan erittäin dramaattisia, hyvin kirjoitettuja jaksoja jotka huipentuvat ikimuistoisesti viime vuonna valmistuneeseen viidennen kauden jälkimmäiseen puoliskoon. Tuolloin kaikki tarinassa kyteneet konfliktit avataan yhdellä kertaa ja tuloksena on muutama television historian parhaisiin kuuluva yksittäinen episodi. Jotkut Breaking Badin jaksot ovat ylettömän väkivaltaisia, mutta tarinan kannalta perustellusti. Osuvasti sarjassa vierailee parikin lajityypin klassikkoelokuva Scarfacen (1983) näyttelijää. [9]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Äärilaidasta toiseen

Tämänkertaisessa seitsemän elokuvan koosteessa käydään läpi elokuvien arvosteluasteikko ääripäästä toiseen. Uusia elokuvia on jälleen tullut katsottua varsin hyvä määrä: ensin käsitellään viisi kokonaan uutta elämystä kahden ja puolen viimeksi kuluneen viikon ajalta, ja sen jälkeen pari vanhempaa viime vuoden marraskuulta. Pitemmittä puheitta asiaan.

22.5.2014

Michael Bay: Pain and Gain (2013)

Perheen fyysisille ja / tai henkisille junioreille mitoitettujen Transformers -elokuvien jonoon juuttunut Michael Bay ei ole sattuneesta syystä aikoihin vieraillut kotiteatterini kankaalla. Se on hiukan harmittanut, sillä ylilyönneistä huolimatta Bay ohjasi aikoinaan kelpo toimintafilmejä, jollaisia katsoisi mielellään nykyäänkin. Pain and Gain on tarkoituksellinen ylilyönti, jossa kolme umpityhmää bodaajaa tavoittelee amerikkalaista unelmaa oikopolun kautta kidnappaamalla miljonäärin ja anastamalla tämän koko omaisuuden. Ensimmäinen puolituntinen on hulluudessaan verratonta seurattavaa, mutta sen jälkeen alkaa puuduttaa. Reilusti yli kaksituntisena elokuva on selvästi ylipitkä. [5]

24.5.2014

David O. Russell: American Hustle (2013)

Useita suosikkielokuviani tehnyt David O. Russell on ryhtynyt oikeaksi työmyyräksi ohjattuaan neljän viimeksi kuluneen vuoden aikana jopa kolme pitkää elokuvaa, jotka kaikki saivat Oscar-huomiotakin. American Hustleen kohdistuvat odotukset olivat epämääräiset sen jälkeen, kun sen peräti kymmenestä ehdokkuudesta yksikään ei realisoitunut voitoksi maaliskuun alun gaalassa. Huoli oli kuitenkin turha, sillä Russellin uutuus on laadukas komediaan päin kallellaan oleva rikostarina 1970-luvulta; vähän kuin Boogie Nights ilman pornoa, joskaan ei aivan niin mestarillinen. Huippuluokan näyttelijät tekevät takuuvarmaa työtä, eikä yli kahden tunnin kesto tunnu tässä tapauksessa vähääkään liioitellulta. [8]

29.5.2014

Louis Leterrier: Now You See Me (2013)

Perustason toimintaelokuvistaan tuttu Louis Leterrier pyrkii laajentamaan toimenkuvaansa juoneltaan hieman monimutkaisempien elokuvien alueelle, siinä kuitenkaan mainittavammin onnistumatta. Oikeastaan aika hyvin kuvaavan suomenkielisen nimen Suuri puhallus saanut Now You See Me ei ole missään nimessä huono elokuva, mutta aika väkinäiseltä se kuitenkin tuntuu. Kuvan ulkopuolelle pitkäksi aikaa jäävä mystinen taustavoima kokoaa yhteen joukon taikureita, joiden avulla hän pyrkii toteuttamaan sarjan suuria, pyrkimyksellä oikeudenmukaisuuteen motivoituja ryöstöjä. Heti ensimmäiseksi pariisilainen pankkiholvi tyhjenee Amerikan mantereelta käsin. Köyhän miehen The Prestige haukkaa jo alussa enemmän kuin pystyy pureskelemaan, ja joutuu lopussa turvautumaan epäuskottaviin ratkaisuihin. Monin paikoin viihdyttävä elokuva maistuu kokonaisuutena pieneltä pettymykseltä. [6]

4.6.2014
Robert Altman: Nashville (1975)
Näin kauan kesti ennen kuin näin ensimmäistä kertaa mestariohjaaja Robert Altmanin jo lähes neljän vuosikymmenen takaisen ohjaustyön, jota pidetään yhtenä hänen avainteoksistaan. Pitkälti kolmattakymmentä roolihahmoa tarinaansa sisällyttävä mosaiikki kertoo viiden hektisen päivän tapahtumista country-musiikin henkisessä kotikaupunki Nashvillessä. Todentuntua tavoitellaan ja saavutetaankin samantyyppisinä toistuvilla kohtauksilla joissa ihmiset puhuvat toistensa päälle, mutta useiden peräkkäisten musiikkiesitysten seuraaminen voi uuvuttaa ne katsojat, joita country ei musiikinlajina kiinnosta. Laulujen väleissä käytävät dialogitkaan eivät erityisemmin kiinnosta, vaikka pyrkimys poliittiseen kannanottoon on ilmeinen. [4]

8.6.2014
Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street (2013)
Toinen amerikkalaisen elokuvan ikoni Martin Scorsese on edelleen aktiivinen ja tekee hienoja elokuvia. Hyperaktiivinen komedia The Wolf of Wall Street on Mafiaveljien ja Casinon tyylillä kerrottu tosipohjainen tarina ahneista ihmisistä tekemässä New Yorkin meklaripiireissä kaikkea sitä mitä heidän voidaan kuvitella tekevän ja paljon enemmänkin. Minuuttia vaille kolmetuntinen elokuva ei ole hetkeäkään tylsä. Suu avoinna joutuu lähinnä ihmettelemään sitä, miten keskinkertaisuutta palvova amerikkalainen elokuva on ylipäänsä pystynyt tuottamaan näin räävittömän teoksen ja vielä nimeämään sen parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Leonardo DiCaprio tekee elämänsä roolin. Seksiä ja huumeita riittää. Jo toinen täysi kymppi lyhyen ajan sisällä on uskomaton tosiasia. [10]

11.11.2013
Marc Forster: World War Z (2013)
Vaikka olen aina ollut suuri zombie-elokuvien ystävä, ajatus kohtalaisen suuren budjetin elokuvasta pääosassaan Brad Pitt herätti etukäteen varsin pahoja aavistuksia. Kuinka paljon kompromisseja jouduttaisiinkaan tekemään, ja kuinka mitätön lopputulos pystyisikään olemaan verrattuna George A. Romeron rakastettuihin klassikoihin? Näihin odotuksiin nähden World War Z osoittautui positiiviseksi yllätykseksi, vaikkei se mikään mestariteos olekaan. Loppupuoli on vähän tylsä skaalautuessaan pieneen tilaan, mutta alkupuolen isossa zombie-epidemian rakentelussa onnistutaan luomaan aitoa jännitystä ja jopa aidosti yllättäviä tilanteita. Suunnitteilla olevaa jatko-osaa odottelen jo huomattavasti positiivisemmalla mielellä. [7]

8.11.2013
Anthony C. Ferrante: Sharknado (2013)
Ja nyt kun noita täysiä kymppejä on hiljattain annettu pariinkin otteeseen, on vihdoin aika antaa tilaa myös skaalan toiselle ääripäälle. Sharknado oli yksi viime vuoden suurtapauksia ö-elokuvien lajityypissä, mutta sen kutsuminen hauskaksi tai viihdyttäväksi on seurausta suuresta väärinkäsityksestä. Ihmiset, jotka eivät ole tottuneet katselemaan huonoja elokuvia, ovat erehtyneet kehumaan tätä ongelmajätettä niin huonoksi että se on hauskaa. Sharknadossa ei tosiasiassa ole mitään hauskaa. Aidosti huvittavat ö-elokuvat syntyvät jokseenkin säännönmukaisesti vahingossa. Sharknado on pelkkää laskelmoitua saastaa, jossa ei ole lainkaan aitoja "niin huono että se on hyvä" -ominaisuuksia. Se on täyttä paskaa, etkä taatusti naura sille kertaakaan. [1]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton