3.7.2014
José Padilha: RoboCop (2014)
Sellaisen klassikon kuin Paul Verhoevenin RoboCopin (1987) uudelleenversiointi oli tietenkin jo alun perin täysin kreisi ja tuhoon tuomittu ajatus, mutta siitäkin huolimatta uteliaisuus sai tarkistamaan lopputuloksen. Jotkut kauhuklassikoiden uusinnat sentään ovat olleet ihan kohtalaisia - miksei tämäkin siis olisi voinut olla, varsinkin kun ohjaajana oli Tropa de Elite -elokuvista tuttu lahjakas José Padilha. Uusi RoboCop ei kuitenkaan toimi oikein millään tasolla. Tarinaan on sijoitettu sinänsä pätevää yhteiskuntakritiikkiä kun heti aluksi ilmenee, että uudessa skenaariossa robopoliiseja on käytetty USA:n ulkomaansodissa jo pitkään, mutta niiden käyttö kotimaassa on ollut kielletty. Omaperäisiä ideoita ei kuitenkaan ole, eikä satiirissakaan päästä tuota syvemmälle. [3]
8.7.2014
David Frankel: Hope Springs (2012)
Avioliitto-ongelmia käsittelevää komediaa, johon on saatu kiinnitettyä sellaisia arvostettuja Oscar-palkittuja veteraaneja kuin Tommy Lee Jones ja Meryl Streep voisi luulla aika hyväksikin. Ja ehkä Hope Springs tavallaan sitä onkin, mutta silti päällimmäinen muistikuva katselun jälkeen on nähdyn vaivaannuttavuus. Streep ja Jones ovat toisistaan vieraantunut aviopari, joka ei elä enää minkäänlaisia intiimihetkiä keskenään - ei edes ohimenevää hellyyttä, seksistä nyt puhumattakaan. Vaimon vaatimuksesta pariskunta hakeutuu Steve Carellin näyttelemän terapeutin vastaanotolle. Kaikki tämä on varmaan arkipäivää lukuisille pitkään yhdessä olleille pareille, mutta minkäänlaista komediaa siitä ei saada irti ja terapiasessioiden seuraaminen tuntuu muutenkin epämiellyttävästi tirkistelyltä - vaikka kaikki on toki periaatteessa pätevästi tehty ja näytelty, on elokuvan kyky viihdyttää liki olematon. [5]
David Frankel: Hope Springs (2012)
Avioliitto-ongelmia käsittelevää komediaa, johon on saatu kiinnitettyä sellaisia arvostettuja Oscar-palkittuja veteraaneja kuin Tommy Lee Jones ja Meryl Streep voisi luulla aika hyväksikin. Ja ehkä Hope Springs tavallaan sitä onkin, mutta silti päällimmäinen muistikuva katselun jälkeen on nähdyn vaivaannuttavuus. Streep ja Jones ovat toisistaan vieraantunut aviopari, joka ei elä enää minkäänlaisia intiimihetkiä keskenään - ei edes ohimenevää hellyyttä, seksistä nyt puhumattakaan. Vaimon vaatimuksesta pariskunta hakeutuu Steve Carellin näyttelemän terapeutin vastaanotolle. Kaikki tämä on varmaan arkipäivää lukuisille pitkään yhdessä olleille pareille, mutta minkäänlaista komediaa siitä ei saada irti ja terapiasessioiden seuraaminen tuntuu muutenkin epämiellyttävästi tirkistelyltä - vaikka kaikki on toki periaatteessa pätevästi tehty ja näytelty, on elokuvan kyky viihdyttää liki olematon. [5]
9.7.2014
Tuukka Temonen: Presidentintekijät (2014)
Tuore dokumenttielokuva Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta ei tarjoa elokuvallisesti mitään sen kummempaa kuin mitä miltei kuka hyvänsä kameran kanssa kulissien taakse tilanteita seuraamaan päässyt jokamies pystyisi tuottamaan. Merkittävämpää on se, mitä kamera sattui tallentamaan: Taru Tujunen vaikuttaa todelliselta kontrollifriikiltä ja olikin innokkaimmin yrittämässä estää koko elokuvan pääsyn julkisuuteen. Huomion kiinnittää myös Kokoomuksen palaverien ylettömän runsas kiroilu, jota vastaavaan en ole omalla korporaatiourallani koskaan törmännyt - ehkä politiikka on tässä suhteessa aivan omanlaisensa toimintakenttä? Muuten tarjolla ei ole mitään kovin ihmeellistä. Kompakti, noin 75-minuuttinen kokonaisuus pysyy kiinnostavana loppuun asti. [6]
Tuukka Temonen: Presidentintekijät (2014)
Tuore dokumenttielokuva Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta ei tarjoa elokuvallisesti mitään sen kummempaa kuin mitä miltei kuka hyvänsä kameran kanssa kulissien taakse tilanteita seuraamaan päässyt jokamies pystyisi tuottamaan. Merkittävämpää on se, mitä kamera sattui tallentamaan: Taru Tujunen vaikuttaa todelliselta kontrollifriikiltä ja olikin innokkaimmin yrittämässä estää koko elokuvan pääsyn julkisuuteen. Huomion kiinnittää myös Kokoomuksen palaverien ylettömän runsas kiroilu, jota vastaavaan en ole omalla korporaatiourallani koskaan törmännyt - ehkä politiikka on tässä suhteessa aivan omanlaisensa toimintakenttä? Muuten tarjolla ei ole mitään kovin ihmeellistä. Kompakti, noin 75-minuuttinen kokonaisuus pysyy kiinnostavana loppuun asti. [6]
Steven Soderbergh: Magic Mike (2012)
Vasta nyt näin yhden Trafficista Oscar-palkitun Steven Soderberghin näillä näkymin viimeisistä teatterilevitykseen tarkoitetuista pitkistä elokuvista. Magic Mike on miesstrippauksen suuresta määrästä päätellen suunnattu enemmän nuorehkolle naisyleisölle kuin meikäläiselle. Channing Tatum on hanttihommia päivisin tekevä nimihenkilö Mike, joka haaveilee yrittäjän urasta, mutta joutuu kuitenkin sen käynnistymistä odotellessa tekemään iltaisin stripparin hommia. Mike ryhtyy perehdyttämään 19-vuotiasta uutta tulokasta hommiin, mutta nuoren miehen vastuuttomuus tuo hänelle pian odottamattomia ongelmia. Matthew McConaughey näyttelee alan veteraania. Periaatteessa viihdyttävää, mutta aika helposti unohdettavaa mainstream-draamaa. [6]
16.7.2014
Liz Garbus: Bobby Fischer Against the World (2011)
Yksi vuoden 1972 parhaiten uutisoiduista urheilutapahtumista oli nuoren amerikkalaisen shakkinero Bobby Fischerin maailmanmestaruusottelu neuvostoliittolaista suurmestari Boris Spasskia vastaan. Muistan ottelun Suomen uutisointeineen itsekin lapsuusvuosiltani. Neuvostoliitto oli tuolloin jo pitkään hallinnut shakin maailmaa valmentamalla lahjakkuuksia varhaiselta iältä alkaen. Amerikkalainen lapsinero, persoonana äärimmäisen oikukas ja ongelmallinen Bobby Fischer raivaa tiensä otteluun neukkujen mestaria vastaan Reykjavikissa. Dokumentti kartoittaa ansiokkaasti niin taustat, ottelun tapahtumat kuin niiden jälkiseurauksetkin aina Fischerin kuolemaan saakka muutama vuosi sitten. Fischerin temppuilu tuntuu vaikealta uskoa, mutta suuret yhden alan nerot ovat toki kautta aikojen olleet ihmisinä vaikeita käsitellä ja kestää. [7]
17.7.2014
Noam Murro: 300: Rise of an Empire (2014)
Supersankarisarjakuvaelokuvistaan ehkä nykyään paremmin tunnetun Zack Snyderin 300 (2006) oli yksi ilmestymisvuotensa positiivisista yllätyksistä. Frank Millerin sarjakuvaan perutuvaa, pääosin tietokoneilla toteutettua, monin paikoin hurmeenpunaisena roiskahtelevaa tarinaa muinaisten spartalaisten ja persialaisten sodasta leimasi naurettavuuden rajamaille vedetty uho, joka kuitenkin toimi tuossa kontekstissa hienosti. Tämä jatko-osakin perustuu Millerin tekstiin ja kuviin, mutta tällä kertaa punainen lanka on hukassa kaikilta toteutukseen osallistuneilta. Sieluton ja epämielenkiintoinen tekele ei onnistu herättämään mielenkiintoa millään tasolla. Tekninen toteutus on nyt ykkösosan takia valmiiksi tuttu, eikä veren roiskuttelu yllätä saati shokeeraa. [2]
J. C. Chandor: All is Lost (2013)
Nousevan kyvyn J. C. Chandorin toinen ohjaustyö arvostetun debyytin Margin Call (2011) jälkeen ylsi sekin Oscar-ehdokkuuteen. All is Lost on kiinnostava etupäässä elokuvallisena kokeiluna. Se kertoo jossakin päin Intian Valtamerta yksin purjehtivasta miehestä, jonka vene törmää ajelehtivaan rahtikonttiin. Mies joutuu yrittämään turvaan pahasti vaurioituneella aluksella, ilman suunnistusvälineitä tai keinoja kommunikoida ulkomaailman kanssa. Koska Robert Redford on elokuvan ainoa näyttelijä, ei dialogia ole: itse asiassa alun lyhyen monologin jälkeen replikkejä kuullaan ylipäänsäkin vain kahden käden sormilla laskettava määrä (sormia taitaa jäädä ylikin). Yksi niistä on sentään fuck. Mielenkiinto tarinaa kohtaan säilyy, mutta elokuva tuntuu silti enemmän muotokokeilulta kuin aidosti yleisölle suunnatulta elämykseltä. [6]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti