Tarkemmin määriteltynä: sekä vuoden 1970 että vuoden 1969 elokuvia olen tilastojeni mukaan nähnyt 23 kpl, vuoden 1968 elokuvia 20 kpl, vuoden 1967 elokuvia 21 kpl ja vuoden 1966 elokuvia enää vain 11 kpl. Näin peräti viiden elokuvavuoden yhteenlasketuksi summaksi saadaan vain 98 elokuvaa, mikä on edelleen vähemmän kuin viimeisten vuosien aikana, jolloin yhden ainoankin vuoden saldo on tyypillisesti noussut jonkun matkaa toiselle sadalle. Kun kuitenkin otetaan viiden vuoden ajanjakso tarkasteluun yhtä aikaa, saadaan listalle hyvä määrä maininnan arvoisia elokuva: viiden tähden elokuvia löytyy seitsemän kappaletta ja kunniamainintojakin melkein saman verran eli kuusi.
Arthur Penn: Bonnie and Clyde (1967)
On tavallaan oikein sopivaa, että listan alkajaisiksi käydään läpi elokuva, joka määritteli kokonaan uudelleen sen, mikä määrä graafista väkivaltaa voidaan kokea soveliaaksi Hollywoodissa tuotetulle elokuvalle. Warren Beatty ja Faye Dunaway tekevät itsestään tähdet realistisesti kuvatussa, pula-aikaan sijoittuvassa rikosdraamassa, jonka sivuroolissa loistaa myös Gene Hackman. Niin rikollisia kuin päähenkilöt ovatkin, heidän kohtalostaan on vaikea olla välittämättä ja loppukohtaus (alla) on tietenkin legendaarinen, oman aikansa yleisöä puulla päähän lyönti. Elokuvan päähenkilöiden ampuminen sen lopussa kokonaan hajalle konetuliasein oli tuolloin vielä ihan uusi juttu.
Sergio Leone: The Good, the Bad and the Ugly (1966)
Oman valmistumisvuotensa ainoa viiden tähden elokuva on IMDb:n listoilla tätä kirjoitettaessa kaikkien aikojen viidenneksi paras elokuva. Sergio Leonen kuningaswestern onkin kaikkien mahdollisten kehujensa mittainen, suorastaan huumaavan perusteellinen ajankuva joka kasvaa omassa lajityypissään aikalaisiaan paljon suuremmaksi teokseksi. Leone ei tyydy pelkästään pyssysankarien kuvaamiseen vaan yltää suorastaan eksistentialistisille tasoille tarkastellessaan ihmisyyden kuvaa kokonaisuutena häikäilemättömien päähenkilöidensä matkatessa kohti mittaamatonta kulta-aarretta.
Arthur Penn: Little Big Man (1970)
Lännenelokuvia tehtiin näinä vuosina paljon, ja niistä monet olivat erinomaisia. Bonnien ja Clyden ohjaaja tempautui kolme vuotta klassikkonsa jälkeen revisionististen westernien muotivirtaukseen. Mitä ilmeisimmin Vietnamin sodan innoittamina amerikkalaiset elokuvantekijät ryhtyivät purkamaan lännenelokuvan sankarimyyttejä, inhimillistäen intiaanit ja tehden valkoihoisista valloittajista antisankareita, paikoin suorastaan raakalaisia. Pieni suuri mies on tämän westernin alalajin mestarillisin teos, yksi raastavimmista elokuvista koskaan. Kevyt komedia ja hirvittävä tragedia vuorottelevat kohtauksesta toiseen.
George A. Romero: Night of the Living Dead (1968)
Myös yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä kauhuelokuvista sai ensi-iltansa nyt tarkasteltavana olevan viisivuotiskauden aikana. Kauhuelokuvia oli toki tehty jo useampien vuosikymmenien ajan, mutta Bonnien ja Clyden tavoin Elävien kuolleiden yö määritteli sopivuuden rajat uusiksi, kun sen zombiet eivät ainoastaan hyökänneet elävien kimppuun ja tappaneet näitä vaan lisäksi myös suolistivat nämä, levittelivät sisälmyksiä pitkin nurmikoita ja myöskin ahtoivat niitä suuhunsa mustavalkoisissa lähikuvissa. Romero ylitti debyyttinsä vuoden 1979 listan jo aiemmin voittaneella Dawn of the Deadillä, mutta esikoisen klassikkoasema on silti kiistaton.
Sergio Leone: Once Upon a Time in the West (1968)
Sergio Leonen toinen klassikkolänkkäri löytyy sekin IMDb:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalta varsin korkealta, sijalta 22 tätä kirjoitettaessa. Leonen kangas on nyt huomattavasti laajempi kuin vielä pari vuotta aiemmin dollaritrilogian kolmannessa osassa. Huuliharppukostajan tarina kuvaa aiemmin villinä säilyneen lännen asuttamista Ennio Morriconen upean melankolisen musiikin säestyksellä, ja Charles Bronsonin näyttelemää nimihahmoa keskeisempi on lopulta Claudia Cardinalen tulkitsema sinnikäs uudisraivaajanainen. Myös Henry Fondan tunteeton psykopaattihahmo on lajityypissään ikimuistettava.
Franklin J. Schaffner: Patton (1970)
Ohjaajana lähinnä Hollywoodin työrukkaseksi profiloituneen Franklin J. Schaffnerin liki sanoinkuvaamattoman upea elämäkertaelokuva kiistanalaisesta amerikkalaiskenraalista voitti aikanaan seitsemän Oscar-palkintoa, mm. parhaasta elokuvasta ja ohjauksesta. Se nojaa ohjaajansa sijasta pikemminkin kahteen muuhun tekijään: uransa huipulle kovaa vauhtia nousussa olleen Francis Ford Coppolan hienoon käsikirjoitukseen ja George C. Scottin loistavaan, edelleenkin yhteen kaikkien aikojen upeimpiin kuuluvaan näyttelijäsuoritukseen nimiroolissa. Heidätkin toki oscaroitiin. Liki kolme tuntia, ei yhtään tylsää hetkeä.
Jack Couffer: Ring of Bright Water (1969)
Nostetaanpa vielä lopuksi esille hieman tuntemattomampi nimike, vuoden 1969 ainoa viiden tähden elokuva. Kolmisen vuotta aiemmin suureksi hitiksi nousseen Elsa - Vapaana syntynyt elokuvan päähenkilöpari Bill Travers ja Virginia McKenna esiintyi toisessa äärisympaattisessa eläinaiheisessa draamassa, jossa Afrikan savannit olivat kuitenkin vaihtuneet Skotlannin karuihin, tuulenpieksämiin maisemiin. Päähenkilön eskapismiin on vaikea olla samaistumatta, ja sanomaan kaiken elämän arvokkuudesta mahdotona olla ihastumatta. Lopussa saattaa herkimmiltä päästä itku.
Kuudesta kunniamaininnan arvoisesta elokuvasta aakkosissa ensimmäiseksi osuu Mike Nicholsin läpimurtoteos, yleisesti klassikkona pidetty The Graduate (1967). Laulajaduo Simon & Garfunkel tuli tunnetuksi samalla kertaa Dustin Hoffmanin (myös Pieni suuri mies) kanssa yhdessä oman aikansa keskeisimmistä, ajan hermolla hienosti toimineista draamaelokuvista.
Samaan lajityyppiin lukeutui myös kolme vuotta myöhemmin valmistunut Arthur Hillerin Love Story (1970). Erich Segal muunsi käsikirjoituksensa myös menestysromaaniksi vähän ennen ensi-iltaa, mistä johtuen monet luulevat elokuvan perustuvan romaaniin kun asia oli oikeasti juuri toisin päin. Aikansa hitti vaikuttaa ehkä vähän laskelmoidulta, mutta tavoittaa kuitenkin hienosti aitoa tunnetta ja koskettavuutta kertoessaan eri yhteiskuntaluokista tulevien nuorten rakkaustarinan perimmäisestä mahdottomuudesta.
Melko tuntemattomaksi jääneen Anatole Litvakin ohjaama The Night of the Generals (1967) ansaitsee myös tulla mainituksi tässä yhteydessä. Arabian Lawrencesta (1962) tuttujen Peter O'Toolen ja Omar Sharifin tähdittämä, toisen maailmansodan aikaan sijoittuva mysteeri on herkeämättömän mielenkiintoinen, vaikkakin ehkä hieman ylipitkäksi venytetty.
Viisivuotiskauden hienoin Bond-elokuva On Her Majesty's Secret Service (1969) syntyi ehkä hieman onnettomien tähtien alla. Aiemmin tuntematon George Lazenby tulkitsi agenttiroolia ensimmäistä ja viimeistä kertaa, mutta lopputulos kuuluu kuitenkin sarjan parhaisiin.
Ajanjakson hienoin komedia on tietenkin Mel Brooksin debyytti The Producers (1968), jossa maestro ei tosin itse esiinny kameran edessä. Vanhoja höppänärouvia huijaavat hänen sijastaan Zero Mostel ja Gene Wilder. Komediallisuus on sen sijaan kaukana Frank Perryn psykotrilleristä The Swimmer (1968), jossa Burt Lancasterin näyttelemä mies päättää uida kotiinsa naapuriensa uima-altaita pitkin. Lancaster tekee hienon roolin alati pahaenteisemmäksi muuttuvassa tarinassa.
Vuosien 1966 - 1970 top 5:
1. Little Big Man
2. The Good, the Bad and the Ugly
3. Patton
4. Night of the Living Dead
5. Ring of Bright Water
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti