1987

Eilen illalla pitkästä aikaa uudelleen katsomani Alan Parkerin Angel Heart toi mieleeni tasan 25 vuoden takaiset elokuvat vuodelta 1987. Niistä monet olivat itselleni ensikatseluina poikkeuksellisia, sillä näin ne ensi kertaa ollessani ilta- tai viikonloppuvapaalla asepalveluksesta. Tämä ei sinänsä tehnyt elokuvista sen mieleenpainuvampia, mutta noiden 11 kuukauden aikana nähdyt elokuvat olivat silti muihin ajanjaksoihin nähden poikkeuksellisia, koska silloin elokuviin pääseminen oli huomattavasti hankalampaa kuin muulloin.

Alan Parker: Angel Heart
Vuoden kaiken kaikkiaan seitsemästä viiden tähden elokuvasta aakkosissa ensimmäiseksi ehtii luonnollisesti juuri Angel Heart, joka sai Suomessa nimekseen Noiduttu sydän. Se ehti ensi-iltaansa jo 17. huhtikuuta, vajaat pari kuukautta ennen armeija-aikani alkua. Taisin nähdä sen jo heti ensi-iltaviikonloppuna. Mickey Rourke oli tuolloin aivan toisen näköinen siloposki kuin nykyään (kuva yllä). Aikansa lahjakkuus näytteli yksityisetsivää, joka tutki poikkeuksellisen karmivaa kadonneen henkilön tapausta vuoden 1955 New Yorkissa ja New Orleansissa. Kauhua ja dekkaria sekoittavasta tarinasta oli uskottavuus kaukana, mutta brittiohjaaja Alan Parkerin virheetön tyylitaju sai katsojan vakuuttuneeksi mistä juonenkäänteestä hyvänsä.

James L. Brooks: Broadcast News
Peräti seitsemän Oscar-ehdokkuutta kerännyt mm. Simpsonien taustavoimista tunnetuksi tulleen James L. Brooksin mestarillinen draama sai meillä ensi-iltansa vasta osana muiden Oscar-elokuvien aaltoa, 4. maaliskuuta 1988. Tv-uutisten ajoittain hektiseen maailmaan sijoittuva draama on monta kertaa kiinnostavampi kuin mitä aiheesta voisi päätellä, mikä on hienon käsikirjoituksen ohella huomattavissa määrin näyttelijöiden ansiota. William Hurt (Body Heat, 1981) on mieleenpainuva hyvännäköisenä uutisankkurina, eikä kukaan näyttele neuroottista naista niin hyvin kuin nyt jo kolmatta kertaa viiden tähden elokuvassa mukana oleva Holly Hunter (The Burning, 1981 ja Crash, 1996). Vastoin skeptisimpiä ennakko-odotuksia elokuvan henkilöt ovat tarinan lopussa kuin ystäviä, joista ei haluaisi lainkaan erota.

Stanley Kubrick: Full Metal Jacket
Se, että mestariohjaaja Stanley Kubrickin Full Metal Jacket oli yksi niistä elokuvista, jotka näin ensimmäistä kertaa iltavapaalla, ei liity suoraan siihen että olin sen päättyessä aivan puulla päähän lyöty. Vaikutus olisi ollut ihan samanlainen missä hyvänsä muussakin tilanteessa. Kahteen osaan jakautuva elokuva kuvaa ensin merijalkaväen koulutusleiriä 1960-luvun jälkipuoliskon Yhdysvalloissa, jossa miehistä poistetaan hiusten mukana turha inhimillisyys; sekä sen jälkeen käytännön toimintaa Vietnamissa, jonka aitoutta tosin vähentää sen lavastaminen jonnekin Lontoon liepeille. Kuvausympäristö antaa kuitenkin oman visuaalisen tyylinsä tälle ehkä kaikkien aikojen analyyttisimmälle kuvaukselle sodasta, ja ihmisistä sen vietävinä.

Roger Donaldson: No Way Out
Toinen iltavapaalöytöni aivan vuoden 1988 alusta on hyvin erilainen kuin Full Metal Jacket. Australiassa syntyneen mutta Uudessa Seelannissa vaikuttaneen Roger Donaldsonin täysosumatrilleri on aina tuntunut hivenen aliarvostetulta löydöltä. Tähän ehkä vaikutti juuri tähdeksi nousseen Kevin Costnerin suuri läpimurtoelokuva Lahjomattomat, joka tuli ensi-iltaan samoihin aikoihin. Ei pakotietä jäi tunnettuudessa sen jalkoihin, mutta on elokuvana selvästi parempi. Costner näyttelee meriupseeria, joka joutuu elämänsä kujanjuoksuun kun hänet värvätään tutkimaan oman naisystävänsä murhaa. Hän itse ei ole siihen syyllistynyt, mutta Pentagonin vallan huipulla halutaan, että syntipukki on löydyttävä hinnalla millä hyvänsä, koska myös Yhdysvaltain puolustusministeri on sekaantunut juttuun.

John Carpenter: Prince of Darkness
Vuosi 1987 oli historiallinen myös siinä mielessä, että jo kokonaisen vuosikymmenen ajan elokuvayleisöjä vertaansa vailla olevin taidoin yhä uudelleen pelotellut John Carpenter teki viimeisen viiden tähden elokuvansa. Tästä eteenpäin hänen uransa on ollut parhaimmillaan yhdentekevää ja heikoimmillaan myötähäpeää aiheuttavaa seurattavaa. Kiehtova sekoitus hiukkasfysiikkaa, aikaparadokseja sekä vanhanaikaista yliluonnollista kauhua toimii aivan kympillä, kun suljettuun rakennukseen kokoontunut nuorten tutkijoiden joukko joutuu vakuuttumaan siitä, että itsensä Saatanan poika on syntymässä maan päälle heidän keskuuteensa. Tämän näin vasta armeija-ajan jälkeen alkukesästä 1988, ja varmaan parempi niin.

Paul Verhoeven: RoboCop
Nyt jo klassikoksi kasvanut tieteistoimintaelokuva sai ensi-iltansa kolme päivää kotiutumiseni jälkeen, vaikeimman kautta. Sensuuri taisi alun perin jopa kieltää elokuvan Suomessa, "raaistavana", ja kun se lopulta julkaistiin, sitä oli leikattu jotain 6 - 7 minuuttia. Tällä ei minulle ollut suurta väliä, koska vain pari viikkoa ensi-illan jälkeen sain jo käsiini leikkaamattoman version VHS-kopiona, jonka laatu ei tosin ollut erityisen häävi. Tätä oli elokuvien harrastaminen sensuurin pimeinä vuosina. Paul Verhoeven on aina ollut melko estoton niin seksin kuin väkivallankin kuvaajana, ilmeisenä tarkoituksenaan provosointi, ja tällä kertaa hän onnistui jälkimmäisessä hienosti. Toki tämä futuristinen Jeesus-tarina on klassikko muutenkin.

Fred Schepisi: Roxanne
Vuoden seitsemäs ja viimeinen viiden tähden teos tuli nähtyä leppeämmissä tunnelmissa. Ensi-ilta oli marraskuussa 1987, eli armeija-aikana, mutta sen näin viikonloppuvapaalla kotikaupungissa arki-iltavapaan sijaan. Steve Martinin idea Cyrano de Bergeracin nykyaikaisesta versiosta pitkine tekonenineen tuntuu aluksi hieman hölmöltä, mutta toteutus on niin lämminhenkinen ja sympaattinen, että siitä on mahdoton olla pitämättä täysien pisteiden edestä. Jopa Martinin vitsitkin ovat poikkeuksellisen osuvia. Tällaisia olivat romanttiset komediat vielä 25 vuotta sitten, ennen niitä teennäisiä hirvityksiä joita alettiin tehdä 1990-luvun lopulta eteenpäin.

Ei ihan viiden tähden arvoisten kunniamainintaelokuvien listan avaa itseoikeutetusti sittemmin Tarulla sormusten herrasta itsestään legendan tehneen uusiseelantilaisen Peter Jacksonin sekä äärimmäsen verinen että äärimmäisen hauska halpisdebyytti Bad Taste. Odotan edelleen, että joku muu lahjakas uusi ohjaaja tekisi ensimmäisenä ohjauksenaan jotakin tällaista. Varmaankin turhaan.

Kohtuullisen lähelle viittä tähteä yltää myös John McTiernanin läpimurtoelokuva, tiivistunnelmainen viidakkoseikkailu Predator, jossa itse Arnold Schwarzenegger saa kovan vastuksen viidakossa puolustuskykyistä ihmisriistaa metsästävästä avaruusoliosta. Arskan kommandojoukko on kovimmista kovin, mutta eipä kovinkaan moni silti selviä tästä kamppailusta yhtenä kappaleena.

Kulttikauhuosastolla maininnan ansaitsee aiemmin näyttelijänä mainetta niittäneen italialaisen Michele Soavin varsin toimiva Stage Fright, jossa öiseen teatteriin suljettu näyttelijäseurue tulee pöllönaamiota käyttävän psykopaatin harventamaksi, ihailtavan verisin menetelmin. Oma guilty pleasureni on sen ohella kerta kaikkiaan mainio zombie-elokuva The Video Dead, jonka Robert Scott ohjasi kengännauhabudjetilla mutta kertakaikkisen mainiolla huumorilla ja onnistunein erikoistehostein.

Vuoden 1987 top 3:
1. Full Metal Jacket
2. Broadcast News
3. No Way Out

Jukka Halttunen