Syynä tähän on yksi maailmankaikkeuden hienoimmista ja älykkäimmistä kauhuelokuvista, George A. Romeron Dawn of the Dead. Kuten asiaan vähänkään tarkemmin perehtyneet jo tietävät, sen vuosiluvuksi mainitaan eri lähteissä iloisesti sekaisin sekä 1978 että 1979. Harmillisinta tässä on se, että molemmat vuosiluvut ovat sen kohdalla oikein. Koska omasta mielestäni nimenomaan 1979 on enemmän oikein, on parempi käsitellä se ensin, koska muuten jos hyökkäisin ensin vuoden 1978 kimppuun, voisi joku aiheellisesti ihmetellä miksei tätä klassikkoa mainita siellä.
Romero kuvasi kauhuklassikkonsa Night of the Living Dead (1968) jatko-osaa vuoden 1977 syksystä vuoden 1978 alkupuolelle, tarkoituksenaan saada se ensi-iltaan tuona samana vuonna. Hän törmäsi kuitenkin kaikkien aikojen sensuuritaisteluun, joka on dokumentoitu perusteellisesti esimerkiksi Paul R. Gagnen kirjaan The Zombies That Ate Pittsburgh. Kamppailu siitä, mitä amerikkalaisissa teattereissa oikein sai näyttää 1970-luvun loppupuolella johti elokuvan ensi-illan roimaan lykkääntymiseen.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut Euroopassa. Elokuvan rahoittamiseen osallistunut italokauhun ikoni Dario Argento leikkautti siitä oman ns. äpäräversionsa, joka sai ensi-iltansa Italiassa 2. syyskuuta 1978. Argento oli lyhentänyt elokuvan liian runsasta, henkilöhahmoja syventävää dialogia, ylikorostanut verenroiskutusta ja lisännyt ääniraidalle erittäin huonoa heavy rockia. Tämä oli ainoa versio elokuvasta, joka sai ensi-iltansa vuoden 1978 puolella. Se ei missään nimessä saisi minulta sen enempää viittä tähteä kuin kunniamainintaakaan.
Pitkän sensuurikamppailun jälkeen se ainoa oikea, Romeron itsensä tekemä leikkaus elokuvasta sai Pohjois-Amerikan ensi-iltansa ilman minkäänlaista ikärajaa 24. toukokuuta 1979. Ja tällä perusteella sijoitan elokuvan siis vuoden 1979 ensi-iltojen joukkoon, vaikka siitä ns. äpäräversio jo edellisen vuoden puolella nähtiinkin ja sen takia mm. Internet Movie Database listaa elokuvan vuoden 1978 julkaisuksi. Tämä siis taustoituksena vuodelle 1979, jonka tuotantoon mahtuu kaiken kaikkiaan kuusi viiden tähden elokuvaa, Dawn of the Dead mukaan lukien. Aakkosjärjestyksessä ne ovat seuraavat.
Ridley Scott: Alien
Brittiohjaaja Ridley Scottin toinen pitkä elokuva on jo ajat sitten noussut kauhuelokuvan kuolemattomien klassikoiden joukkoon. Vuonna 1979 se oli osa kauhuelokuvan uutta aaltoa, joka sai huomattavasti lisävauhtia paitsi Dawn of the Deadin menetyksestä, myös joistakin seuraavana vuonna valmistuneista teoksista. Niistä näkyvin lienee ollut Stanley Kubrickin Hohto. Hetken aikaa tämä yksi hienoimmista elokuvan lajityypeistä paistatteli parrasvaloissa, kun kaikkein osaavimmatkin tekijät panostivat siihen. Avaruudessa kukaan ei ehkä kuullut huutoasi, elokuvateatterissa varmastikin.
Francis Coppola: Apocalypse Now
Romeron kauhuklassikon tavoin myös sotaelokuvan klassikon Apocalypse Now oli alun perin tarkoitus ehtiä teattereihin jo aiemmin. Francis Coppolan hyvin dokumentoitujen, elokuvan teossa esiintyneiden ongelmien vuoksi ensi-ilta lykkääntyi vuoteen 1979 saakka. Hyvää kannatti silti odottaa: kapteeni Willardin matka pimeyden ytimeen on yhtä hypnoottista seurattavaa nykyään kuin jo tuolloin. Vietnamin sota muuttuu pelkäksi symboliksi sen taustalla. 2000-luvun alussa Coppola julkaisi elokuvastaan pidennetyn version Apocalypse Now Redux, jota kannattaa vältellä viimeiseen saakka.
George A. Romero: Dawn of the Dead
Edellä jo käsitelty Dawn of the Dead on kaikkien splatter-elokuvien äiti. Kun ihmisiä syövät elävät kuolleet romahduttavat yhteiskuntajärjestyksen, viiden eloonjääneen joukko linnoittautuu yltäkylläisyyttä tarjoavaan ostoskeskukseen, vain kokeakseen siellä apokalyptisiä tapahtumia. Siinä missä Coppolan maailmanloppu oli vain vertauskuvallinen, tämä esitetään koko lailla todellisena. Lopussa pilkahtaa silti utopian mahdollisuus. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista ja fiksuimmista kauhuelokuvista on myös yksi kaikkien aikojen verisimmistä.
Carl Reiner: The Jerk
Steve Martinin koomikkouran ensimmäisen pääroolin sisältänyt Superhulttio on kieltämättä viiden tähden elokuvana vähän rajatapaus. Se sisältää useiden ääneen naurattavien täysosumien ohella myös hyvän määrän vaivaannuttavia huteja, mutta lopultakaan sen ansioita uudenlaisen, anarkistisen amerikkalaiskomedian uranuurtajana ei voi kiistää. Hetkittäin tuntuu kuin seuraisi Monty Pythonin hienoimpia hetkiä. Martin on virtuoosimainen viattoman idiootti Navinin roolissa, kun tämä saapuu kaukaa syvän etelän syrjäseuduilta suureen kaupunkiin etsimään todellista kutsumustaan.
Lewis Gilbert: Moonraker
Meistä useimpien suosikki Bond-elokuvien joukossa on se, jonka olemme sattumalta nähneet ensimmäisenä. Niin on minunkin. Kuuraketti kieltämättä koetteli aikanaan niitä rajoja, jotka ylittämällä 007-seikkailut olisivat muuttuneet puhtaiksi komedioiksi, mutta sillä on myös sydämeenkäyvät puolensa. Star Warsin inspiroima tieteisjuoni on, vaikkakin uskomaton, myös oikeasti vaikuttava. Ympäri maailmaa tapahtuvat seikkailut ovat vauhdikkaita ja niiden sijaintipaikat silmiähivelevän kauniita - kuten myös kaikkien aikojen ehkä upein Bond-tyttö Lois Chiles (myös jo aiemmin viisi tähteään tienannut Broadcast News, 1987). Jopa Rautaleuka rakastuu!
Walter Hill: The Warriors
Hetken aikaa kovaotteisen toiminnan guruna paistatelleen Walter Hillin todellinen läpimurtoteos oli meillä Suomessa täyskieltoon päätynyt näkemyksellinen jengielokuva Soturit. Kun tuon nimistä newyorkilaista katujengiä aletaan epäillä tärkeän jengijohtajan murhasta, he saavat peräänsä koko kaupungin muut jengit yhden kiivastahtisen yön aikana tapahtuvalla pakomatkallaan kotikulmille. Hill itse teki omasta elokuvastaan jopa Coppolan Reduxiakin karmeamman pilatun version, joka julkaistiin blu-rayllä ja sisälsi täysin idioottimaisia animaatiojaksoja. Alkuperäinen elokuva, joka on saatavana dvd:llä, on ikiaikainen klassikko.
The Warriorsin ohella toinen New Yorkin näkymiä taidokkaasti ilmaisussaan hyödyntävä pikkuklassikko on Abel Ferraran intensiivinen The Driller Killer, jonka ansioita on vaikea kiistää vaikkei sitä pystykään oikein mitenkään pitämään täysien viiden tähden arvoisena elokuvana. Sille siis kunniamaininta ja joku todella törkeän näköinen päähänporauskuva suoraan tähän alle, häh häh hää:
Toinen runsaasti pahennusta herättänyt vuoden 1979 tuotos on tietenkin Ruggero Deodaton kaikkien aikojen kannibaalielokuva Cannibal Holocaust, joka on vastenmielisimmillään todella oksettava mutta jonka tehokkuus ja kantaaottavuus ovat kaikesta huolimatta riittävän vakavasti otettavia, ettei elokuvalta voi mitenkään riistää sen ansaitsemaa kunniamainintaa.
Toinen italialainen väkivaltakauhun klassikko on tietenkin Lucio Fulcin Zombie, joka ei ole juuri muuta kuin Dawn of the Deadin halpa rip-off. Hetkinen, miten tällainen halpakopio voidaan julkaista jo samana vuonna kuin alkuperäinen? No tietenkin siksi, että Fulci oli jo ehtinyt nähdä 2. syyskuuta 1978 Italian ensi-iltansa saaneen Argenton luotsaaman ns. äpäräversion ja käyttänyt sitä oman työnsä suuntaviivoina. Toki on myös tunnustettava, että vaikka Fulci kyllä kopioi elokuvansa ulkoasun Romerolta, sen aihepiiri oli kieltämättä hänen omansa. Laitetaan tähän alle sen kunniaksi joku todella törkeän näköinen kuva siitäkin elokuvasta:
Huomattavasti vakavampaa draamaa, ja selvästi aidommin tieteispainotteista sellaista, tekivät samana vuonna neuvostoliittolainen Andrei Tarkovski ja kanadalainen David Cronenberg, joiden ohjaustyöt Stalker ja The Brood ovat myös omat kunniamainintansa totisesti ansainneet. Ja kun viiden tähden elokuvia oli kerran kuusi, niin pitää listalle lisätä vielä kuudes kunniamainintakin: edellä jo mainitun Monty Python -ryhmän räävitön Life of Brian, joka teki selvää jälkeä Uuden Testamentin legendoista ja päätyi täyskieltoon naapurimaassamme Norjassa.
Vuoden 1979 top 3:
1. Dawn of the Dead
2. Moonraker
3. Apocalypse Now
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti