2002

Tasan kymmenen vuotta sitten oli melkoinen elokuvavuosi. Viiden tähden elokuvia oli poikkeuksellisen suuri määrä, yksitoista kappaletta, ja aivan erityisen hienoa oli niiden jakautuminen poikkeuksellisen laajasti ympäri maailmaa ja useita maanosia. Huippuelokuvia tehtiin niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikassakin; samoin Euroopassa ja jopa kaukaisessa Uudessa Seelannissa. Terävimmän kärjenkin taso oli poikkeuksellisen korkea.

Alexander Payne: About Schmidt
Yksi amerikkalaisen elokuvan suurimmista neroista ei ole merkittävästi epäonnistunut ohjaustöissään enää hiukan nolostuttavan debyyttinsä Citizen Ruth (1996) jälkeen. About Schmidt on ehkä jäänyt hieman unohduksiin myöhempien Oscar-magneettien Sideways (2004) ja The Descendants (2011) jäljiltä, mutta kuuluu siitä huolimatta Alexander Paynen tuotannon terävimpään kärkeen ja itse asiassa päihittää viimeksi mainitun helposti. Louis Begleyn romaaniin perustuva tarina on lähes vertaansa vailla oleva tragikomedia sekä eläkkeelle että leskeksi jääneen jokamiehen (Jack Nicholson) pyrkimyksistä löytää loppuelämälleen suunta.

Spike Jonze: Adaptation
Ohjaaja Spike Jonze ja käsikirjoittaja Charlie Kaufman olivat lyhyen aikaa amerikkalaisen elokuvan äärimmäisen dynaaminen duo. Edellämainitun Alexander Paynen tavoin he tekivät yhden mestariteoksen vuonna 1999 ja seuraavan 2002, mutta ovat sen jälkeen erkaantuneet omille urapoluilleen. Adaptation on äärimmäisen älykäs ja myös pisteliään hauska elokuva siitä, miten vaikeaa elokuvan käsikirjoittaminen voi olla. Nicolas Cage on erinomainen kaksoisroolissaan käsikirjoittaja Charlie Kaufmanina ja tämän kuviteltuna kaksoisveljenä. Harvinaisia orkideoita metsästävää eksentristä miestä tulkitseva Chris Cooper palkittiin miessivuosa-Oscarilla.

Jari Halonen: Aleksis Kiven elämä
Koko 2000-luvun edelleenkin paras kotimainen elokuva sai ensi-iltansa jo tammikuun puolivälissä ja asetti siten todella korkean vaatimustason vuoden myöhemmille teoksille. Jari Halosen uskomattoman hieno elämäkertaelokuva kertoo kansalliskirjailijamme elämäntarinan turkkalaiseen tyyliin ja naturalistisin keinoin, huumoria missään nimessä unohtamatta. Ohjaaja näyttelee itsekin yhden maukkaan sivuroolin. Hurmaava elokuva on täynnä ikimuistoisia repliikkejä ja tilanteita, ja sen finaalia on todella vaikeaa katsoa kuivin silmin.

Fernando Meirelles: City of God
Elokuvavuoden todellinen jymypaukku tuli kuitenkin niinkin eksoottisesta elokuvamaasta kuin Brasiliasta. Rio de Janeiron pahamaineisimpiin faveloihin sijoittuva, useammille vuosikymmenille levittäytyvä rikoseepos on tätä kirjoitettaessa kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla IMDb Top 250:ssä niinkin korkealla kuin sijalla 20. GoodFellasiin aiheellisesti verrattu teos kuvaa uskomattomalla taidolla ja mukaansatempaavuudella riolaisten nuorten elämää kadun kirjaimellisesti varjoisalla puolella. Pärjätäkseen täytyy olla kova, ja menestyäkseen on rikottava lakia.

Gaspar Noé: Irreversible
Argentiinalaissyntyisen Gaspar Noén Ranskassa ohjaama Irreversible on puolestaan vuoden 2002 huipuista ylivoimaisesti törkein. Tarina brutaalista raiskauksesta ja sen kostamisesta sisältää niin äärimmäistä väkivaltaa - itse raiskauskohtauskin kestää suunnilleen 8 minuuttia - ettei se missään nimessä sovellu kaikille katsojille. Noé kopioi pari vuotta aiemmin julkaistun Christopher Nolanin Mementon tavan kertoa tarina kohtaus kerrallaan takaperoisessa järjestyksessä, lopusta alkuun. Tällöin rankin materiaali nähdään heti ensimmäisenä, ja loppua kohden seesteydytään. Ratkaisu toimii, etenkin kun loppuun on varattu yllätyksiä, jotka muuttavat katsojan näkökulmaa aiemmin nähtyyn.

Peter Jackson: The Lord of the Rings: The Two Towers
Vain yhden sijan City of Godin alapuolelle IMDb Top 250:ssä tätä kirjoitettaessa sijoittuva Kaksi tornia oli ja on hankalassa asemassa Tarun sormusten herrasta keskimmäisen osana, jossa ei siten ole kunnollista alkua tai loppua. Ongelma käsiteltiin kuitenkin mallikkaasti toteutuksessa, jossa siitä tehtiin lavea, ja selvästi vähemmän fantasiaorientoitunut kuin tarinan kaksi muuta osaa. Kaksi tornia kulkee pitkin avaria tasankoja ratsastettavana seikkailuna, joka huipentuu valtaisaan lopputaisteluun. Se myös esittelee menestyksekkäästi uusia avainhenkilöitä, ja tekee kaiken vertaansa vailla olevalla helppoudella. Tylsiä hetkiä on turha odotella.

Joe Carnahan: Narc
Yksi kaikkien aikojen komeimmista poliisielokuvista syntyi nuoren Joe Carnahanin työnäytteenä. Uskomattomassa luovuuden vimmassa sittemmin keskinkertaisempia toimintapaukkuja väsännyt ohjaaja halusi tehdä rikosfilmin, jossa amerikkalaisen huumepoliisin työ näyttäytyy realistisena jopa sitä myöten, millaiset vaikutukset sillä on lainvartijan perhe-elämään. Tapahtumien keskiössä oleva poliisin murha säilyy arvoituksena loppumetreille saakka, ja niitä edeltävä viisitoistaminuuttinen epäiltyjen kuulustelu on koko vuosikymmenen intensiivisimpiä jaksoja liikkuvassa kuvassa.

Paul Thomas Anderson: Punch-Drunk Love
Boogie Nightsin (1997) ja Magnolian (1999) jälkeen kukaan ei varmastikaan epäillyt Paul Thomas Andersonin lahjoja elokuvantekijänä, mutta silti hänen paneutumisensa seuraavaksi romanttisen komedian lajityyppiin tuli varmasti yllätyksenä - etenkin kun pääroolissa nähtiin vielä 21. vuosisadan ykkösinhokki Adam Sandler. Lopputuloksen täydellinen onnistuminen oli varmaankin aika monelle täysi yllätys. Elokuvasta tuli nokkela, hauska, ja Sandlerin roolihahmon koettelemuksista niin työ- kuin rakkauselämässään oikeasti välittää.

Sam Mendes: Road to Perdition
Vuoden 2002 listan jo kolmas ohjaaja, joka teki ensin mestariteoksen vuonna 1999 ja sen jälkeen uusi suorituksensa kolmea vuotta myöhemmin, on uusimman Bond-elokuvankin ohjannut britti Sam Mendes. 1930-luvun lama-aikaan sijoittuva rikostarina teki Tom Hanksista chicagolaisen gangsterin ja esitteli Paul Newmanin näyttelijäntaitoja yhdessä tämän viimeisistä rooleista. Lopputulos ei tietysti voinut mitenkään ylittää American Beautyn huikeaa tasoa, mutta osoittautui kuitenkin kaikin puolin vaikuttavaksi ja hienosti tehdyksi elokuvaksi, joka palkittiin Oscarilla parhaasta kuvauksesta.

Steven Soderbergh: Solaris
Mikrobudjetin indieohjauksien ja massiivisten Hollywood-tuotantojen välillä sukkuloiva Steven Soderbergh oli poikkeuksellisen nerokkaassa vireessä toteuttaessaan uusintaversiota 30 vuotta aiemmin valmistuneesta Andrei Tarkovskin tieteisklassikosta. Soderberghin versio on melkein puolet lyhyempi, mutta onnistuu silti tavoittamaan tarinasta kaiken olennaisen ja tuo jopa sen eksistentialistiset pohdinnat esiin selkeämmin ja koskettavammin. George Clooney tekee hienon roolin yksinäisenä astronauttina, jonka luokse hänen kuollut vaimonsa palaa selittämättömästi kesken avaruusmatkan.

Spike Lee: 25th Hour
Spike Lee oli vuonna 2002 poikkeuksellisen herkässä vireessä seuratessaan nuoren newyorkilaisen huumekauppiaan viimeistä päivää ennen seitsemän vuoden vankilatuomiota. Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeisessä tilassa koko kaupunki tuntuu olevan yhtä lailla hermokimppuna kuin Edward Nortonin upeasti tulkitsema päähenkilö. Viimeistä iltaa vietetään kaverien seurassa, mutta tärkeimmiksi muodostuvat lopulta oma isä (Brian Cox) ja tyttöystävä (Rosario Dawson), joiden menettämisen traagisuus konkretisoituu loppua kohden katsojaa lähes itkettävällä tavalla.

Kunniamaininnan vuoden 2002 tuotannosta ansaitsee ensimmäiseksi Peter Kosminskyn ohjaama riipaiseva draama äidin ja tyttären suhteesta. White Oleander oli nuoren Alison Lohmanin läpimurtoelokuva, joskin todellisen huippuroolin siinä teki Renée Zellweger.

Meillä Suomessa tehtiin huomattavasti kevyempää mutta yhtä lailla herkeämättömän kiinnostavaa draamaa, kun Aku Louhimies sai valmiiksi kaupunkilaisdraamakomediansa Kuutamolla. Minna Haapkylän tähdittämä elokuva pukee viihteelliseen muotoon sarjan teräviä havaintoja omasta ajastaan ja siitä, miten ihmissuhteet muotoutuvat, toimivat ja purkaantuvat.

Niille, joita ihmissuhteet eivät kerta kaikkiaan kiinnosta, jonkin aikaa tuuliajolla ollut brittilahjakkuus Danny Boyle ohjasi ärhäkkään zombie-epidemiaelokuvan 28 Days Later, joka sai sittemmin jatkoakin. Hyperaktiivisesti leikattu videokamerakuva ajaa katsojan tarinan synkkään maailmaan, ja sen ihmiskuva on varsin kyyninen.

Näiden lisäksi Michael Moore teki oman läpimurtonsa amerikkalaisten asehulluutta luotaavalla dokumentilla Bowling for Columbine.

Vuoden 2002 top 5:
1. Narc
2. Solaris
3. Road to Perdition
4. City of God
5. About Schmidt

Jukka Halttunen