Titanic

USA 1997
Ohjaus ja käsikirjoitus: James Cameron
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Kate Winslet, Billy Zane, Kathy Bates, Frances Fisher

Alkujaan Kanadan puolella syntyneen, mutta sittemmin amerikkalaisen elokuvan suurimuotoisimpia ohjauksia toistuvasti tehneen James Cameronin massiivisista massiivisin katastrofielokuva Titanic julkaistiin vihdoinkin blu-ray-muodossa viime perjantaina, 21. syyskuuta. Julkaisu tapahtui suurin piirtein samanaikaisesti koko läntisessä maailmassa. Saataville tuli myös elokuvan 3D-versio, joka sai teatteriensi-iltansa viime keväänä kuvaamansa onnettomuuden satavuotispäivänä.

Blu-ray-julkaisun laadussa ei odotetusti ole juurikaan moitittavaa. Kuvan terävyys on suorastaan hämmästyttävän loistavaa tasoa, etenkin ottaen huomioon sen kuinka paljon teräväpiirtoformaatissa koko ajan julkaistaan elokuvia, joiden laadukkuus jää jonnekin hyvälaatuisen dvd:n ja oikeasti hyvälaatuisen blu-rayn puoliväliin.

Kovasti ryskyvä, ympäri kuuntelutilaa liikkuva ja bassorekisteriäkin ihan kohtuullisissa määrin hyödyntävä ääniraita tuntuu jopa lievältä pettymykseltä, ottaen huomioon sen miten varsin moni tuore julkaisu nykyään hyödyntää jo vieläkin monikanavaisempaa 7.1 -formaattia, ja tekee sen vieläpä oikein onnistuneesti. Titanicin julkaisussa on edelleen pysytelty jo alkuperäisestä teatteriversiosta tutussa 5.1 -muodossa, joskin nyt on kyseessä ensimmäinen kerta kun ääniraita julkaistaan kotiteattereihin täysin pakkaamattomana.

Kotioloissa Titanic kuulostaa siis ensimmäistä kertaa täsmälleen samanlaiselta kuin elokuvateattereissa aikoinaan. Keväällä tapahtunut 3D-julkaisu nosti sen teatterilevityksessä kertyneen liikevaihdon jo yli 2 miljardin dollarin haamurajan, joten kyseessä on kaupallisella menestyksellä mitattuna todella poikkeuksellinen elokuva. Vain Cameronin itsensä vuonna 2009 ohjaama tieteisseikkailu Avatar on toistaiseksi tuottanut Titanicia enemmän.

Titanic on kuitenkin jo julkaisustaan lähtien saanut osakseen monien elokuvafanien halveksuntaa. Sitä on pidetty ylisentimentaalisena, teinitytöille suunnattuna hömppänä. Aiheesta voi kiistellä loputtomasti etenkin jos spektaakkelia erehtyy katsomaan väärästä näkökulmasta. Tosiasiassahan Titanic tarjoaa itkuun saakka liikuttavia näkymiä sekä kivikoville, raavaille miehille että romantiikannälkäisille tytöille. Heitä koskettavat jaksot vain sijaitsevat ihan eri kohdissa elokuvaa.

Etenkin pikkuisen insinööritieteisiin kallistuvan miehen on vaikea olla liikuttumatta siitä, että Titanic sisältää elokuvahistorian hienoimman, viimeisimpään asti pilkuntarkasti toteutetun erikoistehosteen, jota ei vieläkään ole ylitetty. Jo suunnilleen vuonna 1995, kun ensimmäistä kertaa saatiin tietää että Cameron oli tekemässä elokuvaa Titanicin tuhosta, kirjoitin oraakkelimaisesti johonkin silloiselle nettifoorumille, että odotettavissa oli lajityypin kaikkien aikojen upein rekonstruktio.

Näin jälkikäteen on sitten vaikea malttaa olla paukuttelematta henkseleitä ja toteamatta, että mitäs minä sanoin. Elokuvassa yli tunnin kestävä massiivisen valtamerilaivan hidas uppoaminen on toteutettu niin täydellisesti ja viimeistä detaljia myöten aidontuntuisesti, että jo pelkästään sen takia vanhalle teknokraatille tulee tippa silmään. Ne kaikki kalliit posliinitkin putosivat hyllyiltä kun laivan kallistuskulma kasvoi tarpeeksi, snif! Cameron taatusti tuhosi siinä kohtaa oikeita 1910-luvun astioita täydellisen autenttisuuden saavuttamiseksi!

Teinityttöjen, tai naisyleisön ylipäänsä, itkettäjänä toimii puolestaan elokuvan päähenkilöparin rakkaustarina, jonka lopulta annettiin ymmärtää ylittävän jopa kuoleman rajat. Koko hyvän matkaa yli kolmetuntinen eepos yhdistelee kestoaikansa ajan molempia elementtejä: sekä insinöörimiehet että tunteelliset naiskatsojat saavat osansa hieman rautalangasta väännetyltä tuntuvan luokkaeroja korostavan tarinan puitteissa. Ajankuva on moitteeton ja digitaaliset tehosteet ensiluokkaisia.

Mieli tekee kuitenkin kysyä, ollaanko tässä nyt sorruttu yleistyksiin? Onko nais- ja miesyleisöjen välinen, kevättalvisen Atlantin hyytävän kylmään meriveteen piirretty viiva muka oikeasti näin tarkkarajainen? Eikö todellakaan ole olemassa mieskatsojia, joihin haave huumaavan äkillisestä rakastumisesta täydelliseltä tuntuvaan kumppaniin ei ollenkaan puhuttele? Olisiko kyse itse asiassa siitä, että miehille on vähemmän ominaista antautua käsittelemään tällaisia tunnekuohuja fiktion kautta, mikä sitten luvattoman monilla johtaa koko tarinan torjuntaan ja sen turhaan vähättelemiseen? En minä itkenyt, minulla oli roska silmässä.

Miehet vastatkoot tuohon itse, mutta itse ainakin epäilen vahvasti että näin on. Sen, jolla on vaikeuksia käsitellä tunteitaan, voi olla myös vaikeuksia antautua täysillä Titanicin vietäväksi. Vaikka Cameronin kaltaisen insinöörin tapa käsitellä tunteellista aihetta saattaa sinänsä aiheellisestikin tuntua hieman kömpelöltä ja keinotekoiselta, hän kuitenkin rehellisesti yrittää parhaansa. Samaa voisi toivoa myös mieskatsojilta, joista monen mielestä elokuvan palkitsemisen julkaisuvuotensa parhaan elokuvan Oscarilla oli suuri häpeä. Paljon suurempi olisi kuitenkin ollut olla niin tekemättä, sillä tällaisia mestariteoksia ei edes tehdä joka vuosi. Hyvä että edes pari, kolme kertaa vuosikymmenessä.

Otetaanpa tähän väliin varmuuden vuoksi varoitus: jos joku ei vieläkään ole tätä elokuvaa nähnyt, niin sitten hetken päästä on tulossa SPOILERI! SPOILERI! SPOILERI! SPOILERI! SPOILERI! SPOILERI!

Tunnen itsekin Titanicin (miespuolisia) katsojia, joiden mielestä sen lopun kohtaus, jossa Gloria Stuartin näyttelemä satavuotias Rose pudottaa liki mittaamattoman arvokkaan timanttinsa mereen ennen vaipumistaan ikuiseen uneen, viimeistään tekee koko elokuvasta sietämätöntä shittiä. Itse olen ollut moisesta suhtautumisesta aina äimän käkenä, ja kuten Cameron on itsekin sanonut: ne jotka eivät ymmärrä miksi Rose niin tekee, eivät ole ymmärtäneet koko elokuvaa.

Yksi, sinänsä kyllä vähäisempi syy tähän on tietenkin symbolinen. Kuten Rose on juuri hetkeä aiemmin kertonut, Jack pelasti hänet vuoden 1912 kohtalokkaalla laivamatkalla jokaisella tavalla jolla toisen ihmisen voi pelastaa. Tästä nähtiin todisteena sikermä tämän rikasta elämää kuvaavia valokuvia. Nainen sai elää täyden elämän, jota hänellä ei ilman Jackia olisi koskaan ollut. Symbolisesti jalokiven pudottaminen paikkaan, jossa mies antoi elämänsä rakastettunsa edestä, on siis eräänlainen kiitos siitä. Roselle henkilökohtaisesti Jack oli tuon jalokiven arvoinen, ja enemmänkin.

Mutta elokuvan kontekstissa kalliille eleelle on paljon painavampikin motiivi. Kun katsoja on juuri hetkeä aiemmin saanut seurata valtavaa murhenäytelmää, jossa noin 1.500 ihmistä menetti henkensä, pitäisi itse kullekin olla selvää, että kaiken nähdyn rinnalla isollakaan timantilla ei ole mitään arvoa. Juuri nähdyn kaltaisen, mittaamattoman suuren inhimillisen katastrofin rinnalla kalleinkin jalokivi on täydellisen arvoton, ja sen putoaminen mereen yhdentekevin tapahtuma koko elokuvassa.

Jukka Halttunen