Aikakaudelle leimallista oli kauhuelokuvan, erityisesti teinislasherien erityisen suuri suosio. Sean S. Cunninghamin brutaali Friday the 13th oli vuotta aiemmin tehnyt lajityypistä kuumaa kamaa, ja joitakin hienoja suorituksia ehdittiin nähdä vielä vuoden 1981 puolella ennen kuin langettiin katsomaan kopioita ja sittemmin vielä niidenkin kopioita.
Perjantai 13. ei toki aloittanut kauhubuumia, vaan sen syntymiseen olivat hieman aiemmin myötävaikuttaneet myös John Carpenterin Halloween (1978) ja Ridley Scottin Alien (1979). Amerikassa myös hieman pienemmän budjetin teos, meillä vielä vuosien ajaksi näkemättä jäänyt George A. Romeron Dawn of the Dead (1978) oli osasyyllinen. Jopa sellainen taiteellisesti aidon korkeatasoinen elokuva kuin Stanley Kubrickin Hohto (1980) osoittautui menestykseksi.
Scanners oli sekin tavallaan yksi kauhubuumin lapsista. Vuonna 1981 ensi-iltaan pääsi kuitenkin myös muuntyyppisiä huippusuorituksia. Kuten viimeksi käsiteltynä vuotena 1996, myös viisitoista vuotta aiemmin täydellisyyttä hipovia viiden tähden elokuvia riittää esiteltäväksi kahdeksan kappaletta. Jos niitä on oikeasti enemmän, muita en ole nähnyt. Käsittelemme ne jälleen aakkosjärjestyksessä. Ja mielenkiintoisen vertailukohdan vuoteen 1996 saa aikaan se, että kaksi kahdeksasta on samojen ohjaajien elokuvia, jotka hipoivat täydellisyyttä myös tuolloin.
Lawrence Kasdan: Body Heat
Samana vuonna julkaistun Kadonneen aarteen metsästäjät George Lucasin ja Philip Kaufmanin tarinan pohjalta käsikirjoittanut Lawrence Kasdan ylsi uskomattomaan suoritukseen omassa esikoisohjauksessaan. Elokuvan historiasta sinänsä jo ennestään tutun "nainen ilman omaatuntoa" -tyyppisen film noirin päivitys ajan tasalle häikäisee jokaisella osa-alueellaan. William Hurtin taidot näyttelijänä on sittemminkin tultu tuntemaan, mutta todellinen paljastus on Kathleen Turner läpimurtoroolissaan. Loistavasti kirjoitettu ja pienimmissäkin yksityiskohdissaan eleganssia henkivä, hiostavan kuuma elokuva on aikakautensa upeimpia valkokangaskokemuksia.
Tony Maylam: The Burning
Yhden kaikkien aikojen amerikkalaisista teinislashereista ohjasi britti Tony Maylam. Sen ilmeinen esikuva oli edellä jo mainittu Friday the 13th, ja sen kanssa sitä jopa yhdistääkin sama veriefektien tekijä, Tom Savini. Maineikkaamman edeltäjänsä se onnistui kuitenkin peittoamaan suunnilleen jokaisella osa-alueellaan. Kun mielipuolinen murhaaja valtavine puutarhasaksineen ryhtyy harventamaan kesäleirillä hauskaa pitävää nuorisoa, ohjaaja onnistuu lisäämään kuviin sekä oikeasti toimivaa, hiipivää kauhua että leuat auki loksauttavan brutaalia verenroisketta. Tästä saivat alkunsa sittemmin Oscareita likuhihnalta vastaanottaneiden Weinsteinien veljesten urat, kuten myöskin Holly Hunterin. Musiikit säveltänyt progeikoni Rick Wakeman sentään oli legenda jo valmiiksi.
John Carpenter: Escape from New York
Amerikkalainen kauhu-, jännitys- ja tieteiselokuvia laajakangasformaattiin ohjaava John Carpenter eli huippukauttaan vuosina 1976 - 1983. Vaikka ahkerasti töitä tehneen ohjaajan elokuviin osui tuollakin jaksolla pari hieman heikompaa työnäytettä, useimmat niistä olivat klassikkotasoisia ja Escape from New York yksi kaikkein parhaista. Kurt Russell näyttelee äärikyynisessä tarinassa elinkautiseen tuomittua entistä sotasankaria, joka saa viimeisen tilaisuutensa pelastaa Yhdysvaltain presidentti Manhattanin maksimiturvallisesta vankilasta, brutaalien rikollisten käsistä.
Sam Raimi: The Evil Dead
Yksi meneillään olleen kauhubuumin kaikkein nerokkaimmista ja omintakeisimmista teoksista ei kuitenkaan ollut tarkkaan ottaen teinislasher, vaikka veri ja visva siinä aika nuorista aikuisista lensivätkin. Nuori kauhufani Sam Raimi haki inspiraatiota hieman kauempaa menneisyydestä, yhdistäen Manaajan (1973) ja The Texas Chainsaw Massacren (1974) aikansa hurjavauhtisimmaksi kauhukaruselliksi, jossa viisi erämaamökkiin kokoontunutta nuorta joutuu muinaisten sumerilaisten demonien rääkkäämiksi. Halvalla tehtyjä tehosteita oleellisempaa oli nuoren ohjaajan uskomattoman luova, paikoin suorastaan ylikuumentunut visuaalinen tyyli. Kauhukokemusta pehmensi sysimusta huumori.
Joe Dante: The Howling
Myös Joe Danten Ulvonta on luokiteltavissa kauhuelokuvaksi, olkoonkin että se on jo niin kieli poskessa tehty, ettei sen vakavasti ottaminen ole läheskään niin helppoa kuin muutaman muun saman aikakauden nimikkeen. Kolme vuotta aiemmin hauskalla Tappajahai -mukaelmalla Piranha huomiota herättänyttä ohjaajaa auttoi uuteen huippusuoritukseen humoristisen mutta myös yhteiskunnallisesti tarkkanäköisen kauhun mestari, käsikirjoittaja John Sayles. Kun kaunis tv-toimittaja (Dee Wallace) joutuu suurkaupungin yössä pelottavan päällekarkauksen kohteeksi, hän vetäytyy miehineen syrjäiseen lomakylään palautumaan koettelemuksestaan - vain joutuakseen toteamaan, ettei sikäläisten susien öisessä ulvonnassa ole helppoa saada unta.
Milos Forman: Ragtime
David Cronenbergin tavoin myös vuoden 1996 top kahdeksaan yltänyt tsekkiläissyntyinen ohjaaja Milos Forman teki vuonna 1981 aivan uskomattoman hurmaavan ajankuvan 1900-luvun alun Yhdysvalloista, jossa traagiset elämänkohtalot risteävät ja roturistiriidat saavat rauhan järkkymään. E. L. Doctorowin romaanista sovitetun tarinan keskiöön nousee Howard E. Rollins Jr:n tulkitseman nuoren mustan miehen kokema raivostuttava epäoikeudenmukaisuus valkoisten punaniskojen uhrina, mutta se kertoo myös muita aikansa kertomuksia. Elokuvan päättyessä tuntuu suorastaan haikealta erota siitä; on kuin olisi juuri lukenut aivan poikkeuksellisen hienon romaanin. Näyttelijälegenda James Cagney nähdään viimeisessä valkokangasroolissaan.
Steven Spielberg: Raiders of the Lost Ark
Jo kymmenen vuotta aiemmin amerikkalaisen elokuvan uudeksi, todelliseksi kultasormeksi pikku hiljaa paljastunut Steven Spielberg oli jo ennen vuotta 1981 saanut aikaan unohtumattomia valkokangaskokemuksia, mutta Kadonneen aarteen metsästäjät oli viimeistään se puulla päähän lyönti, joka sai elokuvafanin jos toisenkin tajuamaan että tässä oli viihde-elokuvan suurin nero juuri nyt. Spielberg halusi teoksellaan kunnioittaa vanhoja seikkailuelokuvia, ja ylitti niin tehdessään vaivattoman näköisesti ne kaikki. Huikea seikkailufiilis yhdistyi aikansa parhaimpiin erikoistehosteisiin, ja näyttelijänä sinänsä avuton Harrison Ford oli juuri sopivan karismaattinen kasvo päärooliin.
David Cronenberg: Scanners
Ehdittekö jo unohtaa artikkelin alun? Kahdeksas ja viimeinen viiden tähden elokuva vuodelta 1981 on todellinen uusien ideoiden runsaudensarvi. Nuoruutensa voiman tunnossa kanadalainen David Cronenberg löysi vihdoinkin oikean tasapainoin tinkimättömän luovuuden ja kaupallisten pyrkimysten välillä, tehden lopultakin läpimurtonsa. Tämä johtui enemmänkin elokuvan alkupuolen komeasta päänräjähdyksestä kuin upeasti kestonsakin aikana koko ajan uutta luovasta tieteistarinasta psyykkisiä voimia omaavista poikkeusyksilöistä. Väliäkö sillä: oli jo korkea aika, että yksi aikansa suurimmista lahjakkuuksista sai vihdoin laajempaa yleisöä.
Myös kunniamaininnan ansaitsevien elokuvien lista on varsin kauhupainotteinen. Aivan ensimmäisenä on pakko kehua Jeff Liebermanin parasta elokuvaa Just Before Dawn, joka ei ole aivan viiden tähden arvoinen, mutta ansaitsee kuitenkin hatunnoston poikkeamalla teinislasher-genren pahimmista kliseistä. Syrjäisellä vuoristoalueella murhanhimoisen psykopaatin jahtaamiksi joutuva ihmisjoukko ei koostu tyhmistä teineistä vaan liki kolmekymppisistä aikuisista, ja pyrkimys tunnelmalliseen kauhun kehittelyyn ajaa monin paikoin pelkän verenlennätyksen ohi - vaikka sitäkin on toki tarjolla. Kaiken kruunaa Brad Fiedelin (The Terminator) hypnoottinen musiikkitausta.
Samaan aikaan Australiassa Mel Gibsonista tuli oikea elokuvatähti, kun hän kamppaili ydinsodan jälkeisessä erämaassa mitä erikoisimpia jengejä vastaan George Millerin läpimurto-ohjauksessa Mad Max 2. Italiassa huippusuoritukseen ylsi puolestaan Umberto Lenzi, jonka useammassa kymmenessä maassa täyskieltoon joutunut väkivaltaorgia Cannibal Ferox näytti närhen munat kannibaalielokuvagenren aiemmille teoksille. Väittelyn aiheeksi jäi enää se, oliko Lenzin vauhdikas overkill-väkivalta viihteellisyydessään vähempiarvoinen kuin paria vuotta aiemmin valmistunut, taiteellisesti kunnianhimoisempi ja väkivaltansa osalta paljon psykoottisempi Cannibal Holocaust.
Italialaisen kauhuelokuvan grand old man Lucio Fulci ylsi hänkin vuonna 1981 uransa huipputeokseen elokuvalla The Beyond, joka oli aiheeltaan kannibaalifilmejä perinteisempi kauhuelokuva, onnistuen yhdistämään yliluonnolliseen tarinaansa runsaan määrän ohjaajan tavaramerkkinä jo pitempään toiminutta ultraväkivaltaa.
Vuoden 1981 top 3:
1. Body Heat
2. Scanners
3. The Howling
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti