Video Nasties (H - L)

HELL OF THE LIVING DEAD ****
Myös nimillä Night of the Zombies, Virus ja Zombie Creeping Flesh tunnettu Hell of the Living Dead (1980) on yksi oman aikansa viihdyttävimmistä zombie-elokuvista. Sen takana vaikutti italialaisen kauhu- ja eksploitaatioelokuvan työmyyrä Bruno Mattei, jonka laaja tuotanto muodostaa melkeinpä oman genrensä. Tällä kertaa maestro työskenteli taiteilijanimellä Vincent Dawn, mikä oli selkeä kunnianosoitus italialaisen zombie-elokuvabuumin käynnistäneelle Dawn of the Deadille. Tapahtumat sijoittuvat Uuteen Guineaan, jotta tarinaan saadaan ujutettua myös yksi kannibaaliheimo. Kovasti Dawn of the Deadin henkilöitä muistuttava, erikoisjoukkoihin kuuluva sotilasryhmä saa avukseen alkuasukkaiden tavat hyvin tuntevan naisen taistelussa eläviä kuolleita vastaan. Nainen lepyttää alkuasukkaat tietenkin juoksemalla näiden kylään tissit paljaina heiluen.

THE HOUSE BY THE CEMETERY ***
Italialainen goremaestro Lucio Fulci on saanut nasty-listalle kolme elokuvaansa, joista The Beyond (1981) ehdittiinkin jo käsitellä. Samana vuonna, vain nelisen kuukautta myöhemmin ensi-iltaan tullut The House by the Cemetery oli tuota hyvin onnistunutta teosta seurannut väistämätön laadullinen taka-askel. Idea sinänsä kuulostaa ihan hyvältä: kolmehenkinen perhe muuttaa taloon hautausmaan laidalla, ja sen kellarissa on tietenkin jotakin todella pahaenteistä. Juonenkuljetus on kuitenkin vaivalloista, aitoa jännitystä ohjaaja ei ole osannut koskaan kehittää, ja perheen pikkupojan näyttelijä on poikkeuksellisen ärsyttävä. Antaumukselliset gore-kohtaukset ovat kuitenkin niin hienoja, että niille on pakko ojentaa yksi ylimääräinen tähti. Muuten yllettäisiin kahteenkin vain hädin tuskin.

HOUSE ON THE EDGE OF THE PARK ***
Huomattava osa nasty-listan sisällöstä on nimenomaan italialaista alkuperää. Kannibaalielokuvistaan tunnettu Ruggero Deodato (Cannibal Holocaust) osoitti taitavansa sensorien ärsyttämisen myös perinteisemmissä genreissä. Alempana esiteltävän The Last House on the Leftin unohtumaton päätähti David A. Hess sai uuden tilaisuutensa säväyttää yleisöjä toisenlaisella psykoroolilla. Hänen näyttelemänsä sosiopaatti tunkeutuu vähä-älyisen kaverinsa kanssa yläluokkaisiin yksityisbileisiin ja ottaa koko porukan panttivangiksi paitsi kiusatakseen näitä, myös saadakseen seksuaalisia palveluksia. Kaikki ei kuitenkaan ole aivan sitä miltä näyttää. Nasty-mielessä elokuva on koko listan kesyimpiä suorituksia: Deodato keskittyy enemmänkin jännityksenkehittelyyn kuin ääriväkivaltaan.

HUMAN EXPERIMENTS **
Pitkäveteinen draama vuodelta 1979 on vaihteeksi amerikkalaista tuotantoa. Se toimii mainiona osoituksena nasty-listojen kokoajien epäloogisuudesta: sama elokuva oli jo aiemmin sallittu Britannian teatterilevitykseen leikkaamattomana, mutta kun sama filmi kopioitiin videokasetille, siitä tulikin paheksuttu video nasty. Uuvuttavan tarinan keskushenkilö on naispuolinen country-laulaja, joka joutuu murhasta syytettynä ja tuomittuna omalaatuiseen vankimielisairaalaan. Siellä vaikuttavalla hullulla tohtorilla on hyvin omalaatuiset, brutaalit tavat keinot parantaa rikollisuus vangeista. Teoksen IMDb-keskiarvo 3.0 on jälleen paljon puhuva.

I MISS YOU, HUGS AND KISSES ?
Elke Sommer pääosittaa nastyä nimeltä I Miss You, Hugs and Kisses (1978), joka kuuluu minulla edelleen näkemättä olevien nastyjen nykyään jo melko harvalukuiseen joukkoon. Elokuva on kanadalaista tekoa, ja sen huomaakin joistakin tutuista sikäläisistä näyttelijöistä: Chuck Shamata tähditti pari vuotta aiemmin William Fruetin Death Weekendiä, ja Susan Hogan nähtiin vuotta myöhemmin David Cronenbergin The Broodissa. Tarinassa miljonääripariskunta lähettää tappajat toistensa perään, ja kuvausten perusteella myös tämä elokuva kuuluu nasty-listan kaikkein miedoimpaan laitaan.

I SPIT ON YOUR GRAVE ****
Nimellä Day of the Woman vuonna 1978 julkaistu raiskaus- ja kostodraama ei herättänyt julkaisuaikanaan juuri huomiota, mutta kun sille keksittiin pari vuotta myöhemmin uusi nimi ja uudessa markkinointikampanjassa pääpaino asetettiin sensaatiohakuisuudelle, oli skandaali valmis. Meir Zarchin nuhjuinen teos on sittemmin saanut jopa feministien hyväksynnän: vaikka maaseudun rauhaan kirjoittamaan muuttaneen naiskirjailijan raiskauskohtaus kestää lähes 20 minuuttia, sitä ei erotisoida hetkeäkään vaan se näyttää vain ja ainoastaan inhottavalta. Takametsien vastenmieliset raiskaajajuntit saavat sittemmin totta kai ansionsa mukaan, hyvin inhottavin menetelmin. Nautittavinta kostossa on se, että miehet itse mahdollistavat sen aidosti uskomalla, että heidän uhrinsa tosiasiassa kerjäsi sitä ja haluaisi heitä vielä uudemmankin kerran.

INFERNO **
Italian ylistetty goretaiteilija Dario Argento osoitti Infernolla (1980) ensimmäisiä sittemmin ilmeiseksi tulleen, vähitellen kehittyneen elokuvallisen höyrypäisyytensä oireita. Käytännössä liki juonettomassa elokuvassa on kyllä paljon kauniita kuvia ja asetelmia, mutta missään ei silti ole missään vaiheessa oikein mitään järkeä. Aiemman hittinsä Suspirian temaattisessa jatko-osassa Argento näyttää, miten sekalainen seurakunta newyorkilaisia taideopiskelijoita ja myös muita satunnaisia henkilöhahmoja kokee karmeita kuolemia johtuen paikkakunnalle pesiytyneestä noitien äidistä - tai jostakin. Yksi kolmesta äidistä tuhottiin edellisessä osassa, nyt on vuoro yrittää toisen tuhoamista - tai jotain. Argento ylsi nasty-listalle myös seuraavalla, huomattavasti paremmalla elokuvallaan Tenebre (1982).

ISLAND OF DEATH **
Kreikkalaisen Nico Mastorakisin ohjaama Island of Death on varmastikin yksi kreiseimmistä elokuvista, joka on nasty-listalle päätynyt. Tätä todistaa tavallaan jo ylläoleva VHS-kasetin kansikuva, joka muuten on sattumalta täsmälleen sama versio, joka omassa hyllyssäni yhä edelleenkin seisoo. Huomatkaa erityisesti etukannen psykopaatin suuhun sijoitettu pienempi kuva, jossa naikkosella on pistoolin piippu suussaan. Jo vuonna 1976 valmistunut elokuva sai alkunsa kun ohjaaja oli nähnyt Teksasin moottorisahamurhat, huomannut miten hyvin se menestyi, ja päättänyt tehdä vielä kipeämmän elokuvan saavuttaakseen vielä suuremman menestyksen. Lopputulos kertoo brittipariskunnasta, joka saapuu lomailemaan Mykonoksen saarelle ja käynnistää samalla brutaalin murhasarjan.

KILLER NUN **
Federico Fellinin umpitylsässä La Dolce Vitassa (1960) suihkulähteessä pulikoinut ja siten kuuluisuuteen noussut Anita Ekberg teki myöhemmällä urallaan paljon kiinnostavampia elokuvia. Niistä vuonna 1979 valmistunut Killer Nun ylsi peräti nasty-listalle saakka. La Dolce Vitaa selvästi paremman, joskin siitä huolimatta aika huonon elokuvan toista keskeistä roolia näyttelee Flesh for Frankensteinista tuttu Joe Dallesandro. Ekbergin roolihahmo on luostarin sairaalan päähoitaja, jonka hoitometodit eivät kuitenkaan juuri auta potilaita vaan päinvastoin lähinnä nopeuttavat näiden pääsyä hengestään. Ehkä hiukan epätodennäköisesti kuuluisampien nasty-nimikkeiden lisäksi jopa tämäkin elokuva on saanut nyttemmin blu-ray-julkaisun, kansikuva yllä.

THE LAST HOUSE ON THE LEFT ****
Wes Cravenin legendaarinen esikoisohjaus vuodelta 1972 on yksi oman aikansa skandaalielokuvista, joka sai ilkeän ulkoasunsa ilmeisesti puolivahingossa. Eksploitaatioelokuvan tekoa kokeeksi yrittänyt entinen college-professori Craven ei hallinnut kerrontatekniikkaa riittävän hyvin osatakseen kertoa Ingmar Bergmanin Neidonlähteen modernisoitu versio viitteellisen tyylikkäästi. Sen sijaan hän läiskäisi väkivallantekojen yksityiskohdat kankaalle ennenäkemättömällä intensiteetillä. Raiskatun ja murhatun nuoren tytön vanhemmat pääsevät kostopuuhiin peräti moottorisahaa käytellen, ja tuosta laitteesta tulikin todella kuuluisa vain paria vuotta myöhemmin. Mahdollisesti elokuva jopa inspiroi Tobe Hooperia tämän omassa työnäytteessä - tai pitäisikö sanoa verinäytteessä.

THE LIVING DEAD AT MANCHESTER MORGUE ****
Yksi 1970-luvun alkupuolen parhaista zombie-elokuvista sijoittuu Britannian maaseudulle - ei siis Manchesteriin - ja on poikkeuksellisen ympäristötietoinen. Tuhohyönteisten hävittämiseen tarkoitettu laitteisto saattaa kenties toimia, mutta sen sivuvaikutus aiheuttaa paljon harmia. Se nimittäin herättää kuolleet jalkeille ja nämä ryntäävät tietenkin saman tien eläviä ihmisiä tappamaan. Espanjalaisen Jorge Graun ohjaus sisältää huomattavan tuhtia ja yksityiskohtaista väkivaltaa ollakseen valmistunut jo 1974, eikä ollutkaan ihme että paikka nasty-listalla irtosi sille aikanaan helpohkosti. Vaikka näyttelijöiden joukossa on myös brittejä, kyseessä on espanjalais-italialainen yhteistuotanto.

LOVE CAMP 7 **
Natsieksploitaatiota ei katsottu hyvällä nasty-listan kokoamisaikaan. Yksi lajityypin hassuimmista tekeleistä valmistui niinkin aikaisin kuin 1969 eikä ollut italialaista vaan amerikkalaista tekoa. Love Camp 7 on tuotteliaan eksploitaatiomaakari Lee Frostin "lahja" lajityypin ystäville. Huonoudessaan se hakee vertaistaan, monessa kohtaa tuntuu uskomattomalta miten täysipäinen aikuinen edes pystyy keksimään jotakin niin höhlää. Juoni on tavanomaista keskitysleiritavaraa, johon on yritetty ympätä pientä jännitysjuonen tapaista. Seksikohtauksien häveliäisyyttä kuvaa se, etteivät saksalaisupseerit riisu niiden ajaksi edes sarkahousujaan. Toinen tähti muutamalle hyvälle naurulle, mutta kyllä tällaisen elokuvan parissa voi saada myös aivosolunsa kuolemaan kirkuen.

Jukka Halttunen