Milliontown

INTRODUCTION
You ever notice how in the Bible whenever God needed to punish someone?
Make an example?
Or whenever God needed a killing?
He sent an angel.
Would you ever really want to see an angel?

Jem Godfreyn johtaman Frostin mestariteos Milliontown on listoillani nousemassa kovaa vauhtia kohti kaikkien aikojen hienoimpien kappaleiden terävintä kärkeä. Heinäkuun puolivälissä vuonna 2006 julkaistu, 26 minuutin ja 35 sekunnin mittainen huikean komea taideteos nousi jo parin, kolmen kuuntelun jälkeen kaikkien aikojen top 100 -listalleni, ja on nyt raivannut tiensä jo suunnilleen 20:n kärkeen.

Pohdinnan arvoisen johdannon jälkeinen aloitusjakso on melodisen rauhallinen. Liikkeelle lähdetään suhteellisen matalalta, tietenkin siksi että olisi mahdollista nousta todella korkealle. Godfrey ei tosin ole kovin kärsivällinen tuon nousun kanssa, vaan hyökkää heti aloitusosan jälkeen jo piakkoin täysillä eteenpäin.

I - ONE UNDERGROUND
My worm cathedral
All earthy for your infestation
These little workers build me an empire
Your loyalty I burrowed out mined by erosion
My little kingdom ready for me now
These careful times
The aftertaste of past digestion
Get what you can now
Good staff are hard to find
My bitter name
The full effect of time and tension
You utter duty and fight to stay the same

Tämän pianolla taustoitetun johdannon jälkeen siirrytään siis täyttä vauhtia ja huikealla energialla pääteemaan, joka toistuu sitten aikanaan myös teoksen lopussa. Godfreyn itsensä virheettömästi tuottama progeiloittelu tasoittaa tietä vähitellen nousevalle dramaturgian kaarelle. Heti kakkososa lähestyy täydellisyyttä rauhallisemmassa tempossa laulettuine säkeineen, jotka vuorottelevat aggressiivisempien instrumentaaliosuuksien kanssa. Godfreyn piano helkkyy taustalla levottomasti. Soundit ovat jo melko suuria.

II - ABRACADAVER
With a cross upon the wall
I was blinded by it all
Now the faces left behind
These are no friends of mine
When your fears are cast aside
Out across the great divide
Rage is part of your design
But I won’t play this time
Hero waiting in the line
Here on your own
All alone

Niin lupaavan alun kuin Milliontown onkin jo tässä vaiheessa saanut, mikään ei oikeastaan valmista satunnaista kuulijaa kahden seuraavan osan nerokkuutta varten. Osat III ja IV ovatkin taatusti suurenmoisinta musiikkia, mitä koko 2000-luvulla on saatu aikaan. Jälleen aloitetaan hyvin alhaalta, kauniin melodisen teeman kieppuessa stereokanavissa ja Godfreyn lausuessa ensimmäiset maagiset sanansa.

III - THE ONLY SURVIVORS
Why do you run and hide?
Here inside the lighthouse
You lose the way
Ghost of yesterday
And before you know
You’ll fade away

Sitten lähtee liikkeelle napakka instrumentaatio jousitaustoineen, jotka on totta kai oikeasti tehty ajan hengen mukaisesti syntikoilla. Seuraavat säkeet sitten osataankin meidän taloudessa ulkoa, vaikka tultaisiin keskellä yötä kysymään.

You and I, we will live and die
We are not the only survivors
You and me, we’re too blind to see
We are not the only survivors
Games that you people play
Here inside the lighthouse
You’ll have to stay
Time she ran away
Slipping through our fingers
Time running out

Tähän väliin vielä loistava väliosa ja sitten uudestaan.

You and I, we will live and die
We are not the only survivors
You and me, we’re too blind to see
We are not the only survivors

Tämän jälkeen sovitus paisuu niin massiiviseksi, että pää meinaa räjähtää – aitoon Godfrey-tyyliin siis. 2000-luvun mitä todennäköisimmin parhaaksi yksittäiseksi kappaleeksi jäävän suorituksen laakerit lunastetaan tämän jälkeen toden teolla neljännen osan alussa, jossa musiikki paisutetaan vielä isommaksi kuin olisi luullut enää mahdollista olevan. Johdannon jälkeen kitaristi John Mitchell pääsee soittamaan vuosikymmenen komeinta kitaraosuutta, joka ei ole teknisesti erityisen vaikea, mutta kuulostaa massiivisen sovituksen päällimmäisenä kuin taivaaseen pääsyltä.

Tällaisen ekstaasin jälkeen on ymmärrettävästi aika rauhoittaa hiukan, ja laulaa neljännen osan ensimmäiset säkeet.

IV - CORE
I, number you
Carving circles in your soul
I pull you through
As I do
Cut your family ties
Before your eyes
Too much, too soon
Early warning
Saved by the day
Carried away, you’re still falling
Falling

Tässä kohtaa kuullaan hupaisa väliosa, joka on aivan kuin jostakin Peter Gabrielin aikaisen Genesiksen kappaleesta, jostakin vuosien 1970 – 1973 väliltä!

Take me over
Harder, colder
I want you to be...

Ja sitten yhtäkkiä jo rauhoittunut kuulija tyrmätään täysillä esille pamahtavalla neljännen osan alkuteemalla, jota seuraa Mitchellin jo aiemmin kertaalleen soittama, kylmät väreet liikkeelle lähettävä kitaraosuus. Tämän ylemmäs ei ole enää mahdollista päästä!

Eikä kyllä päästäkään... Niinpä seuraakin ensimmäinen teoksen vain kahdesta ongelmallisesta vaiheesta. Se on saavuttanut ehdottoman kliimaksinsa ollessaan vasta juuri ja juuri puolivälissä. Mikään myöhemmin tuleva huippukohta ei voi enää ylittää äskeistä. Miten tämä dramaturginen ongelma ratkaistaan?

Milliontown laskeutuu pikaisesti alas, ja siirrytään periaatteessa kauniiseen mutta tässä kohtaa hieman hämmentävään, rauhalliseen osuuteen jossa pääosaa näyttelee jälleen Godfreyn piano. Mitään kovin päräyttävää ei kuitenkaan enää kuulla. Miten tästä eteenpäin?

V - THE CHOSEN FEW
Awake again and I’m alone
The thoughts I have are not my own
No one knows I’m here
The faces move around the room
Their voices cut into the gloom
But they’re not listening
What’s that shadow moving?
Is that a life in here?
Won’t someone please come and free me

Välittömästi näiden sanojen jälkeen koetaan nopea ahaa-elämys, kun löydetään uusi jäänkaunis teema seuraavien säkeiden taustalle.

And here, dead but still alive in here
Help me come alive
In here, in here
In here

Hetkellinen dramaturginen ongelmatilanne on ohitse, ja nyt ollaan jälleen vauhdissa, hyvää vauhtia nousemassa takaisin ylöspäin.

Oh, there’s a lot I’ve got to do
It was not your place to choose
And now I lose
I lose

Massiivinen sovitus lyhyen väliosan aikana osoittaa, että päämäärä on jälleen tekijöiden tiedossa. Tästä huolimatta seuraavaksi laskeudutaan jälleen tilapäisesti varsin alas, kun lähdetään kertaamaan teoksen pääteemaa.

VI - TWO UNDERGROUND
My worm cathedral
Diseased by all this intervention
I watch them turning
To things they might have been
These fatal days
Corrupted by our own perfection
You’re looking to me
But there’s nothing more to say

Nämä loppusanat lausutaan ajassa 17:38, jolloin kappaletta on jäljellä vielä yhdeksän minuuttia. Mihin käyttää tämä aika? Aluksi siirrytään tietenkin tähän osioon elimellisesti kuuluvaan pääteemaan, joka on varmaankin kaikkein progeinta koko kappaleessa: nopeasti ja kiihkeästi soitettu, vaikeassa tahtilajissa, ei aukea ensimmäisellä kuuntelulla.

Seuraavan pitkän instrumentaalijakson aikana osoitetaan viimeistään, ettei minkäänlaista epävarmuutta ole enää jäljellä. Godfrey ja Mitchell vuorottelevat etualalla tasapainoisesti, ja tuotanto jatkuu virheettömine soundeineen niin täydellisenä kuin mahdollista. Ja juuri kun tuntuu siltä, ettei ylemmäs voida enää päästä, esiin purkautuu uudelleen pääteema uusine muunnelmineen, jonka kuunteleminen tässä vaiheessa alkaa jo koetella kestävyyttä.

Godfreyn ollessa kosketinsoittimineen etualalla Mitchell lataa taustalle mahtavia riffejä. Juuri kun tuntuu siltä, että hiki on noussut pintaan ja kaipaa jo helpotusta, laskeudutaan vähän ennen 23 ja puolen minuutin täyttymystä takaisin alas ja aloitetaan teoksen finaali pelkällä pianolla. Siitä noustaan sitten varsin nopeasti takaisin ylös, soittaen pääteemaa ensisijaisesti kosketinsoittimia etualalla käyttäen. Tätä seuraa nopeasti eteen tuleva, aivan täydellinen lopetus ajassa 25:07.

Mutta lopetus onkin valelopetus, sillä noin 15 sekunnin tauon jälkeen alkaa vielä pianolla soitettu epilogi, jonka tarkoitus on jäänyt minulle hiukan hämärän peittoon. Onhan se ihan kaunista, mutta miksi ihmeessä enää jatkaa kappaletta joka jo päättyi aivan täydellisesti selkeään huippukohtaansa? Pianonsoitto ei kestä edes täyttä minuuttia, ja päättyy viimeisen nuotin hitaaseen häipymiseen, jonka jälkeen kellot pysähtyvät ajassa 26:35. Tämä on joka tapauksessa muutoin täydellisen musiikkiesityksen toinen ongelmakohta, johon jo edellä viittasin.

Milliontownin inspiraationa on toiminut Gordon Houghtonin fantasiaromaani The Apprentice (1999). Se on heittänyt äärimmäisen kovan haasteen Porcupine Treen syyskuussa julkaistavalle The Incidentille, joka lienee ainoa teos, joka ehtii vielä riistää Milliontownilta sen aseman 00-luvun komeimpana yksittäisenä kappaleena. Onnistuuko se tässä vaativassa tehtävässä?

Toki lokakuussa tulee vielä ainakin Nosoundin uusi levy A Sense of Loss, mutta jos Giancarlo Erra yltää tällaisille tasoille jo nyt, olen todella ällikällä lyöty. Hänen ambient-painotteinen ilmaisunsa on tähän mennessä ollut liian yksiulotteista – vaikkakin kyllä erittäin kaunista – voidakseen todella taistella kokonaisen vuosikymmenen parhaan kappaleen arvonimestä. Uskoisin, että tämä taisto ratkaistaan brittien kesken.

Frost

Puolitoista viikkoa sitten iTunes Genius antoi minulle tähän mennessä ehkä nerokkaimman suosituksensa. Tämä oli itse asiassa se ilta, jolloin telkkarista tulivat Euroviisut... Olin siksikin piiloutunut omaan huoneeseeni, tietokoneen ja oikeasti hyvän musiikin äärelle tsekkailemaan muutamia iTunesin antamia suosituksia, joista ainakin Vanden Plas kuulosti minusta aika yhdentekevältä hard rockilta ja Abigail's Ghost oli vain ihan tyydyttävää, melodista taiderockia.

Mutta sitten esille nousi yhtye nimeltä Frost ja iTunesin minulle suosittelema kappale Milliontown, joka olikin 26 minuutin ja 35 sekunnin mittaisena album only -tavaraa. Netistä löytyvien puolen minuutin näytteiden avulla sai jonkin verran tuntumaa siihen, minkä tyylisestä musiikista levyllä oli kysymys, mikä tasoittikin helposti tien päätökselle ostaa se saman tien kokonaisuudessaan. Ja sitten mentiin!

Brittiläinen muusikko-tuottaja Jeremy "Jem" Godfrey (s. 1971) on niittänyt mainetta mm. näyttelijänäkin tunnetun Holly Valancen sekä muutamien muiden pop-tähtösten levytuottajana. 2000-luvun puolivälin tietämissä hän on ilmeisesti päättänyt ruveta tekemään oman bändin kanssa oikeaa musiikkia. Frost luokitellaan iTunesissa popiksi, mutta veikkaanpa että jos joku tavallisiin pop-rallatuksiin tottunut ryhtyy yhtyettä kuuntelemaan, uhkaa välitön paniikkihäiriö.

Omassa Wikipedia-artikkelissaan Frostia taas kutsutaan 1980-luvun alussa syntyneen ns. neo-progen edustajaksi, mutta tämäkin määritelmä on minun mielestäni harhainen - vaikkakin kyllä selvästi lähempänä oikeaa. Vaikuttaa siltä, että luokitteluun ovat vaikuttaneet Godfreyn kelkkaan lähteneet muusikot, jotka ovat aiemmin soittaneet neo-progen superbändeissä kuten IQ, Arena ja Kino. (Vielä kun joku Marillionin ex-jäsen liittyisi joukkoon, olisi täyskäsi valmis - tosin heitä ei taida olla muita kuin Fish, joka on laulaja ja sellaiselle ei ole tarvetta.)

Frost edustaa kuitenkin tyylillisesti neo-progen sijaan ihan perinteistä ns. sinfonista progea, jonka kuuluisia edustajia 70-luvulla olivat mm. Genesis, Yes ja Emerson Lake & Palmer. Hääpäivänäni 21. heinäkuuta 2006 ilmestynyt Milliontown on aivan uskomattoman hieno lisä tähän lajityyppiin ja menee listoillani ilman muuta koko vuosikymmenen kolmen parhaan levyn joukkoon Porcupine Treen In Absentian ja Blackfieldin ykköslevyn seuraksi. (Näin on siis Radioheadin Kid A pudonnut jo neljänneksi, vaikka sen ilmestyessä vuonna 2000 olin jo varma, että vuosikymmenen paras levy oli tehty...)

Frostille on tyypillistä kosketinsoitinten, erityisesti pianon runsas käyttö; erittäin nopeasti soitetut monimutkaiset sävelkuviot; suhteellisen runsas hard rock -riffien käyttö; sekä ennen kaikkea kappalerakenteiden hyvin omintakeinen käyttö. Siinä missä perusiskelmässä osat menevät yleensä järjestyksessä A, B, A, B, C, A, B tai jossain hyvin läheisessä variantissa, Frostin kappaleissa voi hyvinkin olla osat A, B, C, D, E, F ja G ja niiden soittojärjestys saattaa olla vaikea ennakoida.

Heti Milliontownin avauskappale, instrumentaali Hyperventilate ottaa luulot pois siltä, joka odotteli Godfreyn tuottamien artistien tyyliin tehtyä pop-musiikkia. Tosin kolmas raita Snowman kyllä voisi tuohon karsinaan mahtuakin, ja olisi levyn ilmeinen singlepoiminta jos sellaisia nykyään tehtäisiin. Tai tiedä vaikka olisi tehtykin. Se on joka tapauksessa Frostin koko kahden levyn mittaisen tuotannon vähiten proge yksittäinen kappale.

Todelliset huipentumat ovat kuitenkin vielä edessä: kymmenminuuttisen viitosraidan Black Light Machine osat A ja B räjäyttävät jo melkein pään loistokkuudellaan ja jos saman kappaleen osat C, D ja E eivät laskeutuisi niin jyrkästi takaisin kohti "pelkästään" hyvää, tässä olisi todellinen sinfonisen progen klassikkoraita. Tällaisenaankin toki loistosuoritus. Samaa voidaan sanoa levyn päättävästä, siis lähes 27-minuuttisesta nimikappaleesta, jonka osien kirjamilla merkitseminen jatkunee pitkälle G:n ohitse: osa loistavia, kaikki hyviä. Koko levyllä ei ole yhtään ainoaa heikkoa raitaa, ja vain raidat 2 ja 4, No Me No You ja The Other Me vajoavat edes vähän keskinkertaisuuden suuntaan.

Naimisiinmenoni kunniaksi julkaistun levyn loistavuuden innostamana ostin juuri ennen muutaman päivän mökkireissulle lähtöä täysin sokkona, ilman ennakkokuunteluja, iTunesista myös Frostin toisen levyn Experiments in Mass Appeal, joka on julkaistu 14. marraskuuta viime vuonna. Sitä kuunnellessa sain aluksi kunnon säikäytyksen, kun sen kolmesta ensimmäisestä raidasta yksikään ei tehnyt juuri minkäänlaista vaikutusta, ja raitoja oli kaiken kaikkiaan vain yhdeksän. Jäikö yhtye yhden hyvän levyn ihmeeksi?

Wikipedia tietää kertoa yhtyeen ehtineen välillä jo hajotakin, mitä en tavallaan ihmettele, sillä Milliontownin kaltainen monumentaalinen luomistyö lienee vienyt miehistä mehut. Experiments in Mass Appeal onkin kokonaisuutena epätasaisempi ja vähemmän loistava levy kuin Milliontown, mutta onneksi sillä oli vielä valttikortteja hihassaan kolmen ensimmäisen raitansa tuolla puolen.

Kaksi seuraavaa kappaletta eli raidat 4 ja 5 nimittäin ovat sitten sellaista jälkeä, että melkein tässä itku pääsee ajatellessa sitä, että vielä nytkin osataan ja viitsitään tehdä tällaista musiikkia vaikka 70-luvusta on jäljellä vain muistot eikä tällainen musisointi taida pahemmin leiville lyödä. Jäätävän kaunis Saline on yksi julkaisuvuosikymmenensä kauneimmista lauluista ja sen luulisi hiukan normaalista poikkeavasta rakenteestaan huolimatta puhuttelevan periaatteessa sitä pop-yleisöäkin.

Sitä ei sen sijaan taatusti tee Dear Dead Days, joka saa huikealla vauhdillaan, mielipuolisella A, B, C, D, E, F sekaisin ja edestakaisin -rakenteellaan sekä nopeilla tunnelmanvaihteluillaan progeen tottuneenkin hengästymään ja hikoilemaan. Ja siitä eteenpäinkään ei suurempia ongelmia enää ole, levy rullaa loppuun vaihtelevalla mutta toimivalla tyylillä. Erityisestä kaunis päätöskappale, vajaan vartin mittainen Wonderland jää mieleen. Miksi kaikkein vaatimattomimmat kappaleet on sijoitettu levyn alkuun - se lienee sattumaa, tekijät lienevät itse sokeita omien töidensä laatueroille.

Olen siis jälleen löytänyt yhden artistin lisää, jonka levytyksiä seurata tarkasti jatkossakin. Juuri tässä on iTunes Geniusin siunaus: sen avulla löytää taiteilijoita, joihin ei muuten koskaan törmäisi. Vaikka tuo vähän rahanmenoa tietääkin... Vaikka olisinkin jotenkin ihmeen kautta älynnyt joskus kirjoittaa Googleen nimen Frost, olisin todennäköisesti vain osunut samannimiseen rap-yhtyeeseen.