CANNIBAL APOCALYPSE ***
Aakkosissa ensimmäinen kannibaalifilmi vuodelta 1980 on yksi lajityypin poikkeustapauksista. Antonio Margheritin ohjaama elokuva on kyllä italialainen, mutta ei sijoitu viidakoihin vaan amerikkalaisen suurkaupungin kaduille. Juonikin on omanlaisensa: Vietnamissa vankeina pidetyt sotaveteraanit tottuvat viidakossa ihmislihaan ja haluavat jatkaa sen syömistä myös kotiin palattuaan. Tyhjäkäyntiäkin sisältävä elokuva säästää isoimmat paukkunsa aivan loppuun. Yllä aivan alkuperäinen video nasty -VHS-kansi, olen itsekin aikoinaan omistanut nimenomaan tämän kasettijulkaisun, ja ihan alkuperäisenä enkä minään kopiona. Nykyään harrastajien hyllystä löytynee (myös) DVD-versio.
CANNIBAL FEROX ****
Umberto Lenzin Cannibal Ferox (1981) kuului tavallaan kannibaalielokuvien toiseen aaltoon. Siinä missä ensimmäinen huipentui Cannibal Holocaustin shokeeraavaan naturalismiin ja painavaan länsimaisen yhteiskunnan kritiikkiin, Lenzi keksi keventää juoniaineksen aluksi varsin harmittomalta näyttäväksi viidakkoseikkailuksi, jossa oli lisämausteena kovaksikeitetyn italorikosfilmin aineksia. Muuten viihteelliseen keitokseen oli kuitenkin ympätty mukaan niin suuret määrät niin groteskia ultraväkivaltaa, että lopputulos kiellettiin ainakin sensaationhakuisten mainoslauseiden mukaan peräti 31 maassa. Ferox on tästä huolimatta Holocaustia siedettävämpää katsottavaa siltä osin, että sen väkivalta kohdistuu pääosin ihmisiin ollen siten tietenkin erikoistehostein toteutettua.
Lenzin merkittävimmän "kilpailijan" Ruggero Deodaton Cannibal Holocaust (1979) sen sijaan pyrki lyömään yleisöään päähän moukarilla, sisällyttäen kuvastoonsa myös oikeita eläinten teurastuksia. Vielä tänä päivänäkään elokuvaa ei ole voitu sallia Britanniassa leikkaamattomana, vaan kilpikonnakohtauksesta puuttuu edelleen 15 sekuntia. Niiden menetystä ei voitane pitää suurena, mutta elokuvaa on kaikesta huolimatta pakko kunnioittaa vaikka sen menettelytapoja inhoaakin. Yhtenä ensimmäisistä "löydetyt filmikelat" -lajityypin kauhuelokuvista se välittää väkevää sanomaa länsimaisen yhteiskunnan tuhovaikutuksesta ympäristöönsä. Myös Riz Ortolanin musiikkitausta on ansiokas.
THE CANNIBAL MAN ***
Espanjalainen The Cannibal Man ei nimikäännöksestään huolimatta ole varsinainen kannibaalielokuva ollenkaan. Vuonna 1973 valmistunut draama on pikemminkin yksi ensimmäisistä moderneista sarjamurhaajaelokuvista. Sen video nasty -luokitukseen ovat selvästikin johtaneet varsin graafisesti esitetyt ja taiten toteutetut murhakohtaukset. Muutoin elokuva ei juurikaan shokeeraa vaan kertoo karun tarinan sotilasdiktaattorin johtamassa 1970-luvun alun Espanjassa asuvasta reppanasta, joka tekee ensin puolivahingossa yhden murhan ja joutuu sitä peitelläkseen tekemään useita lisää. Miehen työ lihajalostamossa tarjoaa tilaisuuden päästä hänen asunnolleen kasautuvista ruumiista vähitellen eroon, mistä voidaan mutkien kautta johtaa elokuvalle sen saama englanninkielinen nimi.
CANNIBAL TERROR ***
Ranskalais-espanjalaista alkuperää olevan Cannibal Terrorin kansitaiteen voi helposti kuvitella herättäneen pahoja epäilyksiä 1980-luvun alun brittipoliiseissa. Se on kuitenkin äärimmäisen harhaanjohtava: kannibaalien seurassa elokuvassa ollaan vain suhteellisen lyhyen aikaa elokuvan loppuvaiheissa. Suurimman osan aikaa seuraillaan kahden pöhkön roiston kidnappausjuonta uskomattoman hassuine käänteineen. Kömpelösti toteutettu tekele pitäisi kieltämisen sijaan pikemminkin luokitella ylivedoksi komediaksi, jonka ääressä kelpaa viettää iltaa kaveriporukalla pienissä kaljoissa. Legendaarisen huono IMDb-keskiarvo 2.1 kertoo sekin selvää kieltään.
CONTAMINATION ***
Italialaisen Luigi Cozzin innoittajana toimi Alien, ja hänen ohjaamansa video nastyn Contamination vaihtoehtoisia nimiä ovat Alien Contamination sekä, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, Toxic Spawn. Genre-veteraani Ian McCulloch (mm. Zombie Flesh Eaters sekä monet nasty-listan ulkopuoliset kauhuilut) tähdittää tarinaa salaperäisistä, astronauttien mukana avaruudesta tulleista olioista joiden ulkomuoto muistuttaa erehdyttävästi Alienin munaa. Joutuessaan kosketuksiin ihmisen kanssa näiden äärimmäisen nopea syövyttävä vaikutus tuottaa riittävän näyttäviä veritehosteita, että niillä pääsee helpohkosti nasty-listalle. Kohtalaisen hyvin tehty rip-off onnistuu viihdyttämään.
DEAD AND BURIED ***
Tähänastisia huomattavasti vakavammin otettavia elokuvantekijöitä olivat Alienin käsikirjoittajat Ronald Shusett ja Dan O'Bannon, jotka yrittivät pari vuotta tuon avaruudellisen hittinsä jälkeen tuoda kauhua maanläheisempään ympäristöön. Sellaiseksi valikoitui kalifornialainen merenrantakaupunki, jossa sattui outoja kuolemia. Vielä oudommaksi tilanteen teki se, että myöhemmin samoja kuolleita alkoi näkyä kävelemässä kaupungilla melkein kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä onnistuu viimein herättämään paikallisen sheriffin epäluulot. Miltei alusta asti on selvää, että tapahtumat liittyvät jotenkin paikalliseen ruumishuoneeseen. Dead and Buriedin video nasty -luokitus lienee ollut miltei rajatapaus, mutta pari kolme lievästi häijyä tappotehostetta elokuvassa kyllä on. Se julkaistiin hiljattain Amerikassa blu-ray -formaatissa.
DELIRIUM ?
Järjestyksessä toinen minulla näkemättä oleva video nasty Delirium olisi aikanaan ollut todella helppo vuokrata videokasettina Suomestakin. Asuinpaikkani Lappeenrannan Willimiehen Videossa se oli aikanaan pitkiä aikoja näkyvällä paikalla, mutta enpä sitä silti tullut koskaan vuokranneeksi. Niin takakansitekstit kuin etukannen kuvakin antoivat vaikutelman täysin älyttömästä väkivaltaorgiasta, ja valitettavasti vielä tuolloin älyllisyys oli minulle kriteeri katsottavia elokuvia valitessani. Sittemminhän olen ajat sitten havainnut, että se on aivan älytön kriteeri. Joka tapauksessa elokuva jäi silloin väliin ja on siis edelleenkin näkemättä. Voisi olla kiinnostavan nostalginen kokemus.
THE DEVIL HUNTER *
Aakkosjärjestyksessä video nasty -listan toinen Jesús Franco -elokuva on puolestaan todellinen pitkäveteisyyden riemuvoitto, jonka toistamiseen katsominen kuulostaa suunnilleen yhtä houkuttelevalta kuin tikkujen työntäminen kynsien alle. Elokuvan alkuperäinen nimi El Caníbal yhdistettynä IMDb:n juonisummaukseen ("Vietnam-veteraani lähtee kannibaalien asuttamalle saarelle pelastamaan kidnapatun mallitytön paitsi sieppaajiltaan, myös kannibaalien paholaisjumalalta") saa sen kyllä kuulostamaan kiinnostavalta, mutta käytännössä jonninjoutava haahuilu viidakossa saa sitkeimmänkin katsojan unten maille. Nimiroolissa yksi genren vakiokasvoista, Al Cliver (myös The Beyond ja Zombie Flesh Eaters). Yllä täsmälleen saman videoversion kansi, jonka olen aikoinaan omistanut.
DON'T GO IN THE HOUSE **
Jopa video nastyjen joukossa poikkeuksellisen kipeä tekele, Joseph Ellisonin ohjaama Don't Go in the House (1979) kertoo nyrjähtäneestä nuoresta miehestä, jolla on edelleen traumoja siitä että hänen äidillään oli tapana polttaa hänen käsiään kurinpidollisena rangaistuksena hänen ollessaan pikkupoika. Niinpä mies aikuistuttuaan tietenkin haluaa tehdä saman itseään kiinnostaville naisille. Nämä houkutellaan miehen kotiin, kahlitaan teräsvahvistettuun huoneeseen ja poltetaan liekinheittimellä karrelle. Nuhjuinen tekele ei ole kovin innostavaa katseltavaa, mutta on kieltämättä yksi slasher-buumin edelläkävijöistä valmistuttuaan jo ennen sen laajamittaista starttia vuonna 1980.
DON'T GO IN THE WOODS ****
Metsissä haahuillaan myös seuraavassa elokuvassa, mutta aivan toisenlaisissa merkeissä. Amerikkalainen Don't Go in the Woods (1981) on periaatteessa jopa huonommin tehty kuin Francon elokuvat, mutta sen viihdyttävyysarvot ovat korkealla. Juonikaan ei ole turhan monimutkainen. Takametsissä vaanii salaperäinen psykopaattinen metsäläinen, joka teurastaa erittäin verisesti kaikki omalle reviirilleen eksyvät patikoijat. Ja heitähän riittää! Kökkö näytteleminen ja miten sattuu etenevä juonenkuljetus saavat katsojan kuin katsojan purskahtelemaan nauruun, minkä lisäksi runsaat veritehosteet on toteutettu todellisella antaumuksella. Paikoitellen tuntuu kuin komediallisuus olisi aivan tarkoituksellista.
DON'T GO NEAR THE PARK *
Amerikkalaisen Lawrence D. Foldesin ohjaama omituisuus taitaa kuuluaa siihen video nastyjen harvalukuiseen joukkoon, joista olen nähnyt vain leikatun version. Jo ilmeisesti aikoja sitten loppuunmyydyn Special Edition DVD-julkaisun kannessa mainitaan nimittäin gorekohtauksia, joita en muista näkemäni version juurikaan sisältäneen. Itse näin elokuvan jo VHS-aikoina. Jälleen kerran juonisummaus kuulostaa paljon kiinnostavammalta kuin millaiseksi lopputulos osoittautuu. Ikuiseen elämään vanhuudessa tuomittu pari pyrkii uhraamaan 16-vuotiaan tytön katkaistakseen osakseen tulleen muinaisen kirouksen. Sittemmin scream queeninä tunnetuksi tullut Linnea Quigley nähdään yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.
DON'T LOOK IN THE BASEMENT **
Jo vuonna 1973 valmistunut, erittäin halvalla tehty amerikkalainen B-elokuva olisi taatusti jo ajat sitten painunut armeliaaseen - ja täysin ansaittuun - unohdukseen, ellei video nasty -lista olisi antanut sille ylimääräistä tarunhohtoisuutta. Tarina sijoituu syrjäiseen mielisairaalaan, jonne saapuva uusi hoitaja joutuu pian todistamaan omituisia tapahtumia. Potilaat ovat häijyjä henkilökuntaa kohtaan, käy ilmi että nämä ovat itse asiassa peräti tappaneet sairaalan perustajan ja alkuperäisen johtajan, ja jokin pahaenteinen salaisuus rakennukseen näyttäisi edelleen kätkeytyvän. Hyvää elokuvassa on omintakeinen tunnelma, mutta kyllähän se aika väsyttävä siitäkin huolimatta on.
THE DORM THAT DRIPPED BLOOD *
Jeffrey Obrow ja Stephen Carpenter ovat yhden kauhusuosikkini The Power (1984) ohjaajat, minkä lisäksi myös The Kindred (1987) oli kaksikolta täysin mukiinmenevä suoritus. Ennakko-odotukset olivat siis korkealla, kun tämä heidän debyyttielokuvansa vuodelta 1982 julkaistiin blu-raynä kaksi vuotta sitten keväällä. Ja kuinka täydellisesti ne murskattiinkaan! Aiemmin leikattuna nimellä Pranks tunnettu The Dorm That Dripped Blood on yksi tylsimmistä ja mielikuvituksettomimmista teinislashereista, joita 1980-luvun alussa tehtailtiin. Vaikka veriset kohtaukset tähän versioon onkin palautettu, eivät ne siitä juuri sen viihdyttävämpää tee. Levy tulikin pikavauhtia myytyä eteenpäin.
THE DRILLER KILLER ****
Lopetetaan kuitenkin positiivisemmissa merkeissä. Newyorkilaisen Abel Ferraran debyytti vuodelta 1979 kuuluu laadullisesti nasty-listan kärkipäähän. Ferrara oli alusta alkaen taideohjaaja, jonka sensibiliteetti vain sattui olemaan hyvin erilainen kuin vaikkapa Aki Kaurismäen. Hänen vähävaraiset päähänpotkittunsa ovat marginaalissa eläviä punkkareita ja epäonnistuneita taiteilijoita. Ohjaajan itsensä näyttelemä päähenkilö kehittää itselleen katupummifobian pelätessään epäonnistuvansa taidemaalarina, ja päätyvänsä sitä kautta näiden joukkoon. Lopulta mies hiipii öisille sivukujille tappamaan pummeja isolla akkukäyttöisellä sähköporalla. Hyvin eksploitatiivisten videokansien - ylläoleva on yksi siisteimmistä mitä löysin - takaa paljastuu paikoin äärimmäisen raaka, mutta silti täysin vakavasti otettava pienen budjetin taide-elokuva.
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti