1978

1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun suuren amerikkalaisen kauhuelokuvabuumin käynnisti toden teolla vasta Ridley Scottin Alien (1979), mutta ensimmäiset merkit sen saapumisesta olivat ilmassa jo vuonna 1978. John Carpenterin Halloween kuuluu itseoikeutetusti kyseisen uuden aallon ensimmäisiin tienraivaajiin, ja listallamme näkyy kauhuinnostus myös muuten - olkoonkin että yhden kunniamaininnoista saa ei-amerikkalainen teos jolla ei ole mitään tekoa asian kanssa. Viiden tähden elokuvia kertyy vuodelle 1978 viisi kappaletta ja kunniamainintoja neljä.

Colin Higgins: Foul Play
Ennen kauhuelokuviin siirtymistä pitää todeta, että niin ääriblondi Goldie Hawnin kuin pönttökoomikko Chevy Chasenkin läpimurtoelokuva Tyttö joka tiesi liikaa on yksi koko valmistumisvuosikymmenensä täydellisimmistä viihde-elokuvista. San Franciscon mäkisiin, aurinkoisiin maisemiin sijoittuva rikosmysteeri on lyömätön yhdistelmä huumoria, toimintaa, jännitystä ja romantiikkaa. Jopa Chase on myöhempi roolejaan vakavampana vielä siedettävä, suorastaan samastuttava miespääosassa poliisina, joka pyrkii suojelemaan keskelle uhkaavia tapahtumia joutunutta naispäähenkilöä. Dudley Moore nähdään riemastuttavassa sivuroolissa koomisena seksimaanikkona.

Brian De Palma: The Fury
Kahta vuotta aiemmin megahitillä Carrie läpimurtonsa tehnyt Brian De Palma oli selvästi filosofisemmassa, kliinisemmässä ja myöskin ilkeämmässä mielentilassa tehdessään hitilleen seuraajaa. Aiheena olivat jälleen lahjakkaiden nuorten yliluonnolliset voimat, mutta tällä kertaa ne eivät ilmaantuneet yllättäen high schoolissa vaan niitä jalostettiin puolisalaisissa tieteellisissä laitoksissa asekäyttöön ja niiden kantajat olivat kaikkea muuta kuin sympaattisia koulukiusattuja. Pahan voima sisältää koko vuosikymmenen ällistyttävimmin brutaalin loppukohtauksen, jossa täydellisen yliampuva verenlennätys kääntyy suorastaan oopperamaiseksi taiteeksi.

John Carpenter: Halloween
Edellä jo kertaalleen mainittu Halloween on paljon enemmän kuin vain virheetön kauhuelokuva. Vaikka Tobe Hooperin The Texas Chain Saw Massacre toi jo neljä vuotta aiemmin kirkuvien teinien sumeilemattoman lahtauksen lajityypin elimelliseksi osaksi, oli sinänsä sensaatiomainen elokuva liian sairas suurille yleisöille. Carpenterin virheetön taito vyöryttää jännitystä ja kauhua helpommin omaksuttavassa muodossa toi kirkuvat teinit suurina laumoina myös katsomoihin. Näiden kollektiivinen tilaisuus nauttia jännityksestä omaa kuolemaa alitajunnan tasolla harjoitellen loi kokonaan uuden kauhuelokuvan alalajin, jota sittemmin ryöstöviljeltiin väsyttävyyteen asti.

Warren Beatty & Buck Henry: Heaven Can Wait
Vuoden isoin yllättäjä mainstream-viihteen puolella oli Warren Beatty, joka ylsi aivan uskomattoman hienoon suoritukseen niin kameran edessä kuin takanakin modernisoidessaan 1940-luvulla jo ensimmäistä kertaa filmatun tarinan kuoleman porteilta takaisin maan päälle palaavasta miehestä. Beattyn näyttelemä jalkapalloilija on tyhjäpäisessä ohuudessaan tavallaan ärsyttävä, mutta silti samastuttava jokamies, joka joutuu tuonpuoleiseen pelkästään vahingossa. Sydämellinen fantasiakomedia palauttaa hänet maan päälle vihattuna miljonäärinä, jonka hahmossa hänellä on vihdoin tilaisuus tehdä hyviä tekoja.

Alan Parker: Midnight Express
Aikansa sensaatioelokuvan Keskiyön pikajuna ohjasi britti Alan Parker, mutta varsinainen voimahahmo sen takana oli tuolloin kovassa uranousussa ollut vihainen nuori Oliver Stone, joka palkittiin peräti Oscarilla elokuvaan tekemästään sovitetusta käsikirjoituksesta. Stone on sittemmin pyydellyt julkisesti anteeksi mustavalkoista tulkintaansa Turkin vankilaoloista 1970-luvun alkupuolella. Kun amerikkalaisnuorukainen yrittää viedä maasta mukanaan suurta huume-erää "omaan käyttöön", hän pääsee tutustumaan maanpäälliseen helvettiin sikäläisessä vankilajärjestelmässä. Politikointi venyttää tuomiota vuosien mittaiseksi.

Neljästä kunniamaininnan arvoisesta elokuvasta aakkosissa ensimmäinen on Michael Crichtonin hieno, tiivistunnelmanen elokuvaversio Robin Cookin läpimurtoromaanista Coma. Nuori Michael Douglas tähdittää yhdessä Genevieve Bujoldin kanssa futuristisiin mittoihin yltävää sairaalatrilleriä, jonka käsikirjoitus ei viisaasti juurikaan muuttele alkuperäistä tarinaa. Hienosti kirjoitettu jännäri lipsuu hetkittäin miltei kauhuelokuvan puolelle.

Vuoden törkein sensaatioelokuva oli ilman muuta Meir Zarchin Day of the Woman, jonka lähes 20 minuuttia pitkä raiskauskohtaus lienee edelleen lajinsa maailmanennätys. Raiskatun naisen brutaalista kostosta kertova tarina saavutti maailmanmaineensa vasta paria vuotta myöhemmin, kun se julkaistiin uudelleen raflaavammalla nimellä I Spit on Your Grave. Elokuvan vuonna 2010 valmistunut uusintaversio oli tuona vuonna sekin kunniamaininnan arvoinen ja on asenteeltaan alkuperäistäkin häijympi, vaikka itse raiskausjakso meneekin ohitse huomattavasti nopeammin.

Joe Dante oli yksi aikakauden kauhuohjaajalahjakkuuksista, joka paloi kuitenkin loppuun varsin nopeasti. Miehen toinen pitkä elokuva oli hänen ensimmäinen soolo-ohjauksensa, Steven Spielbergin kolmea vuotta aiemmin julkaistun jättihitin Tappajahai kieli poskessa toteutettu rip-off Piranha. Etelä-Amerikan tappajakalat on jalostettu 1970-luvun alkupuolella saastuttamaan Vietnamin joet. Sodan loputtua ennen projektin valmistumista ne pääsevät kuitenkin karkuun amerikkalaisjokeen, jonka varrella on tietenkin teinien kesäleiri.

Mutta vaikka nimenomaan amerikkalaiset olivatkin näihin aikoihin toden teolla innostumassa väkivaltaisista kauhuelokuvista, vuoden valioista ylivoimaisesti verisin teos oli kuitenkin ranskalaisen Jean Rollinin Les Raisins de la Mort, jonka sisältö oli tiettävästi liikaa ohjaajalle itselleenkin. Tuottajien sanelussa syntyi kuitenkin kaikkien aikojen verisin kertomus ranskalaisten viinien viljelyssä käytettyjen torjunta-aineiden mahdollista riskeistä. Viiniseutujen asukkaat ryhtyvät niiden vaikutuksesta tappamaan toisiaan erittäin verisin menetelmin.

Vuoden 1978 top 3:
1. Halloween
2. Heaven Can Wait
3. Foul Play

Jukka Halttunen