Porcupine Treen innolla odottamani uutuuslevyn The Incident viimeiset nuotit soivat vielä tuossa taustalla kun alan kirjoittaa tätä. Ensivaikutelman perusteella kirjoittaminen on aina vaarallista, olen useastikin oikein ihmetellyt miten olen päätynytkin sellaiseen mielipiteeseen, kun useampi kuuntelu on muuttanut käsitystä ratkaisevasti. Mutta otanpa nyt silti riskin.
Ja ensivaikutelmani The Incidentistä on, että se alittaa kaikki mahdolliset ennakko-odotukseni roimasti. Jo sinänsä ihan hyvää Deadwingiä (2005) pikkuisen vaivannut hyvien ideoiden niukkuus kääntyi jyrkäksi syöksyksi vaatimattomalla Fear of a Blank Planetilla (2007) ja nyt vaikuttaa siltä, ettei parannusta ole tullut vaikka saatankin kyllä lopulta pitää tästä levystä hieman enemmän kuin edeltäjästään.
55-minuuttinen nimikappale, joka oikeastaan on vain sarja temaattisesti mutta ei välttämättä tyylillisesti toisiinsa liittyviä yksittäisiä kappaleita, lähtee jo liikkeelle heikosti kun kolmessa ensimmäisessä osassa nojaudutaan mielikuvituksettomiin hard rock -riffeihin. Vaikka myöhemmin kyllä kuullaan muutamia huomattavasti parempia osia, on kokonaisuus silti hajanainen ja huolestuttavan suurelta osin epämielenkiintoinen.
Steven Wilson tuntuu nyt hukanneen parhaat ideansa soolotöihinsä ja Porcupine Treelle on syntynyt paljon puolivalmista. Toki The Incident kuulosti parhaimmillaan oikein hyvältä, mutta niitä hyviä kohtia oli minusta liian harvakseen. Ja kuten aiemminkin, yhtye on huonoimmillaan juuri silloin kun se yrittää kuulostaa metallibändiltä ja parhaimmillaan rauhallisemmissa, melodisissa ja tunnelmallisissa osuuksissa. Minulla ei ole mitään metallirevittelyä vastaan, mutta se pitäisi tehdä huomattavasti paremmin eikä vain joltain puolivillaiselta Ministry -wannabeltä kuulostaen.
Ehkä lisäkuuntelut paljastavat levyn piilevät ansiot, mutta pelkään että tässä käy niin että poimin nimikappaleestakin vain ne muutamat toimivan tunnelmalliset osuudet yksittäisinä kappaleina suosikkisoittolistaani ja loput jäävät vähitellen unohduksiin. The Incident vaikuttaisi ensikuuntelun perusteella raskaalta iskulta myös odotuksilleni, että Porcupine Tree tulisi ja antaisi kunnolla takaisin Frostille, joka on kuin varkain vienyt Britannian progeyhtyeiden ykkössijan. Mutta nyt Frost näyttää vain entistä ylivoimaisemmalta.
Elokuvista en ole kirjoittanut mitään kohta kuukauteen ja se johtuu siitä, että en ole niitä päässyt katsomaan. Tänään iltapäivällä pitäisi kuitenkin vihdoin tulla uuden kellariteatterini noin 153-tuumainen valkokangas ja eiköhän sen jälkeen ala taas katselut päästä vauhtiin. Tässä välillä sain katsottua olohuoneen telkkarista vain kotimaisen Monte Rosson, jota en kirjaa sen lyhyen keston takia muistiinpanoihini. Ei se kauhean huono ollut, mutta en löytänyt siitä oikein mitään muistettavaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti