80. Jonathan Demme: Rachel Getting Married (Blu-ray / 19.4.) ****
Ilmeisesti 35-millinen filmi alkaa olla Hollywoodissa katoavaa kansanperinnettä, kun nimekkäätkin ohjaajat tekevät jo ihan hyviä elokuvia HD-videolle. Jonathan Demme ei ole Uhrilampaiden jälkeen tehnyt oikein mitään mainitsemisen arvoista, ja siitäkin on jo 18 vuotta aikaa. Tämä viimevuotinen perhedraama oli kuitenkin erittäin toimiva ja uskaltaisin sanoa sitä hyvin kirjoitetuksikin - käsikirjoituksesta vastaa ohjaajalegenda Sidney Lumetin tytär Jenny - vaikka ekstroista käykin selkeästi ilmi, että kuvauksissa luotettiin paljon myös improvisaatioon. Hienoa laatudraamaa joka tapauksessa.
81. Larry Charles: Religulous (DVD / 23.4.) ****
Minulle aiemmin tuntematon amerikkalaiskoomikko Bill Maher haastattelee komediallisessa dokumentissa uskontoon eri tavoin hurahtaneita ihmisiä, yrittäen saada selville miten on mahdollista, että periaatteessa ihan normaalilla älykkyydellä varustetut ihmiset voivat uskoa tosissaan mitä hullunkurisimpiin satuihin ja oppirakennelmiin. Ohjaaja on mainion Boratin tekijä Larry Charles. No, tämä on minun näköiseni elokuva, joten voisin pitää tästä jo pelkästään siksi. Mutta on pakko argumentoida, että on tällä muutenkin ansionsa. Maher on aivan mainio kaveri vetämään tätä friikkisirkusta rennon humoristisella otteellaan. Toisaalta myönnettäköön, että paikoitellen riman annetaan haastattelutilanteissa vajota aika matalalle tavoilla, joita voitaisiin aiheellisesti kritisoida myös vastapuolelta. Kohti parempaa (uskonnotonta) maailmaa!
82. Oliver Stone: W. (DVD / 25.4.) ***
Tätä on arvosteltu aika paljon laimeasta otteesta ja tarpeettomastakin myötäsukaisuudesta viimeksi kuluneiden sadan vuoden mitättömintä amerikkalaista presidenttiä kohtaan. Näin ollen odotukset olivat jo valmiiksi aika matalalla, mitä vaikutusta Stonen viimeaikainen kompurointi (Alexander, World Trade Center) vain entisestään voimisti. Niinpä olinkin elokuvan katsottuani positiivisesti yllättynyt. Ihan hyvin tehty henkilökuvahan tämä oli, ehkä vähän laimea ja keskinkertainen mutta voiko George W. Bushin kaltaisesta henkilöstä muunlaista edes saada aikaiseksi? Hyvä, että tämä aika on nyt ohitse. Ei enää koskaan republikaaneja USA:n tai sosialidemokraatteja Suomen presidenteiksi.
83. Curt McDowell: Thundercrack! (DVD / 23. ja 25.4.) **
Tämän jouduin katsomaan kahdessa osassa, kun nukahdin kesken ensimmäisellä yrityksellä. Syynä siihen ei tosin ollut elokuva, vaan liian myöhäinen aloitusajankohta. Ja senkin sanottuani en silti halua kiistää sitä, että onhan tämä helvetin tylsä elokuva! Mutta ainoalaatuinen: kuten levyn ekstroissa todetaankin, kyseessä lienee kaikkien aikojen ainoa biseksuaalinen kauhupornoelokuva - ja kun näin todetaan, ei vielä edes mainita sitä lopun apinahirviötä. Ilmeisesti enimmäkseen halpojen pornofilmien parissa työskennellyt ohjaaja keksi 1970-luvun puolivälissä kokeilla taitojaan kauhuviritteisen draamakomedian tekijänä ja ohjasi tämän kummallisuuden, jossa sekalainen ryhmä miehiä ja naisia haaksirikkoutuu rajuilman aiheuttaman tulvan seurauksena syrjäiseen kartanoon, jonka emäntä ei tunnu olevan ihan raiteillaan. Seuraa aivan uskomattoman puuduttavaa dialogia, graafisesti esitettyä itsetyydytystä + sekä homo- että heteroseksiä. Ja halut ne on sillä apinallakin. Mustavalkoista elokuvaa katsoessa ei aina oikein tahdo uskoa silmiään. Ja lienee ihan turha väittää, etteikö kaksituntinen tämän parissa olisi aika pitkäveteinen...
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
keskiviikko 22. huhtikuuta 2009
Hukattua potentiaalia: Ayreon
Hollantilaisen multi-instrumentalistin Arjen Lucassenin yhden vakinaisen miehen ja lukuisien satunnaisten avustajien yhtye Ayreon on osoittautunut omalla tavallaan mielenkiintoiseksi mutta lopulta aika yhdentekeväksi tuttavuudeksi. Voin kyllä tavallaan ymmärtää, miksi iTunes Genius tätä minulle hehkutti, mutta mitään todella täräyttävää ei kolmelta pikaisesti selailemaltani levyltä Universal Migrator (2000), The Human Equation (2004) ja 01011001 (2008) ole kuitenkaan löytynyt.
Lucassen tekee periaatteessa samantapaisia asioita kuin progemiehet parhaimmillaan: kunnianhimoisia teemallisia levykokonaisuuksia, joissa on paikoitellen ilmiselviä oopperan piirteitä. Tieteisfantasian kuvasto tuntuu olevan ehtymätön innoituksen lähde. Kosketinsoittimilla on keskeinen rooli sovituksissa, vaikka toisaalta heviriffitkään eivät ole vieraita. Kappaleet ovat keskimäärin aika pitkiä.
Kuulostaa hyvältä siihen asti, mutta seuraavaksi kuvioon joudutaan lisäämään tekijöitä, jotka painavat kokonaisuuden keskinkertaisuuden suohon. Ayreon on pelkästään Lucassenin yhtye ihan samalla tavoin kuin Nine Inch Nails on Trent Reznorin, mutta toisin kuin Reznor, Lucassen ei tosiaankaan käytä paljoa vakituisia avustajia etenkään solisteina, vaan innokkaat laulajat vaihtelevat levyltä toiselle. Heidän joukostaan ei valitettavasti montaakaan kultakurkkua löydy.
Ayreonin laulajat tuntuvat jakautuvan kahteen kategoriaan: 1980-luvulle unohtuneisiin hevikastraatteihin, joiden tulkinta tuntui ehkä tuoreelta vielä tuolla vuosikymmenellä, mutta 2000-luvulla yhä edelleen samalla tavoin kuulijan korvia raastavana ulottuu jo tahattomaan koomisuuteen; sekä äänenväriltään toivottoman ärsyttäviin naissolisteihin. Jälkimmäisiin Lucassen tuntuu erityisesti ihastuneen, ja heidän joukossaan taitaa olla joitakin vakinaisiakin tulkitsijoita, jotka saavat Ayreonin kuulostamaan toistuvasti aivan Nightwishiltä... ja tämä ei sitten ole mikään kehu!
Ayreonin uusimmalta levyltä 01011001 löytyvä raita E = mc2 on aivan erityisen tyypillinen esimerkki tästä ongelmasta. Sen A-osassa miespuolinen tulkitsija onnistuu hillitsemään 80-luvun heviriikinkukon elkeet poikkeuksellisen hyvin samaan aikaan kun Lucassenin kehittämä sävelmä lupaavine heviriffeineen nostaa odotukset poikkeuksellisen korkealle. B-osassa ääneen pääsee kuitenkin yhtäkkiä tyhjänpäiväinen naissolisti tylsällä jousisäestyksellä, ja kaikki siihen mennessä kehittynyt jännite on hetkessä tipotiessään. Kun A-osaan tullaan seuraavan kerran, tilanne korjaantuu nopeasti, mutta nyt tiedät jo etukäteen että laimea B-osa on jälleen tulossa seuraavaksi, ja voit vain hämmästellä hukatun potentiaalin määrää.
Kolmesta pintapuolisesti tutkimastani levystä vanhin, Universal Migrator on varsin selkeästi paras. Siltä löytyvä raita To the Quasar varmaankin paras yksittäinen kappale. Ylläoleva valitus ei tarkoita sitä, etteikö Ayreonia jaksaisi kuunnella. Se vain tuntuu kaikilla kuuntelemillani levyillä jäävän niin selkeästi jälkeen todellisesta potentiaalistaan, että ajoittain tekisi mieli repiä hiuksia päästä.
Lucassen tekee periaatteessa samantapaisia asioita kuin progemiehet parhaimmillaan: kunnianhimoisia teemallisia levykokonaisuuksia, joissa on paikoitellen ilmiselviä oopperan piirteitä. Tieteisfantasian kuvasto tuntuu olevan ehtymätön innoituksen lähde. Kosketinsoittimilla on keskeinen rooli sovituksissa, vaikka toisaalta heviriffitkään eivät ole vieraita. Kappaleet ovat keskimäärin aika pitkiä.
Kuulostaa hyvältä siihen asti, mutta seuraavaksi kuvioon joudutaan lisäämään tekijöitä, jotka painavat kokonaisuuden keskinkertaisuuden suohon. Ayreon on pelkästään Lucassenin yhtye ihan samalla tavoin kuin Nine Inch Nails on Trent Reznorin, mutta toisin kuin Reznor, Lucassen ei tosiaankaan käytä paljoa vakituisia avustajia etenkään solisteina, vaan innokkaat laulajat vaihtelevat levyltä toiselle. Heidän joukostaan ei valitettavasti montaakaan kultakurkkua löydy.
Ayreonin laulajat tuntuvat jakautuvan kahteen kategoriaan: 1980-luvulle unohtuneisiin hevikastraatteihin, joiden tulkinta tuntui ehkä tuoreelta vielä tuolla vuosikymmenellä, mutta 2000-luvulla yhä edelleen samalla tavoin kuulijan korvia raastavana ulottuu jo tahattomaan koomisuuteen; sekä äänenväriltään toivottoman ärsyttäviin naissolisteihin. Jälkimmäisiin Lucassen tuntuu erityisesti ihastuneen, ja heidän joukossaan taitaa olla joitakin vakinaisiakin tulkitsijoita, jotka saavat Ayreonin kuulostamaan toistuvasti aivan Nightwishiltä... ja tämä ei sitten ole mikään kehu!
Ayreonin uusimmalta levyltä 01011001 löytyvä raita E = mc2 on aivan erityisen tyypillinen esimerkki tästä ongelmasta. Sen A-osassa miespuolinen tulkitsija onnistuu hillitsemään 80-luvun heviriikinkukon elkeet poikkeuksellisen hyvin samaan aikaan kun Lucassenin kehittämä sävelmä lupaavine heviriffeineen nostaa odotukset poikkeuksellisen korkealle. B-osassa ääneen pääsee kuitenkin yhtäkkiä tyhjänpäiväinen naissolisti tylsällä jousisäestyksellä, ja kaikki siihen mennessä kehittynyt jännite on hetkessä tipotiessään. Kun A-osaan tullaan seuraavan kerran, tilanne korjaantuu nopeasti, mutta nyt tiedät jo etukäteen että laimea B-osa on jälleen tulossa seuraavaksi, ja voit vain hämmästellä hukatun potentiaalin määrää.
Kolmesta pintapuolisesti tutkimastani levystä vanhin, Universal Migrator on varsin selkeästi paras. Siltä löytyvä raita To the Quasar varmaankin paras yksittäinen kappale. Ylläoleva valitus ei tarkoita sitä, etteikö Ayreonia jaksaisi kuunnella. Se vain tuntuu kaikilla kuuntelemillani levyillä jäävän niin selkeästi jälkeen todellisesta potentiaalistaan, että ajoittain tekisi mieli repiä hiuksia päästä.
torstai 16. huhtikuuta 2009
Komediasta kauhuun
Olen viettänyt tänään sairaslomapäivää flunssan kourissa ja katsonut sohvalla maaten kolme keskenään hyvin erilaista elokuvaa. Vuoden saldoni on 79 elokuvaa 16.4. mennessä, mikä merkitsee sitä että olen selvästi jäljessä viime vuodesta. Silloin olin katsonut 79 elokuvaa jo 4.4. Täytyypä katsoa, saisiko tahtia kiristettyä.
77. Sean Anders: Sex Drive (DVD) ***½
American Pien ja Road Tripin inspiroima teiniseksikomedia oli aamupäivän positiivinen yllätys. Tässä lajityypissä ei ole ilmestynyt enää aikoihin onnistuneita teoksia, mutta kirjaan nimeltä All the Way perustuva tarina on sekä oikeasti hauska että myös sopivissa kohdin sydämeenkäyvä. 18-vuotias poika alkaa ymmärrettävästi olla epätoivoinen kun ei tuohon kypsään ikään mennessä ole vieläkään ehtinyt menettää poikuuttaan ja lähtee pitkälle road tripille tapaamaan netistä löytämäänsä tyttöä (tai mahdollisesti tytöksi tekeytynyttä irstailijamiestä...) tämän annettua ymmärtää, että olisi valmis menemään "all the way" mikäli komistus vain ilmaantuu paikalle. Näin yksitasoiseksi ei tarina jää, vaan matkan varrella tehdään hauskaa pilaa yhteiskunnan ilmiöistä ja opitaan tietenkin siinä sivussa myös tunteiden merkitys intiimeissä suhteissa. Erittäin viihdyttävä ja monesti ääneennaurattava elokuva, josta katsoin suomi-DVD:n mutta jonka aion hankkia seuraavaksi blu-raynä.
78. Gregory M. Wilson: The Girl Next Door (DVD) ***½
Laidasta toiseen. Samaan kauhistavaan tosielämän rikostapaukseen kuin viime vuonna teattereissakin käynyt An American Crime perustuva kauhudraama toi etäisesti mieleen viime vuoden ehkä parhaaksi jäävän elokuvan Marttyyrit: jälleen ollaan kellarissa kiduttamassa nuorta naista ilman erityisen järkevää syytä. Tosin tästä elokuvasta puuttuvat Marttyyrien muut tasot. Vuoteen 1958 sijoittuvassa tarinassa mieleltään selvästi epävakaa yksinhuoltajaäiti kohdistaa vihansa huollettavakseen jääneisiin siskoksiin, joista vanhempi päätyy lopulta paitsi hänen, myös naapuruston lapsien kidutettavaksi talon kellariin. An American Crime osasi taustoittaa ja motivoida tarinan paremmin; The Girl Next Door kertoo tarinan kaunistelemattomammin ja menee lopussa huomattavasti pidemmälle julmuuden kuvauksena. Kokonaisuutena An American Crime jää silti elokuvista paremmaksi, vaikka ei tämäkään huono ole.
79. Gregory Hoblit: Primal Fear (Blu-ray) ****½
Amerikkalaiset ovat uusineet elokuvan alun perin tyylikkään kansitaiteen aivan uskomattoman mauttomaksi, mutta itse elokuva on tietenkin yhtä briljantti kuin aina ennenkin. Richard Geren tähdittämä oikeussalidraama on yksi lajityyppinsä kirkkaimmista helmistä ja vaikka joku ei pitäisikään elokuvan loppukäänteestä rautalangasta vääntämisineen, lienee silti vaikea kiistää sen ansioita äärimmäisen sujuvana trillerinä, joka kuvaa kiinnostavasti ja havinnollisesti sekä amerikkalaisen oikeusjärjestelmän toimintaa että yhteiskunnan taustalla vaikuttavia (tässä tapauksessa fiktiivisiä) korkean tason intressiristiriitoja. Gregory Hoblitista ei koskaan tullut kovin vakuuttavaa ohjaajaa, mutta tässä hänellä on käsissään niin äärimmäisen vahva lähdemateriaali, ettei sen kanssa voinut mitenkään epäonnistua.
77. Sean Anders: Sex Drive (DVD) ***½
American Pien ja Road Tripin inspiroima teiniseksikomedia oli aamupäivän positiivinen yllätys. Tässä lajityypissä ei ole ilmestynyt enää aikoihin onnistuneita teoksia, mutta kirjaan nimeltä All the Way perustuva tarina on sekä oikeasti hauska että myös sopivissa kohdin sydämeenkäyvä. 18-vuotias poika alkaa ymmärrettävästi olla epätoivoinen kun ei tuohon kypsään ikään mennessä ole vieläkään ehtinyt menettää poikuuttaan ja lähtee pitkälle road tripille tapaamaan netistä löytämäänsä tyttöä (tai mahdollisesti tytöksi tekeytynyttä irstailijamiestä...) tämän annettua ymmärtää, että olisi valmis menemään "all the way" mikäli komistus vain ilmaantuu paikalle. Näin yksitasoiseksi ei tarina jää, vaan matkan varrella tehdään hauskaa pilaa yhteiskunnan ilmiöistä ja opitaan tietenkin siinä sivussa myös tunteiden merkitys intiimeissä suhteissa. Erittäin viihdyttävä ja monesti ääneennaurattava elokuva, josta katsoin suomi-DVD:n mutta jonka aion hankkia seuraavaksi blu-raynä.
78. Gregory M. Wilson: The Girl Next Door (DVD) ***½
Laidasta toiseen. Samaan kauhistavaan tosielämän rikostapaukseen kuin viime vuonna teattereissakin käynyt An American Crime perustuva kauhudraama toi etäisesti mieleen viime vuoden ehkä parhaaksi jäävän elokuvan Marttyyrit: jälleen ollaan kellarissa kiduttamassa nuorta naista ilman erityisen järkevää syytä. Tosin tästä elokuvasta puuttuvat Marttyyrien muut tasot. Vuoteen 1958 sijoittuvassa tarinassa mieleltään selvästi epävakaa yksinhuoltajaäiti kohdistaa vihansa huollettavakseen jääneisiin siskoksiin, joista vanhempi päätyy lopulta paitsi hänen, myös naapuruston lapsien kidutettavaksi talon kellariin. An American Crime osasi taustoittaa ja motivoida tarinan paremmin; The Girl Next Door kertoo tarinan kaunistelemattomammin ja menee lopussa huomattavasti pidemmälle julmuuden kuvauksena. Kokonaisuutena An American Crime jää silti elokuvista paremmaksi, vaikka ei tämäkään huono ole.
79. Gregory Hoblit: Primal Fear (Blu-ray) ****½
Amerikkalaiset ovat uusineet elokuvan alun perin tyylikkään kansitaiteen aivan uskomattoman mauttomaksi, mutta itse elokuva on tietenkin yhtä briljantti kuin aina ennenkin. Richard Geren tähdittämä oikeussalidraama on yksi lajityyppinsä kirkkaimmista helmistä ja vaikka joku ei pitäisikään elokuvan loppukäänteestä rautalangasta vääntämisineen, lienee silti vaikea kiistää sen ansioita äärimmäisen sujuvana trillerinä, joka kuvaa kiinnostavasti ja havinnollisesti sekä amerikkalaisen oikeusjärjestelmän toimintaa että yhteiskunnan taustalla vaikuttavia (tässä tapauksessa fiktiivisiä) korkean tason intressiristiriitoja. Gregory Hoblitista ei koskaan tullut kovin vakuuttavaa ohjaajaa, mutta tässä hänellä on käsissään niin äärimmäisen vahva lähdemateriaali, ettei sen kanssa voinut mitenkään epäonnistua.
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Sarjamurhia Howard Shoren säestyksellä
75. Jonathan Demme: The Silence of the Lambs (13.4.)
76. David Fincher: Seven (14.4.)
David Cronenbergin hovisäveltäjänä jo 1970-luvulta saakka tunnettu Howard Shore teki musiikin kahteen 90-luvun keskeisimmistä sarjamurha-aiheisista elokuvista, jotka molemmat kuuluvat samalla vuosikymmenen kärkituotantoon genrestä riippumatta. Molempien elokuvien musiikki on loistavaa, joskin luonteeltaan erilaista. The Silence of the Lambsin musiikkiraita on täynnä muistettavia melodioita, jotka on helppo huomata elokuvaa katsoessa, erityisesti alku- ja lopputekstien taustalla soivat klassikkoteemat. Sevenin musiikissa on enemmän huomaamattomaksi jäävää ambienssia, joka luo tunnelmaa mutta ei nosta itseään esille.
Nämä molemmat klassikot katsoin peräkkäisinä iltoina, molemmat blu-rayltä ja totuttuun tyyliin sadan tuuman kokoisina kankaalle heijastettuna. Kumpikin julkaisu jätti jonkin verran toivomisen varaa. Uhrilampaiden suomalaisjulkaisun kuva ei ollut terävyydeltään aivan sitä tasoa, mitä tässä formaatissa on totuttu odottamaan. Sevenin kanadalaisen (A-alueelle lukitun) levyn kuva taas oli oikein terävä, mutta väärän muotoinen: teattereissa 2.40:1 -laajakankaalla nähdyn Super 35 -kuvan frame oli avattu muotoon 16:9. Mustat palkit oli siis poistettu ylhäältä ja alhaalta sillä vähemmän paheksuttavalla menetelmällä eli tuomalla näkyville lisää kuvaa, mutta silti vaikutelma oli häiritsevä. Tämän elokuvan on tottunut näkemään leveällä kuvalla.
Kumpikin teos kuuluu ansaitusti viime vuosikymmenen amerikkalaiselokuvan, tai oikeastaan minkä hyvänsä maalaisen elokuvan, ehdottomaan eliittiin ja ansaitsee kuluneen nimityksen moderni klassikko. Internet Movie Databasen kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla Uhrilampaat on tätä kirjoitettaessa komeasti sijalla 24, siinä missä Sevenin on tyytyminen sijaan 32. Anthony Hopkinsin karismaattinen, yleisöä ehkä hivenen kosiskelevakin roolisuoritus psykopaattisena Hannibal Lecterinä on tehnyt lähtemättömämmän vaikutuksen äänestäjiin kuin Kevin Spaceyn jääkylmä John Doe.
Vaikka molemmat elokuvat ovat loistavia, ei niistä kumpikaan ole ihan virheetön. Uhrilampaissa vaivaannuttavinta ovat Lecterin väkinäisiltä tuntuvat arvoitukset, jotka Hester Mofet -anagrammeineen saavat sen ajoittain muistuttamaan jotain Da Vinci -koodia. Seven yltää miltei samalle vaivaannuttavuuden tasolle kolmatta, "Sloth" -uhria tutkineen lääkärin liian pitkään jatkuvassa monologissa, jonka viimeinen virke olisi aivan erityisesti ansainnut tulla leikatuksi elokuvasta.
Nämä ovat kuitenkin pienen pieniä valituksia viiden tähden arvoisessa täydellisyydessä. Kumpi elokuvista on parempi? IMDb:n mielipide on absoluttisesti mitattavissa, mutta vaikka myönnän The Silence of the Lambsin viihdearvot ja muut ansiot, oma valintani osuu kuitenkin Seveniin etenkin kun näitä elokuvia on peräkkäisinä iltoina vertaillut. Kyseessä on rinnan mitan erolla David Fincherin upein elokuva ennen toista ylivertaista klassikkoa Fight Club.
76. David Fincher: Seven (14.4.)
David Cronenbergin hovisäveltäjänä jo 1970-luvulta saakka tunnettu Howard Shore teki musiikin kahteen 90-luvun keskeisimmistä sarjamurha-aiheisista elokuvista, jotka molemmat kuuluvat samalla vuosikymmenen kärkituotantoon genrestä riippumatta. Molempien elokuvien musiikki on loistavaa, joskin luonteeltaan erilaista. The Silence of the Lambsin musiikkiraita on täynnä muistettavia melodioita, jotka on helppo huomata elokuvaa katsoessa, erityisesti alku- ja lopputekstien taustalla soivat klassikkoteemat. Sevenin musiikissa on enemmän huomaamattomaksi jäävää ambienssia, joka luo tunnelmaa mutta ei nosta itseään esille.
Nämä molemmat klassikot katsoin peräkkäisinä iltoina, molemmat blu-rayltä ja totuttuun tyyliin sadan tuuman kokoisina kankaalle heijastettuna. Kumpikin julkaisu jätti jonkin verran toivomisen varaa. Uhrilampaiden suomalaisjulkaisun kuva ei ollut terävyydeltään aivan sitä tasoa, mitä tässä formaatissa on totuttu odottamaan. Sevenin kanadalaisen (A-alueelle lukitun) levyn kuva taas oli oikein terävä, mutta väärän muotoinen: teattereissa 2.40:1 -laajakankaalla nähdyn Super 35 -kuvan frame oli avattu muotoon 16:9. Mustat palkit oli siis poistettu ylhäältä ja alhaalta sillä vähemmän paheksuttavalla menetelmällä eli tuomalla näkyville lisää kuvaa, mutta silti vaikutelma oli häiritsevä. Tämän elokuvan on tottunut näkemään leveällä kuvalla.
Kumpikin teos kuuluu ansaitusti viime vuosikymmenen amerikkalaiselokuvan, tai oikeastaan minkä hyvänsä maalaisen elokuvan, ehdottomaan eliittiin ja ansaitsee kuluneen nimityksen moderni klassikko. Internet Movie Databasen kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla Uhrilampaat on tätä kirjoitettaessa komeasti sijalla 24, siinä missä Sevenin on tyytyminen sijaan 32. Anthony Hopkinsin karismaattinen, yleisöä ehkä hivenen kosiskelevakin roolisuoritus psykopaattisena Hannibal Lecterinä on tehnyt lähtemättömämmän vaikutuksen äänestäjiin kuin Kevin Spaceyn jääkylmä John Doe.
Vaikka molemmat elokuvat ovat loistavia, ei niistä kumpikaan ole ihan virheetön. Uhrilampaissa vaivaannuttavinta ovat Lecterin väkinäisiltä tuntuvat arvoitukset, jotka Hester Mofet -anagrammeineen saavat sen ajoittain muistuttamaan jotain Da Vinci -koodia. Seven yltää miltei samalle vaivaannuttavuuden tasolle kolmatta, "Sloth" -uhria tutkineen lääkärin liian pitkään jatkuvassa monologissa, jonka viimeinen virke olisi aivan erityisesti ansainnut tulla leikatuksi elokuvasta.
Nämä ovat kuitenkin pienen pieniä valituksia viiden tähden arvoisessa täydellisyydessä. Kumpi elokuvista on parempi? IMDb:n mielipide on absoluttisesti mitattavissa, mutta vaikka myönnän The Silence of the Lambsin viihdearvot ja muut ansiot, oma valintani osuu kuitenkin Seveniin etenkin kun näitä elokuvia on peräkkäisinä iltoina vertaillut. Kyseessä on rinnan mitan erolla David Fincherin upein elokuva ennen toista ylivertaista klassikkoa Fight Club.
perjantai 10. huhtikuuta 2009
Denzel, liekeissä
74. Tony Scott: Man on Fire
Tony Scottin tapa käyttää tehokeinoina salamannopeita leikkauksia, kuvan tarkkuuden ja värityksen vääristymiä, voimakkaita ääniä ja industrial-musiikkia kuuluu nyky-Hollywoodin ärsyttävimpiin. Vaikka taustalla soi näissä teennäisesti cooleissa jaksoissa moneen otteeseen jopa Nine Inch Nails, ei se tee niistä sen siedettävämpiä.
Jos kuitenkin annetaan anneksi turhanpäiväiset kikkailut, ei Man on Fire ole lainkaan hassumpi elokuva, vaikkakin se muistuttaa amerikkalaisen elokuvan viime vuosien alamäestä: yksi valmistumisvuotensa keskitasoa selvästi paremmista elokuvista on kaikesta huolimatta vain sellainen ihan ookoo. Man on Fire - joka on itse asiassa uusintaversio vuoden 1987 saman nimisestä elokuvasta - omaa kiitettävän härskiä asennetta, mutta toteutus paljastuu loppupeleissä ensin luultua sovinnaisemmaksi.
Denzel Washington on liekeissä loppuun palaneena ja alkoholisoituneena entisenä likaisia operaatioita tehneenä agenttina (missään ei suoraan sanota CIA, mutta sitä selvästikin tarkoitetaan), joka ryhtyy puhdistamaan Mexico Cityn katuja inhoista kidnappaajista. Nämä ovat vieneet hänen suojeluksessaan olleen ihanan 12-vuotiaan Dakota Fanningin ja melkein saaneet siinä sivussa hengiltä miehen itsensäkin.
Epäonnistuneen lunnaidenmaksuoperaation seurauksena tytön oletetaan kuolleen. "Aion tappaa ne kaikki", toteaa Denzel. "Tapa ne kaikki", kehottaa tytön äitikin. Ja sitten aseet laulavat industrial-musiikin säestyksellä. Välillä ehditään toki leikellä irti sormiakin.
Suomalaisen blu-ray-julkaisun kuvanlaadussa ei ole moittimista, ja DTS HD -äänikin ryskyy komeasti.
Tony Scottin tapa käyttää tehokeinoina salamannopeita leikkauksia, kuvan tarkkuuden ja värityksen vääristymiä, voimakkaita ääniä ja industrial-musiikkia kuuluu nyky-Hollywoodin ärsyttävimpiin. Vaikka taustalla soi näissä teennäisesti cooleissa jaksoissa moneen otteeseen jopa Nine Inch Nails, ei se tee niistä sen siedettävämpiä.
Jos kuitenkin annetaan anneksi turhanpäiväiset kikkailut, ei Man on Fire ole lainkaan hassumpi elokuva, vaikkakin se muistuttaa amerikkalaisen elokuvan viime vuosien alamäestä: yksi valmistumisvuotensa keskitasoa selvästi paremmista elokuvista on kaikesta huolimatta vain sellainen ihan ookoo. Man on Fire - joka on itse asiassa uusintaversio vuoden 1987 saman nimisestä elokuvasta - omaa kiitettävän härskiä asennetta, mutta toteutus paljastuu loppupeleissä ensin luultua sovinnaisemmaksi.
Denzel Washington on liekeissä loppuun palaneena ja alkoholisoituneena entisenä likaisia operaatioita tehneenä agenttina (missään ei suoraan sanota CIA, mutta sitä selvästikin tarkoitetaan), joka ryhtyy puhdistamaan Mexico Cityn katuja inhoista kidnappaajista. Nämä ovat vieneet hänen suojeluksessaan olleen ihanan 12-vuotiaan Dakota Fanningin ja melkein saaneet siinä sivussa hengiltä miehen itsensäkin.
Epäonnistuneen lunnaidenmaksuoperaation seurauksena tytön oletetaan kuolleen. "Aion tappaa ne kaikki", toteaa Denzel. "Tapa ne kaikki", kehottaa tytön äitikin. Ja sitten aseet laulavat industrial-musiikin säestyksellä. Välillä ehditään toki leikellä irti sormiakin.
Suomalaisen blu-ray-julkaisun kuvanlaadussa ei ole moittimista, ja DTS HD -äänikin ryskyy komeasti.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Chronos Deliverer
iTunesin Genius on pirullinen keksintö. Tietyssä mielessä kyllä ihan hyvällä tavalla, mutta kuitenkin. Rahanmenolta säästyy, jos tyytyy vain tekemään iTunesin puolella pelkkiä soittolistoja yksittäisen kappaleen pohjalta. Jos kuitenkin eksyy iTunes Storen puolelle ihmettelemään millaista musiikkia Genius suosittelee iTunesin siihenastisen sisällön perusteella, tarjolla on mahdollisuus huomattavaan rahanmenoon.
Se ei tosin välttämättä ole pelkästään huono asia, sillä tällä tavoin on mahdollista tehdä löytöjä, jotka voisivat muuten jäädä tekemättä. Minulle Genius on suositellut joitakin puuttuvia kappaleita sellaisten artistien tuotannosta, joita minulla on ennestään, kuten vaikka puolalainen progeyhtye Riverside tai 80-luvun futupop-tähti Midge Ure. Aika moni suositus on kuitenkin koskenut artistia, jonka tuotannosta en aiemmin ole kuullut nuottiakaan. Näitä ovat olleet Ayreon, Spock’s Beard ja Glass Hammer, joita kaikkia on sitten tullut osteltuakin. (Lisäksi jonossa ovat edelleen mm. amerikkalainen Echolyn ja norjalainen Magic Pie, joihin en vielä ole koskenut...)
Glass Hammer on Amerikan Tennesseestä kotoisin oleva progeyhtye, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Se on perustettu vasta 1992, jolloin progen kulta-ajat ovat olleet jo kaukana takana, ja tehnyt etenkin fantasiakirjallisuuden inspiroimaa musiikkia näihin päiviin saakka. Ensimmäiseksi Genius suositteli minulle levyä Shadowlands (2004), jonka kyllä sitten ostinkin, kuten myös sitä uudemman Culture of Ascentin (2007). Jälkimmäinen sisälsi yhden omituisimmista cover-versioista joita olen kuullut, vanhasta Yes-kappaleesta South Side of the Sky. Siis ihan OK versio, mutta miksi juuri tuosta kappaleesta ja naispuolisella solistilla.
Kumpaakin ostosta ennen avuksi tuli kuitenkin Sellon kirjaston levyosasto, josta löytyi noita molempia varhaisempi levy Chronometree (2000), jota kuunnellessa totisesti tuntui kuin 1970-luku olisi tullut takaisin. Itse asiassa juuri tämän levyn vahvuuden perusteella uskalsin ladata nuo kaksi muuta kokonaisuudessaan iTunesista ilman että olin kuunnellut edes näytteitä niiden sisältämistä kappaleista. Kumpikaan niistä ei kuitenkaan ainakaan parin kuuntelun perusteella tunnu yltävän Chronometreen tasolle.
Toisinaan kohdalle osuu aivan täydellistä musiikkia, johon ei ole koskaan aiemmin tutustunut. Chronometree on kokonaisuutena jonkin verran epätasainen, mutta joka tapauksessa kaiken kaikkiaan erinomainen levy. Ultimaaliseen täydellisyyteen se yltää kuudennessa raidassaan Chronos Deliverer, jota olen nyt kuunnellut viimeiset pari päivää voimarotaatiossa. Petollisen kevyellä sovituksella liikkeelle lähtevä kappale hyödyntää nopeasti muuntuvia sävelkulkuja ja keveästi laulavaa naiskuoroa, mutta lähettää kylmät väreet liikkeelle viimeistään siinä vaiheessa kun raskaasti soivat kirkkourut paljastuvat sen finaalin koukuksi.
Chronos Deliverer on hieno malliesimerkki juuri sellaisesta musiikista, johon kaikkien säveltäjien on aina ollut tarkoitus pyrkiä, mutta jollaiseen harvat ovat yltäneet. Tästä Tennesseen miehet voivat olla ylpeitä. Vaikka nuo pari uudempaa levyä eivät aivan samanlaisiin sfääreihin yltäneetkään, eiköhän Glass Hammeriin tutustumiseni saa vielä jatkoa.
Se ei tosin välttämättä ole pelkästään huono asia, sillä tällä tavoin on mahdollista tehdä löytöjä, jotka voisivat muuten jäädä tekemättä. Minulle Genius on suositellut joitakin puuttuvia kappaleita sellaisten artistien tuotannosta, joita minulla on ennestään, kuten vaikka puolalainen progeyhtye Riverside tai 80-luvun futupop-tähti Midge Ure. Aika moni suositus on kuitenkin koskenut artistia, jonka tuotannosta en aiemmin ole kuullut nuottiakaan. Näitä ovat olleet Ayreon, Spock’s Beard ja Glass Hammer, joita kaikkia on sitten tullut osteltuakin. (Lisäksi jonossa ovat edelleen mm. amerikkalainen Echolyn ja norjalainen Magic Pie, joihin en vielä ole koskenut...)
Glass Hammer on Amerikan Tennesseestä kotoisin oleva progeyhtye, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Se on perustettu vasta 1992, jolloin progen kulta-ajat ovat olleet jo kaukana takana, ja tehnyt etenkin fantasiakirjallisuuden inspiroimaa musiikkia näihin päiviin saakka. Ensimmäiseksi Genius suositteli minulle levyä Shadowlands (2004), jonka kyllä sitten ostinkin, kuten myös sitä uudemman Culture of Ascentin (2007). Jälkimmäinen sisälsi yhden omituisimmista cover-versioista joita olen kuullut, vanhasta Yes-kappaleesta South Side of the Sky. Siis ihan OK versio, mutta miksi juuri tuosta kappaleesta ja naispuolisella solistilla.
Kumpaakin ostosta ennen avuksi tuli kuitenkin Sellon kirjaston levyosasto, josta löytyi noita molempia varhaisempi levy Chronometree (2000), jota kuunnellessa totisesti tuntui kuin 1970-luku olisi tullut takaisin. Itse asiassa juuri tämän levyn vahvuuden perusteella uskalsin ladata nuo kaksi muuta kokonaisuudessaan iTunesista ilman että olin kuunnellut edes näytteitä niiden sisältämistä kappaleista. Kumpikaan niistä ei kuitenkaan ainakaan parin kuuntelun perusteella tunnu yltävän Chronometreen tasolle.
Toisinaan kohdalle osuu aivan täydellistä musiikkia, johon ei ole koskaan aiemmin tutustunut. Chronometree on kokonaisuutena jonkin verran epätasainen, mutta joka tapauksessa kaiken kaikkiaan erinomainen levy. Ultimaaliseen täydellisyyteen se yltää kuudennessa raidassaan Chronos Deliverer, jota olen nyt kuunnellut viimeiset pari päivää voimarotaatiossa. Petollisen kevyellä sovituksella liikkeelle lähtevä kappale hyödyntää nopeasti muuntuvia sävelkulkuja ja keveästi laulavaa naiskuoroa, mutta lähettää kylmät väreet liikkeelle viimeistään siinä vaiheessa kun raskaasti soivat kirkkourut paljastuvat sen finaalin koukuksi.
Chronos Deliverer on hieno malliesimerkki juuri sellaisesta musiikista, johon kaikkien säveltäjien on aina ollut tarkoitus pyrkiä, mutta jollaiseen harvat ovat yltäneet. Tästä Tennesseen miehet voivat olla ylpeitä. Vaikka nuo pari uudempaa levyä eivät aivan samanlaisiin sfääreihin yltäneetkään, eiköhän Glass Hammeriin tutustumiseni saa vielä jatkoa.
Elokuvamatkalla Australiasta Pariisiin
Olin 23. maaliskuuta mennessä katsonut tämän vuoden aikana 68 täysipitkää elokuvaa kokonaisuudessaan. Jatkan toisaalla aloittamaani listaa tähän. Tämänkertaiset viisi elokuvaa katsoin kaikki blu-rayltä ja ne olivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki varsin hyviä.
69. Anthony Minghella: Cold Mountain (25.3.)
Edesmenneen ohjaajan elokuvista suosikkini oli edelleen varsin hieno kokemus, kauniisti kuvattu elokuva jonka värit todella hehkuivat kanadalaiselta Region A -blu-ray-julkaisulta. Nicole Kidman on hiukan kylmäkiskoisen oloisena näyttelijänä erikoinen valinta rakkaustarinan päärooliin. No niin on kyllä toisaalta myös Jude Law.
70. Jonathan Dayton & Valerie Faris: Little Miss Sunshine (29.3.)
Tämä oli aika paljon parempi kuin muistinkaan. Pienen independent-elokuvan tuntuminen keskinkertaiselta aikoinaan ensimmäisellä katselulla taisi olla jotakin oman keskittymiskyvyn puutetta.
71. Baz Luhrmann: Australia (4.4.)
Voi ei, taas Nicole Kidman romanttisen tarinan pääosassa. Alun ensimmäinen puolituntinen humoristisine otteineen oli aika vaivaannuttava ja vieraannutti jo aika tehokkaasti, eikä tähän suurisuuntaiseen spektaakkeliin kehittynyt todellista vakuuttavuutta missään vaiheessa. Olihan tuo kyllä ajoittain komean näköinen. En ihmettele, että Russell Crowe päätti jättää tämän väliin.
72. Luc Besson: Nikita (5.4.)
Erinomainen kuva amerikkalaisessa blu-rayssä. Tämä oli myös jonkin verran parempi kuin muistelinkaan. Napakasti toteutettu toimintafilmi on peräisin niiltä ajoilta, kun Luc Besson vielä vakuutti toimintaelokuvan tekijänä ja piakkoin tämän jälkeenhän mies jo tekikin mestariteoksensa Léon. Nyt hyllyssä odottelisi vielä The Messenger: Joan of Arc (1999), jota en ole koskaan nähnyt enkä oikein tiedä olisiko melkein armeliaampaa jättää se katsomatta...
73. Pierre Morel: Taken (6.4.)
Tätä oli kehuttu etukäteen, ja kieltämättä paljon mainioita hetkiä koettiinkin, kun tiukkailmeinen suoran toiminnan mies Liam Neeson jäljitti äärimmäisen pahoja tyttärensä kidnappaajia. Ja toisena käsikirjoittajana oli näköjään muuan Luc Besson! Lopulta tarina kyllä alkoi uupua oman pohjattoman hölmöytensä alle, ja olin lisäksi hieman pettynyt miten lepsu "extended, harder cut" oli väkivallan annostelussa. Ei ihme, että Suomen ikärajakin on vain 15, korkeinta luokitusta ei tosiaan käyty lähelläkään.
69. Anthony Minghella: Cold Mountain (25.3.)
Edesmenneen ohjaajan elokuvista suosikkini oli edelleen varsin hieno kokemus, kauniisti kuvattu elokuva jonka värit todella hehkuivat kanadalaiselta Region A -blu-ray-julkaisulta. Nicole Kidman on hiukan kylmäkiskoisen oloisena näyttelijänä erikoinen valinta rakkaustarinan päärooliin. No niin on kyllä toisaalta myös Jude Law.
70. Jonathan Dayton & Valerie Faris: Little Miss Sunshine (29.3.)
Tämä oli aika paljon parempi kuin muistinkaan. Pienen independent-elokuvan tuntuminen keskinkertaiselta aikoinaan ensimmäisellä katselulla taisi olla jotakin oman keskittymiskyvyn puutetta.
71. Baz Luhrmann: Australia (4.4.)
Voi ei, taas Nicole Kidman romanttisen tarinan pääosassa. Alun ensimmäinen puolituntinen humoristisine otteineen oli aika vaivaannuttava ja vieraannutti jo aika tehokkaasti, eikä tähän suurisuuntaiseen spektaakkeliin kehittynyt todellista vakuuttavuutta missään vaiheessa. Olihan tuo kyllä ajoittain komean näköinen. En ihmettele, että Russell Crowe päätti jättää tämän väliin.
72. Luc Besson: Nikita (5.4.)
Erinomainen kuva amerikkalaisessa blu-rayssä. Tämä oli myös jonkin verran parempi kuin muistelinkaan. Napakasti toteutettu toimintafilmi on peräisin niiltä ajoilta, kun Luc Besson vielä vakuutti toimintaelokuvan tekijänä ja piakkoin tämän jälkeenhän mies jo tekikin mestariteoksensa Léon. Nyt hyllyssä odottelisi vielä The Messenger: Joan of Arc (1999), jota en ole koskaan nähnyt enkä oikein tiedä olisiko melkein armeliaampaa jättää se katsomatta...
73. Pierre Morel: Taken (6.4.)
Tätä oli kehuttu etukäteen, ja kieltämättä paljon mainioita hetkiä koettiinkin, kun tiukkailmeinen suoran toiminnan mies Liam Neeson jäljitti äärimmäisen pahoja tyttärensä kidnappaajia. Ja toisena käsikirjoittajana oli näköjään muuan Luc Besson! Lopulta tarina kyllä alkoi uupua oman pohjattoman hölmöytensä alle, ja olin lisäksi hieman pettynyt miten lepsu "extended, harder cut" oli väkivallan annostelussa. Ei ihme, että Suomen ikärajakin on vain 15, korkeinta luokitusta ei tosiaan käyty lähelläkään.
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Alkutekstit
Tässä blogissa tarkoitukseni on kirjata muistiin elokuviin ja musiikkiin liittyviä havaintoja, arvioita ja toteamuksia sitä mukaa kuin niitä kertyy. Joskus voi olla että sekaan eksyy muitakin aiheita, mutta nämä lienevät kuitenkin niitä tavallisimpia. Molempien harrastuksen jatkuttua useampien vuosikymmenien ajan voisin kuvitella, että arvioissa on jonkin verran näkemystä ja perspektiiviä, mutta sen voinee toisaalta päättää vain blogin lukija itse. Tai siis näkemystä ja perspektiiviä varmastikin tulee löytymään, mutta itse kunkin on pääteltävä onko kummassakaan todellista syvyyttä ja onko löytynyt suunta oikea... Olipa tuon asian kanssa miten hyvänsä, toivottavasti lukeminen viihdyttää ja herättää halua kommentoida. Nyt aluksi ei tämän enempää, mutta lisää tekstiä on tulossa pian ja paljon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)