Tenet

USA 2020. Ohjaus ja käsikirjoitus: Christopher Nolan. Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh. Kesto: 2 t. 30 min. Kuva: 2.20:1, väri

Lontoossa vuonna 1970 syntynyt Christoper Nolan on pitkään ollut yksi suurimmista ohjaajasuosikeistani. Kun hänen kaltaisensa ilmiselvän neron odotetaan uusimmalla elokuvallaan pelastavan perinteinen elokuvalevitys teatteriympäristössä koronan runtelemassa maailmassa, ollaan selvästi isojen asioiden äärellä. Elokuvan näkemisen jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että toiveet ovat selvästi ylimitoitettuja. Tenet tuntuu monimutkaisine aikatasoineen ja tunnekylmyydessään liian vaikealta suurille yleisöille.

Tenet on pettymys sellaisellekin katsojalle, joka pitää Nolanin aiempia ei-supersankarisarjakuvaelokuvia Memento (2000), The Prestige (2006) ja Inception (2010) mestariteoksina. Sen maailma on hermeettisesti suljettu vaihtoehtoinen todellisuus, jossa ei ole sympaattisia henkilöhahmoja, jonka arkkitehtuurin ja ympäristöjen kylmyys jäätää sielun, ja jonka fysiikan lait ovat tarpeen tullen vapaasti rikottavissa. Selvästi James Bond -elokuvia muistuttava toiminnallinen agenttitarina on kuin yksi niistä, paitsi ettei se pyri erityisesti viihdyttämään, siinä ei ole minkäänlaista seikkailuhenkeä, eikä vähäinen huumorikaan toimi kuin satunnaisesti. Vertailu Daniel Craigin kauden Bondeihin ei siis ole kaukaa haettu.

Tenet käynnistyy, kun Päähenkilö (John David Washington), edellisellä keikallaan pahoin ruhjottu CIA-agentti, saa uudeksi tehtäväkseen estää kolmas maailmansota. Joku lähettää tulevaisuudesta meidän nykyisyyteemme ajassa takaperin kulkevia esineitä, ja kyseessä on ydintuhoakin vakavampi uhka kaikelle olevaiselle. Tulevaisuus haluaa näyttävän tuhota paitsi nykyisyyden, myös menneisyyden; pyyhkiä meidät kokonaan olevaisuuden kartalta ikään kuin ihmiskuntaa ei olisi koskaan ollut olemassakaan.

Tämän valottamiseksi katsojalle elokuvan ensimmäiset 40 minuuttia ovat melkein sietämätöntä konekivääriselittämistä: Päähenkilö käy eri henkilöiden kanssa erittäin nopeiksi leikattuja dialogeja, jotka herättävät epäilyksen välttämättömyyden tekemisestä hyveeksi: ilman huippunopeaa etenemistä elokuva olisi varmaan päälle kolmetuntinen? Onneksi hillitön, katsojan sulattelukykyä koetteleva hyperaktiivinen tahti sittemmin hellittää, mutta alkupuolella siinä on totisesti kestämistä.

Epäusko herää kuitenkin pian muista syistä, kun Päähenkilö ja tämän sidekick Neil (Robert Pattinson) päättävät merkityksettömältä kuulostavan sivujuonen ratkaisemiseksi rysäyttää aivan oikean rahtijumbojetin päin lentokenttärakennuksen seinää. Tämä jakso alkaa koetella Nolanin maailman uskottavuutta. Lentokone tosiaankin aivan oikeasti ajettiin kuvauksissa oikeaa rakennusta päin; tämä ei ole mikään tietokoneilla toteutettu erikoistehoste. Juonellisesti näyttää kuitenkin siltä, että elokuva on joko eksymässä sivupoluille, tai ainakin hakeutumassa varsinaiseen asiaansa niin pitkän kiertotien kautta, ettei sen seuraaminen luultavasti maksa vaivaa.

Tämän pidemmälle tarinaa ei voi enää spoilerien pelossa valottaa, mutta on pakko myöntää, että vastoin alkupuolen tuottamia odotuksia päähenkilökaksikkomme sinkoilu ajassa edestakaisin maailmanlopun estämistä yrittäessä alkaa vihdoin jossakin määrin toimia ja kiinnostaa. Erittäin luotaantyöntävänä ja kylmänä toimintaseikkailu kyllä säilyy loppuun saakka, aivan kuten Daniel Craigin Bond-elokuvat. Henkilöhahmoilla ei ole minkäänlaisia samastuttavia piirteitä, ja heidän keskinäiset välinsä perustuvat lähinnä väkivaltaan ja hyväksikäyttöön. Tämä koskee yhtä lailla hyviksiä ja pahiksia.

Näistä syistä Tenet on elokuva, josta on mahdoton aidosti pitää, riippumatta siitä kuinka paljon sen älyllistä akrobatiaa arvostaa. Se on periaatteessa oikein hyvä scifi-toimintaelokuva, jolle on kuitenkin lähes mahdoton aidosti lämmetä. Nolanin aiempi elokuva Interstellar (2014) tuntui falskilta, koska siinä insinööri yritti kuvata tunteita joita hänellä ei oikeasti ole. Tenetin heikkous on täsmälleen päinvastainen: insinööri yrittää olla niin epätoivoisesti insinööri, että vähäinenkin mahdollinen emotionaalinen tarttumapinta katoaa.

Nolan tuntuu itsekin tiedostaneen asian laittamalla Elizabeth Debickin roolihahmon olemaan jatkuvasti huolissaan kouluiässä olevasta pojastaan, jolloin äidin ja pojan välinen tunneside voisi ehkä paikata muun elokuvan kylmyyttä. Kun elokuva aikanaan julkaistaan koteihin, sen drinkkipeli on yksinkertaisesti ottaa paukku aina kun Debicki lausuu sanat "my son". Jopa Päähenkilön varoitellessa, että tapahtumat saattavat johtaa koko ihmiskunnan kuolemaan, nainen ei voi olla lisäämättä perään "including my son". Lopussa pakkomielle tarttuu myös pojan isään, Kenneth Branaghin tuimailmeiseen pääroistoon, joka komentaa alaisiaan huvijahdillaan: "get my son to the boat". Sovittakoon, että paukun saa ottaa myös siinä kohtaa. [7]

ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

10 = täydellinen

9 = lähes täydellinen

8 = erittäin hyvä

7 = melko hyvä

6 = tyydyttävä

5 = siedettävä

4 = melko huono

3 = erittäin huono

2 = sietämättömän huono

1 = katsomiskelvoton

Brawl in Cell Block 99

USA 2017
Ohjaus ja käsikirjoitus: S. Craig Zahler
Pääosissa: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson, Udo Kier, Marc Blucas
Kesto: 2 t. 12 min.
Kuva: 1.85:1, väri

Vuoden 2015 väkivaltaisesta kannibaali-westernistä Bone Tomahawk tunnetuksi tullut S. Craig Zahler palaa uudella ohjaustyöllään Brawl in Cell Block 99, joka sijoittuu nimensä mukaisesti suurelta osin vankilaympäristöön ja on vielä edeltäjäänsäkin väkivaltaisempi.

Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana virheellisesti komedioihin castattu Vince Vaughn on Bradley Thomas, jolla on heti elokuvan aluksi huono päivä. Tilapäisiä hanttihommia tekevä kookas entinen nyrkkeilyharrastaja saa lyhyen ajan sisällä sekä potkut työstään että tietää vaimonsa Laurenin (Jennifer Carpenter) pettäneen häntä. Pariskunnan avioliitto on muutenkin ollut heikoissa kantimissa sen jälkeen kun vaimon odotetun raskauden päätyttyä keskenmenoon sen kumpikin osapuoli on vetäytynyt omalle taholleen, suruunsa käpertyneenä.

Asioihin on tultava muutos, ja niin Bradley päätyy tekemään kohtalokkaan päätöksen. Hän pestautuu tuntemansa huumediileri Gilin (Marc Blucas) kuriiriksi. Lyhyellä tähtäyksellä tämä pelastaa pariskunnan talouden, mutta hieman pitemmällä koituu heidän kohtalokseen.

Eräällä kohtalokkaalla keikalla Bradley päätyy omista syistään pettämään Gilin liikekumppanin luottamuksen, jää kiinni ja joutuu vankilaan. Seitsemän vuoden tuomio saa vaikeimman mahdollisen alun, kun petetyn huumeparonin palveluksessa oleva luutnantti (Udo Kier) ilmaantuu vankilan vierastunnille uhkaamaan nyt uudelleen raskaana olevaa Laurenia sanoinkuvaamattomalla kohtalolla, ellei Bradley suostu tekemään korvaukseksi petoksestaan äärimmäisen vaativaa palkkatappoa vankilan muurien sisäpuolella.

Aiemmin arvioimani Shot Caller oli jo erinomainen uusi vankilaelokuva; Brawl in Cell Block 99 pistää ehkä vielä sitäkin niukasti paremmaksi. Vince Vaughn on aina ollut aivan surkea, kömpelö koomikko mutta vakavissa rooleissa hänen fysiikkansa ja taitonsa ilmentää synkkiä tunteita pääsevät oikeuksiinsa. Bradleyn roolissa hän on ilmiömäinen katseenvangitsija, josta ei ole tarpeen pitää, mutta jonka kohtaloa ei voi olla suurella kiinnostuksella seuraamatta. Ja seurattaavaa siinä totisesti riittääkin, vaimonsa ja syntymättömän lapsensa suojeluun vankilasta käsin pyrkivän miehen kujanjuoksun käydessä elokuvan edetessä yhä hurjemmaksi.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Zahler on uusi, erittäin kiinnostava kyky jonka töitä seuraa jatkossakin mielenkiinnolla. Hän osaa kirjoittaa katu-uskottavaa dialogia ja on erittäin kiinnostunut 1980-luvun splatter-elokuvaperinteen laajentamisesta uusiin elokuvan lajityyppeihin. Bone Tomahawkin loppuvaiheiden kannibaaliheimon herkutteluiden tavoin hän saa myös vankilaelokuvaan ympättyä niin äärimmäisen törkeää - vaikkakin pääosin vilahduksenomaisesti ohi menevää - väkivaltaa, ettei sellaista ole tällaisessa yhteydessä kenties koskaan aiemmin nähty.

Erityisen toimivaa Brawl in Cell Block 99:ssä on sen sysimusta huumori, joka tekee useista tilanteista ja yksittäisistä letkautuksista ääneennaurattavan hauskoja, vaikka niistä monet ovat samanaikaisesti aika karmivia. Bradleyn taistelu huumekartellin torpedoja vastaan vankilan seinien sisällä tarjoaa myös nautittavia myötäelämisen mahdollisuuksia: vaikka lopputulos onkin koko ajan hyvin epävarma, ainakin pieni yksilö pystyy hetkellisesti panemaan menestyksellisesti kampoihin suurta, kasvotonta ja häikäilemätöntä rikollisorganisaatiota vastaan fyysistä voimaansa ja pelotonta asennettaan hyödyntäen.

Brawl in Cell Block 99 saa videoensi-iltansa 5. helmikuuta 2018 ja on äärimmäisen suositeltavaa katsottavaa väkivaltaisten jännärien ystäville. S. Craig Zahler on tätä kirjoitettaessa jo kuvannut seuraavan elokuvansa Dragged Across Concrete, jossa ovat mukana suunnilleen kaikki tämän elokuvan päätähdet sekä heidän lisäkseen vielä Mel Gibson ja Laurie Holden. Jälkituotannossa oleva elokuva valmistunee vielä tämän vuoden kuluessa. [9]

ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

It's Such a Beautiful Day

USA 2011
Ohjaus, käsikirjoitus ja kertojanääni: Don Hertzfeldt
Kesto: 1 t. 2 min.
Kuva: 1.33:1, mv/väri

Kolmas katselu sen varmisti. Amerikkalaisen animaattori Don Hertzfeldtin It's Such a Beautiful Day ei ole ainoastaan paras koskaan näkemäni animaatioelokuva, vaan yksi parhaista elokuvista ylipäänsä, lajityypeistä riippumatta. Pelkistetty piirrostyyli kätkee taakseen nerokkaasti käsiteltyjä suuria teemoja. Neroille ominaiseen tapaan Hertzfeldt etenee kovalla vauhdilla; perässä on vain pakko yrittää pysyä, vaikka se haastavalta tuntuukin.

It's Such a Beautiful Day koostuu kolmesta noin parinkymmenen minuutin mittaisesta lyhytelokuvasta, jotka on siinä nivottu yhteen hiukan yli tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi. Lyhäreistä vanhin, Everything Will Be OK (2006) esittelee meille tarinan päähenkilön Billin, joka on tikku-ukon tapaan piirretty hattupäinen mieshenkilö. Bill elää rutiininomaista elämää ja tekee omalaatuisia, usein tragikoomisia havaintoja häntä ympäröivästä maailmasta. Hertzfeldt käyttää kuva-alaa erikoisella tavalla, valaisten siitä vain pienen, kulloinkin tarpeellisen osan, ja pitäen sen muuten mustana.

Billin tarina alkaa saada huolestuttavia piirteitä. Kaikki ei tunnu olevan kohdallaan. Bill tarvitsee lääkitystä ja joutuu viettämään aikaa sairaalan vuoteella. Hänelle tehdään verikokeita ja hänellä tuntuu olevan myös jonkinlainen muistisairaus. Olemme tutustuneet sympaattiseen mutta kuolemansairaaseen tikku-ukkoon. Hetken aikaa näyttää, että Billin vointi on paranemassa, kunnes tapahtuu äkillinen romahdus. Tarinalla on siis paljon synkempiäkin sävyjä kuin pelkkä ympäröivän maailman hauska havainnointi.

Tarinan keskimmäisessä osassa I Am So Proud of You (2008) Bill palaa takaisin lapsuuden muistoihinsa ja itse asiassa vieläkin kauemmas, kertoen valokuva-albumiin pohjautuen isovanhempiensa vanhempien elinaikaan saakka ulottuvia anekdootteja, joita hän ei voi mitenkään oikeasti tietää. Takaumien sävy jatkuu mustan humoristisena. Palaamme myös takaisin nykyhetkeen, jossa Billin olo ei tunnu paranevan, ainakaan pysyvästi.

Tarinaa huipentuu kolmanteen osaan, joka kantaa samaa nimeä It's Such a Beautiful Day kuin koko elokuvakin. Jo edellisessä osassa vähentynyt tapa pitää suuri osa kuva-alasta mustana korvautuu täyden 4:3 -kuvan käytöllä perinteiseen tapaan, kun yhä vakavammin muistisairas Bill yrittää tulla toimeen tilanteensa kanssa. Animaatioon sisältyy tällöin paljon livenä kuvattua mutta myös voimakkaasti jälkikäsiteltyä kuvamateriaalia. Loppuhuipentuma kuuluu elokuvahistorian ikimuistoisimpiin.

It's Such a Beautiful Day käsittelee petollisen pelkistetyn ulkoasunsa alla suuria filosofisia teemoja. Mitä on olla ihminen? Mitä on olemassaolo, ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Mitä ovat muistot ja voiko niihin aina luottaa? Millaista on tietää olemassaolonsa päättyvän ja yrittää lykätä väistämätöntä niin pitkälle kuin mahdollista? Millaista on kokea minuutensa hajoavan muistin hiipumisen tahdissa?

Näiden erittäin aikuisten teemojen käsittely hirmuisella vauhdilla tekee elokuvasta todella vaativan, mutta samalla äärimmäisen palkitsevan kokemuksen. Olemassaoloon, muistiin ja minuuteen liittyvien teemojen ohella Hertzfeldt käsittelee sydäntäraastavasti myös vanhempien ja lapsen välistä suhdetta - isän ja äidin erikseen. Kaikesta tästä koostuu yksi kaikkien aikojen palkitsevimmista elokuvakokemuksista, jonka päätyttyä tuntuu tarpeelliselta olla hetken aikaa vain ihan hiljaa.

Katsoin kahdella aiemmalla kerralla It's Such a Beautiful Dayn USA:n Netflixistä. Nyt viimeksi eilisellä katselukerralla vuorossa oli amerikkalainen blu-ray, jonka on julkaissut Hertzfeldtin kaikki elokuvat tuottanut Bitter Films. Levyn kuvanlaatu on todella loistava, suosittelen tutustumaan siihen jos se kohdalle osuu. Sen painos ei tosin liene ollut suuren suuri, joten kiirettä pitää.

Levyjulkaisusta tekee entistä arvokkaamman se, että sillä on ekstrana myös Hertzfeldtin myöhempi, Oscar-ehdokkuudellakin huomioitu lyhytelokuva World of Tomorrow sekä vino pino tämän aiempia lyhytelokuvia. Myös näiden kuvanlaatu on häikäisevän upea. World of Tomorrow on saanut vastikään myös jatko-osan World of Tomorrow Episode Two: The Burden of Other People's Thoughts (2017), joka lienee myös kiinnostavaa nähdä.

Lopuksi vielä SPOILERIVAROITUS kaikkein herkimmille! Omasta mielestäni se, mitä aion lopuksi elokuvasta kertoa, ei edes ole mikään spoileri, mutta siltä varalta että joku ei pidä elokuvan aivan loppuvaiheiden käsittelystä sitä koskevassa arvostelussa, laitetaan tähän kuitenkin tämä varoitus. Eli potentiaalisia SPOILEREITA seuraavan kuvan jälkeen.

Eli halusin vain kertoa sen, minkä pitäisi olla aivan ilmeistä silloin jos on alun perinkin ryhtynyt katsomaan elokuvaa, jonka päähenkilö on paljastunut kuolemansairaaksi. It's Such a Beautiful Dayn lopussa Bill siis... kuolee! Tämä ei minusta ole spoileri, koska on ollut ilmeistä koko ajan, että niin tulee käymään. Billin viimeisiksi sanoiksi jää elokuvan nimi: "It's such a beautiful day", jota ei lausuta ääneen sen missään muussa kohdassa.

Don Hertzfeldtin nerouden multihuipentuma tuleekin esille vasta Billin kuoleman jälkeen, jolloin elokuvasta on edelleen jäljellä muutama minuutti. Juuri minkään koskaan näkemäni elokuvan loppu ei ole ollut niin pakahduttava kuin nämä viimeiset minuutit, jolloin Hertzfeldt kääntyy pohtimaan, mitä voisi seurata siitä, että tapahtuisikin päinvastainen: Bill ei kuolisi, vaan päinvastoin eläisi ikuisesti. Jos tämän ajatusketjun kuvallisen käsittelyn aikana katsojan suu ei ällistyksestä aukea, en keksi mikä tuon reaktion voisi ylipäänsä saada aikaan. [10]

ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Shot Caller

USA 2017
Ohjaus ja käsikirjoitus: Ric Roman Waugh
Pääosissa: Nikolaj Coster-Waldau, Jon Bernthal, Lake Bell, Omari Hardwick, Benjamin Bratt, Holt McCallany
Kesto: 1 t. 55 min.
Kuva: 2.35:1, väri

Shot Caller on toinen viime vuoden kahdesta paikoin varsin brutaalista mutta samalla erinomaiseksi todetusta vankilaympäristöön sijoittuvasta elokuvasta. Se valmistui jostakin syystä samoihin aikoihin kuin brutaalimmaksi mainittu Brawl in Cell Block 99, jota en ole vielä nähnyt. En siis vielä pysty arvioimaan kumpi elokuvista on sellirivistön todellinen kingi, mutta ainakin Shot Caller onnistui vakuuttamaan erinomaisella käsikirjoituksellaan ja hyvillä näyttelijöillään.

Ensi kuussa 50 vuotta täyttävä käsikirjoittaja-ohjaaja Ric Roman Waugh on aiemmin tehnyt pitkän uran stunt-miehenä. Vuosituhannen vaihteessa hän hylkäsi tuon uran ja ryhtyi ohjaamaan pitkiä elokuvia. Ennen Shot Calleria hän on ehtinyt tehdä jo neljä pitkää elokuvaa, joista yksi on dokumentti. Waugh'n järjestyksessä toinen ohjaustyö Felon (2008) sijoittuu hänen uusimpansa tavoin vankilaympäristöön, minkä lisäksi myös Snitch (2013) sivuaa aihetta. Käsikirjoittaja-ohjaaja tuntuu siis erikoistuneen vankilaelokuviin, ja Shot Calleria voitanee pitää hänen todellisena diplomityönään tuossa aihepiirissä.

Loistavasta tanskalaisesta kauhuelokuvasta Nattevagten (1994) alun alkaen laajemmin tunnetuksi tullut ja sittemmin yhdessä maailman suosituimman tv-sarja Game of Thronesin päärooleista loistanut Nikolaj Coster-Waldau on Jacob, jonka siihen saakka menestyksentäyteinen elämä saa kokonaan uuden suunnan erään ravintolaillan päätteeksi. Hyväpalkkaisessa työssä toiminut perheenisä joutuu pitkäksi aikaa eroon vaimostaan ja pienestä pojastaan, kun hänet tuomitaan kahdeksi vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi vankeuteen lievästi juopuneena auton ratissa aiheuttamastaan kuolemasta. Ensikertalaisena Jacob pääsisi vapaaksi puolessa tuosta ajasta, mutta tuokin vankeusaika osoittautuu liian pitkäksi. Vuoden ja neljän kuukauden tullessa täyteen on jo liian myöhäistä.

Shot Caller kuljettaa rinnan kahta aikatasoa. Toinen niistä kertoo tapahtumista, jotka johtavat Jacobin auto-onnettomuuteen ja vankeuteen sekä alkuajoista vankilassa. Toisessa Jacob vapautuu ehdonalaiseen istuttuaan vankilassa jo kymmenen vuotta. Kokemustensa kovettama, tunteensa muulta maailmalta piilottava mies ei edes yritä rakentaa uutta yhteyttä perheeseensä vaan alkaa välittömästi toteuttaa uutta rikosta. Näiden kahden aikatason välillä on räikeä epäsuhta: mikä voi muuttaa sympaattisen, rehellisen ja rakastavan perheenisän liki ilmeettömäksi kovanaamaksi, joka tuntuu ehdonalaiseen päästyään kuin tarkoituksella pyrkivän takaisin kiven sisään?

Elokuvan koukku onkin siinä, miten totuus alkaa vähitellen paljastua aikatasojen vuorotellessa ja niiden välisten yhteyksien paljastuessa. Waugh kuvaa vankilan omana pienoismaailmanaan jossa vallitsevat tiukat säännöt, hierarkia ja ehdoton uskollisuuden vaatimus oman klaanin johtajaa kohtaan. Klaaniin valikoidutaan ihonvärin perusteella. Jotta tuossa maailmassa pystyy lainkaan selviämään, on pystyttävä kovettamaan itsensä soturiksi ja välttämään uhriksi joutumista. Jacob oivaltaa tämän heti vankeutensa alussa, heti ensimmäisessä konfliktitilanteessa, mutta ei osaa kuvitella millaisiin tekoihin hänen on jatkossa yllettävä välttääkseen karun kohtalon.

Juuri tämän enempää Shot Callerin tarinasta ei kannata eikä oikein spoilaamatta voikaan kertoa. Waugh tuntee aiheensa hyvin, ja käyttää asiantuntemuksensa kirjoittamalla tarinan joka etenkin loppua kohden alkaa nopeaa vauhtia loitontua realismista mutta onnistuu silti säilyttämään riittävän määrän katu-uskottavuutta vaikuttaakseen halutulla tavalla. Tarinan käänteet eivät ole loppua kohden enää kovin uskottavia, mutta ne kerrotaan vakuuttavasti, ja se riittää. Jacobin todellisten motiivien paljastuminen lopussa johtaa yhteen vaikuttavimmista välienselvittelyistä aikoihin ja niiden takaisinkytkentä tarinan alkuun toimii upeasti.

Shot Caller on paikoitellen varsin väkivaltainen, mutta väkivaltaa oleellisempaa ovat kuitenkin ensiluokkaisen käsikirjoituksen välittämät ajatukset ja maailmankuva. Sen nähtyään ohjaajan seuraavaa työtä odottaa todella suurella mielenkiinnolla. [9]

ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Star Wars: The Last Jedi

USA 2017
Ohjaus ja käsikirjoitus: Rian Johnson
Pääosissa: Daisy Ridley, Adam Driver, John Boyega, Oscar Isaac, Domhnall Gleeson, Mark Hamill, Carrie Fisher,  Benicio Del Toro, Laura Dern
Kesto: 2 t. 32 min.
Kuva: 2.39:1, väri

Tämä uusimman Star Wars -elokuvan arvio ei sisällä spoilereita ennen kuin loppupuolella, ja ennen kuin niihin asti päästään, siitä tulee selkeät varoitukset. Voit siis lukea alkuosan huoletta ja jättää loppuosan lukematta jos et ole vielä elokuvaa nähnyt.

Minulla oli hyvä onni löytää Rian Johnsonin esikoiselokuva Brick (2005) jo heti tuoreeltaan. Ennen Star Wars -saagan uusinta osaa se oli edelleen hänen paras elokuvansa ja on kenties sitä edelleen. Tavalliseen amerikkalaiseen high school -ympäristöön sijoitettu rikostarina oli persoonallinen, naama peruslukemilla kerrottu komedia joka ei missään vaiheessa myöntänyt olevansa hauska. Johnsonin seuraava työ The Brothers Bloom (2008) oli jo paljon puutteelisempi draamakomedia, eikä hänen tieteisväkivaltaelokuvansa Looper (2012) sekään ollut vailla ongelmia.

Neljännellä pitkän elokuvan ohjauksellaan Johnson on päässyt joka suhteessa suurimman työnsä äärelle: Tähtien sodan uusimman episodin The Last Jedi mittakaava ylittää kaikki aiemmat elokuvat yhteen laskettunakin. Myös käsikirjoittajaksi kreditoitu Johnson suoriutuu urakasta kunnialla, mutta monin paikoin onnistuneessa elokuvassa on myös hämmentävät puolensa. Toisin kuin sen edeltäjä The Force Awakens, uutuus ei uskollisesti toista kaikkea sitä mitä elokuvasarjan fanien odotetaan näkevän vaan tekee myös omia ratkaisujaan, enkä ole aivan varma ovatko kaikki niistä täysin onnistuneita.

The Last Jedi lähtee liikkeelle samasta kohtaa mihin The Force Awakens päättyi. Sen päähenkilö Rey (Daisy Ridley) on onnistunut paikantamaan sarjan ensimmäisen osan sankarin Luke Skywalkerin (epäsiististi vanhentunut Mark Hamill) galaksin syrjäisimmässä osassa sijaitsevalla planeetalla olevasta kuvauksellisesta kalliosaaresta ja haluaa tältä apua vastarintaliikkeen taistelussa julmaa First Orderia vastaan. Samaan aikaan kapinalliset joutuvat pakenemaan tämän uuden Imperiumin taistelualuksia läpi hyperavaruuden, eikä tilanne näytä heidän polttoaineensa huvetessa kovin hyvältä.

Näistä kahdesta pääjuonesta poiketaan niitä täydentäviin sivuseikkailuihin, jotka johtavat tietenkin näyttäviin toimintakohtauksiin, pidentäen samalla The Last Jedin kokonaiskeston suorastaan epäinhimilliseen kahteen ja puoleen tuntiin. Etenkin kahden tunnin kohdalla huipentuva hieno taistelukohtaus saa jo toivomaan elokuvan huipentumista siihen, mutta kun sen jälkeen pohjustetaan vielä uusi kamppailutilanne, nousee mieleen hakematta ajatus siitä, että se olisi jo voinut toimia Episodi IX:n aloituksena. Istumalihaksia siis todella koetellaan!

Hyviä puolia elokuvassa kyllä riittää, ylipituudesta huolimatta. Osa toiminnallisista kohtauksista kuuluu koko sarjan upeimpiin, enkä tarkoita tällä pelkästään tehosteiden osuutta. Ne ovat totta kai loistavia, mutta myös juonelliset käänteet ovat paikoitellen hienosti ideoituja, tuoden tarinaan aitoa yllätyksellisyyttä. The Last Jedi on myös täynnä mainioita pieniä yksityiskohtia, joista näkee miten pikkutarkasti kohtauksia on hiottu. Esimerkkeinä tästä vaikkapa erään valomiekkataistelun päätteeksi seinään lentävä rikkoutunut ase, joka jää sinne palamaan samalla kun taistelu etualalla jatkuu; robotti BB-8:n vauhdikas lento kuvan ulkopuolella olevaa seinää päin, josta tämän irronnut pää pomppii seuraavaksi takaisin kuva-alaan; tai useat lintumaisiin porgeihin liittyvät kuvalliset oivallukset. Myös dialogi kuulostaa todella hiotulta.

Näiden hetkien vastapainona elokuva sisältää suorastaan kummallisia ratkaisuja, joista kertominen lienee kuitenkin parempi jättää tuonne spoilerivaroitusten perässä olevaan osaan tästä tekstistä. Palataan siis vielä niihin. Kaikkine vikoineenkin The Last Jedi tuntuu kuitenkin vielä suhteellisen onnistuneelta lisäykseltä Star Wars -kaanoniin. Se ei ole niin huono kuin mitä voisi päätellä siitä, että jotkut erityisen intohimoiset fanit vaativat sen poistamista virallisesta Star Wars -jatkumosta kokonaan.

Toisaalta The Last Jedi ei myöskään tunnu yhtä hyvältä kuin sen edeltäjä The Force Awakens, mikä tuntuu hiukan kiusalliselta. Tuo edeltäjä kun oli loppujen lopuksi vain varman päälle tehty greatest hits -kokoelma kaikkein suosituimmista tilanteista jotka sarjaan kuuluvat, ja jossa oli hetkittäin suorastaan uudelleenfilmatisoinnin tuntua. Nyt kun lähdetään rohkeammin kokeilemaan jotakin omaa, miksei se kuitenkaan toimi tätä paremmin?

The Last Jedi nostaa esiin koko elokuvasarjan keskeisen ongelman: kuinka kauan on mahdollista toistaa samaa kaavaa, jossa erilaiset kapinalliset taistelevat erilaisia imperiumeja vastaan ollen vuoron perään voitolla ja tappiolla? Saman kaavan toistuminen alkaa väsyttää jo nyt. Tällä kertaa kapinallisilla menee voittopuolisesti huonosti, joten ehkä seuraavassa episodissa tulee taas "uutta toivoa", hohhoijaa. Tavallaan ymmärrän miksi juuri Rian Johnson on päässyt ideoimaan seuraavaa trilogiaa. Hänhän oli aivan oikeassa kertoessaan Disneylle, että olisi mielenkiintoista jättää nämä tähän asti kerrotut jutut taakse ja ideoida seuraavaksi jotakin kokonaan uutta, puhtaalta pöydältä.

Seuraavaksi sitten SPOILEREITA! Älä lue tätä pidemmälle jos et ole nähnyt elokuvaa, tai jos et halua tietää sen juonen yksityiskohtia! Nyt tulee siis SPOILEREITA! Varoitus! Toinen varoitus! Viimeinen varoitus! SPOILEREITA! Sitten tähän väliin vielä yksi still-kuva:

SPOILEREITA! Ohitit kuvan, joten nyt niitä tulee. Tämä on ihan se viimeinen varoitus! SPOILEREITA!

Olen hämmästynyt siitä, miten vähän järkevää tekemistä Rian Johnson keksi Luke Skywalkerille. Elokuvasarjan alkuperäinen sankari olisi ansainnut hieman tyylikkäämmän tavan poistua siitä. Tavallaan oli yllättävää nähdä, ettei Luke missään vaiheessa elokuvaa poistunut saarelta, josta hänet edellisen osan lopussa löydettiin - kuvittelin etukäteen, että hänellä olisi jonkin verran toiminnallisempi rooli. Vähäinen yritys kouluttaa Reytä jediritariuden saloihin ja lopun hologrammiesiintymiset tuntuivat klassisen hahmon alikäytöltä.

Paljon ihmeellisempiäkin asioita elokuvassa toki nähtiin. Mikä ihme oli Yodan suorastaan tahattoman koomisen cameon idea? Tämä hahmohan nolattiin täysin jo Lucasin prequel-trilogiassa, pitikö sen kiusaamista tosiaankin vielä tällä tavoin jatkaa? Entä Leian selittämätön avaruuslevitaatio sen jälkeen kun hän oli jo räjähdyksessä lentänyt aluksen ulkopuolelle ja kaiken järjen mukaan jäätynyt kuoliaaksi? Jos tarkoitus oli säilyttää hänet hengissä loppuun saakka, miksi sijoittaa elokuvaan tällaista kohtausta alun perinkään?

Kummallisten ratkaisujen vastapainoksi on annettava myös kiitosta. On pakko myöntää, että supreme leader Snoken äkillinen kuolema tuli itselleni täydellisenä yllätyksenä ja sitä seurannut taistelukohtaus tämän turvamiesten, Reyn ja Kylo Renin välillä oli niin komeasti koreografioitu ja upean näköinen, etten muista onko koko saagassa nähty aiemmin mitään vastaavaa. Täydet pisteet sekä juonellisesta että taistelullisesta sisällöstä. Tosin Reyn ja Kylo Renin tahtojen taistelu ilmassa leijuvasta valomiekasta venyi ehkä hieman liian pitkäksi.

Toinen kertakaikkisen loistava kohtaus oli First Orderin ja kapinallisten pääalusten kamppailun loppuhuipennus, tarkoituksellinen törmäys, joka ei ollut ainoastaan erittäin dramaattinen loppuhuipennus pitkään jatkuneelle pääjuonelle vaan myös todella komea tehostemielessä. Kerrankin avaruudessa oli oikeasti hiljaista kun jotakin massiivista tapahtui - ainakin hetkellisesti. Loistava tekninen toteutus, pakahduttavan hieno kohtaus.

Verrattuna aiempaan taisteluun Snoken valtaistuinsalissa Kylo Renin ja Luken kohtaaminen lopussa tuntui suorastaan vaisulta, mikä ehkä osittain johtui myös siitä että koko taistelu kapinallisten viimeisen linnakkeen edustalla tuntui alun perinkin elokuvan todellisen kliimaksin tarpeettomasti pitkitetyltä jatkolta. Mutta kuten jo edellä todettiin, hyvät puolet ovat edelleen jonkin verran huonojen edellä, eikä kokonaisuutta voi moittia juuri muusta kuin ylipituudesta sekä siitä, että se jätti ensimmäisellä katselulla itsestään vaisumman tuntuman kuin The Force Awakens. Ehkä Star Wars -saagalla on kuitenkin vielä toivoa, kun muuttumisen tarve on kuitenkin tekijöidenkin keskuudessa jo tiedostettu? Jatkuvasti toistuvalla kaavalla ei päästäne enää kovin pitkälle. [7]

ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

The Witch

USA 2015
Ohjaus ja käsikirjoitus: Robert Eggers
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Ineson, Kate Dickie, Harvey Scrimshaw, Ellie Grainger ja Lucas Dawson
Kesto: 1 t. 32 min.
Kuva: 1.66:1, väri

Jo vuoden 2015 tammikuussa maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvafestivaaleilla saanut The Witch kiersi koko viime vuoden festivaaleja ympäri maailmaa ja on tullut varsinaiseen teatterilevitykseen vasta tämän vuoden puolella. Lavastajana ja pukusuunnittelijana aiemmin työskennellyt Robert Eggers voitti heti ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Sundancessa parhaan draamaohjaajan palkinnon. The Witch huomioitiin myös muutamalla muulla palkinnolla viime vuoden aikana.

Suomessa The Witch nähtiin vajaa pari kuukautta sitten Helsingin Night Visions -festivaaleilla, jossa se esitettiin kahdesti, 13. ja 16. huhtikuuta. Muuta levitystä valkokankaille ei näyttäisi olevan odotettavissa, vaan elokuva siirtynee seuraavaksi kotikatsomoihin – mahdollisesta julkaisupäivästä ei tosin ole tätä kirjoitettaessa vielä tietoa. Tätä arviota varten CineActive katsoi jo julkaistun amerikkalaisen blu-rayn. Videoversion julkaisupäivä Iso-Britanniassa on myös jo tiedossa ja on 19. heinäkuuta.

The Witch tuo piristysruiskeen viime aikoina aika hiukan väsyneeseen kauhugenreen odottamattomasta suunnasta. Sen sijaan, että yritettäisiin keksiä jotakin kokonaan uutta, palataan kauhutarinoiden alkulähteille: useamman vuosisadan takaiseen kerrontaperinteeseen. Jo The Witchin alaotsikko A New-England Folktale kertoo sen perustuvan vanhoihin suusta suuhun kulkeneisiin kansantarinoihin jopa sillä tarkkuudella, että osa sen dialogeista on suoraan niistä peräisin.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1630 Uuteen Englantiin nykyisten Yhdysvaltojen koillisosissa. William (Ralph Ineson) ja Katherine (tv-sarjasta Game of Thrones tuttu Kate Dickie) ovat aviopari, joka ensiksi mainitun jääräpäisyyden seurauksena tulee ajetuksi yhteisönsä ulkopuolelle ja aloittamaan uuden elämän sivistyksen rajamailla, pienellä tilalla sankan aarniometsän reunalla. Parilla on viisi lasta: teini-ikäinen Thomasin (Anya Taylor-Joy), tätä hiukan nuorempi Caleb (Harvey Scrimshaw), arviolta kymmenvuotiaat kaksoset Jonas (Lucas Dawson) ja Mercy (Ellie Grainger) sekä pieni vauva Samuel.

Uudisraivaajien elämä olisi muutenkin vaikeaa, mutta ylipääsemättömän haastavaa siitä tekee pienen Samuel-vauvan selittämätön katoaminen perheen vanhimman tyttären Thomasinin vahtivuorolla. Vaikuttaa siltä, että pienen tilan vierellä sijaitsevasta metsästä tuli jotakin, kaappasi vauvan ja teki sillä mitä mieli. Äiti Katherine ei voi antaa tapahtumaa anteeksi Thomasinille, jonka asema perheessä alkaa tämän takia vähitellen muuttua kestämättömäksi.

Elokuva antaa alussa viitteitä siitä, että vauvan kaappaus liittyy noituuteen ja että alueella tapahtuu jotakin yliluonnollista ja selittämätöntä. Tämä kuitenkin unohtuu nopeasti, kun siirrytään kuvaamaan perheen sisäisiä jännitteitä, jotka ovat lopulta elokuvan todellinen aihe. Vaikka Samuelin selittämättömään katoamiseen näyttää kiistatta liittyvän jotakin yliluonnollista, todellinen ongelma ovat perheen sisäiset suhteet. Perheen äiti tuntuu avoimesti vihaavan Thomasinia, kaksoset samoin, eivätkä muidenkaan keskinäiset suhteet vaikuta normaaleilta.

Nuori Caleb kokee eksistentialistista tuskaa Samuelin katoamisesta. Jos jo vastasyntynyt on kalvinistisen ajattelumallin mukaisesti perisynnin saastuttama, onko kadonnut vauva nyt siis helvetin liekeissä? Isä William tekee parhaansa rauhoittaakseen epäilyjä, mutta hänellä on omat haasteensa. Perheenpää ei ole kummoinen viljelijä, eikä edes metsästys ota sujuakseen luodikon lauetessa hänen omille silmilleen. William ei koe olevansa riittävän taitava niissä askareissa, joissa hänen nimenomaan pitäisi onnistua kyetäkseen elättämään suuren perheensä villillä rajaseudulla.

Upeasti kuvattu ja naturalistisesti sekä lavastettu että puvustettu The Witch vie katsojan aidosti 1600-luvun tunnelmiin, joissa noituus ei tunnu hupaisalta mielikuvitukselta vaan muutenkin vaikeiden olojen luontevalta jatkeelta, haasteelta muiden joukossa. Vaikka se onkin keskeisessä osassa elokuvan alussa ja lopussa, tarina tuntuu kuitenkin ensisijaisesti perheen sisäisten jännitteiden kuvaukselta, joita nämä eivät kykene ratkomaan eivätkä tunnu sitä kovin tosissaan edes yrittävän. Synkässä metsässä kenties asuu sanoinkuvaamaton pahuus, mutta keskittyessään vihaamaan toisiaan perheen jäsenet eivät todella edes huomaa sen läsnäoloa ja vaikutusta ennen kuin on myöhäistä.

Kauhuelokuvana The Witch on jokseenkin täydellinen. Se naamioituu periodidraamaksi ja kuvaa hienosti piirrettyjen henkilöhahmojen välisiä konflikteja niin pitkään ja perusteellisesti että katsoja miltei unohtaa alussa tapahtuneen vauvan katoamisen ja siihen liittyvän yliluonnollisen mysteerin. Kun tämä mysteeri lopussa vihdoin ratkaistaan, katsojalta lyödään ilmat pihalle niin suurella voimalla, ettei vastaavaa tule helpolla mieleen. The Witch on katselukokemuksena armoton mutta erittäin suositeltava. [10]

ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

The Revenant

Peräti 12:lla Oscar-ehdokkuudella huomioidun The Revenantin tähti, meksikolainen kuvaaja Emmanuel Lubezki (s. 1964) on palkittu tätä ennen kultaisella pystillä jo kahdesti peräjälkeen. Ensimmäinen voitto tuli toissa vuonna maanmies Alfonso Cuarónin elokuvasta Gravity ja viime vuonna niin ikään meksikolaisen Alejandro González Iñárritun “yhden oton” teatteridraamasta Birdman. The Revenant merkitsee Lubezkille siis harvinaislaatuista kolmen peräkkäisen voiton hattutemppua.

Iñárritu on ohjannut myös tämän uutuusseikkailun, joka on mahdollisimman erilainen kuin Birdman. 1800-luvun alkupuolen Missouri-joen ympäristön erämaihin sijoittuva tarina perustuu tositapahtumiin, jotka ovat harmi kyllä niin yhdentekeviä, ettei niistä ole saatu mielenkiintoisia edes lisäämällä niihin fiktiivisiä elementtejä. Tarinan seuraamisen voikin melkein yhtä hyvin unohtaa ja keskittyä niiden sijaan Lubezkin uskomattoman hienoon kuvaukseen.

Jo pari vuosikymmentä sitten havaitsin, että kuvauksen Oscarin voittaa helpoimmin elokuvalla, jossa on hyvin laajoja, näyttäviä maisemakuvia – hiukan samaan tapaan kuin näyttelijä-Oscarit voittaa helpoimmin jos esittää vakavasti sairastuvaa tai vammautuvaa henkilöhahmoa. The Revenantin maisemat ovat toistuvasti henkeäsalpaavia: elokuva sisältää useampia kymmeniä yksittäisiä kuvia, jotka voisi ripustaa tauluina seinälle. En muista milloin elokuvan historiassa olisi karun erämaan kauneus tuotu esiin näin sykähdyttävällä tavalla.

Ei olisi kuitenkaan reilua väittää, että Lubezki voittaa Oscarin parhaista maisemista – vaikka nekin kyllä varmasti riittäisivät. Hänen todelliset taitonsa nousevat esiin pienemmissä yksityiskohdissa; intiimeissä kapeammin rajatuissa kohtauksissa, jotka on valaistu ja sommiteltu aivan uskomattoman taidokkaasti. Hyvässä kuvauksessa on usein kyse onnistuneesta valaistuksesta, ja siinä lajissa Lubezki on virtuoosi. Hänellä ovat apunaan nykyaikaiset digitaaliset elokuvakamerat, joiden kehitys on nyt vihdoinkin niin pitkällä että ne pesevät filmin 6 – 0.

Vasta vajaat kaksi viikkoa sitten ihmettelin suu ammollani toimintafilmi Need for Speedin loppupuolella näkemiäni San Franciscon yömaisemia, jotka olivat lajissaan suunnilleen hienointa ikinä. Voin hyvin kuvitella miltä Michael Mannista on tuntunut tuota elokuvaa katsoessa, jos hän on sen ylipäänsä nähnyt. Kuinka uskomattoman paljon hienommalta Collateral (2004) olisikaan näyttänyt, jos käytössä olisi ollut sitä runsas vuosikymmen sitten tehtäessä nykyaikainen digitaalinen kameratekniikka.

Mutta vaikka pelkällä tekniikalla pääsee jo pitkälle, tarvitaan sittenkin Emmanuel Lubezkin kaltainen velho ottamaan niiden tarjoamasta avusta kaikki irti. The Revenant on upeimmin kuvattu elokuva minkä olen koskaan nähnyt, ja se onkin oikeastaan tärkeintä mitä siitä voi sanoa.

The Revenantin toinen varma Oscar-voittaja on miespääosassa nähtävä Leonardo DiCaprio. Osittain siksi, että hän eläytyy rooliin täysillä, mutta myös siksi ettei hänellä ole tänä vuonna omassa sarjassaan kovin vahvaa vastusta. Lisäksi hänellä on takanaan sympatiaäänet: pysti on häneltä mennyt niin monena vuonna sivu suun, että se on nyt tavallaan jo etukäteen puoliksi ansaittu. DiCaprion roolihahmo Hugh Glass ei ole sairas eikä vammaudu, mutta kärsii kankaalla kipuja toiseksi eniten koko 2000-luvulla. Vain The Passion of the Christin Jim Caviezel säilyy tässä suhteessa “lyömättömänä”, jos pieni sanaleikki sallitaan.

Glass on hiukan umpimielisen oloinen metsien mies, oppaana majavannahkoja metsästävälle retkikunnalle joka tekee työtään erämaassa jatkuvassa intiaanien hyökkäyksen (aiheellisessa) pelossa. Eräänä päivänä hän vammautuu pahoin poikasiaan suojelevan karhuemon pitkitetyssä hyökkäyksessä, joka saattaa järkyttää herkimpiä katsojia. Tilanne vain huononee, kun pahoin loukkaantunut Glass jää kumppaniensa erinäisten kieroilujen tuloksena vihamieliseen erämaahan yksin. Miehen on raahauduttava kirjaimellisesti kuoleman porteilta takaisin sivistyksen pariin. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan lopu karhun hyökkäykseen, vaan edessä on lisää erittäin kivuliaita vastoinkäymisiä.

The Revenantin tarina on niin köykäinen, että sen venyttäminen kahden ja puolen tunnin mittaiseksi kielii pahanlaatuisesta arvostelukyvyttömyydestä. Siitä tekee vieläkin vaikeamman seurata Glassin persoonan epäkiinnostavuus. Miehen motiivien aukaisemiseksi riittävät välähdyksenomaiset takaumat intiaanivaimon ja -pojan kovista kohtaloista valkoisten sotilaiden käsissä. Tai ne siis nimenomaan eivät riitä, eikä DiCaprion jurottava, vähäsanainen tulkinta sekään juuri edistä Glassiin samastumista ja tämän koettelemusten myötäelämistä.

DiCaprio tulkitsee kuitenkin raastavasti kärsivää miestä antaumuksella ja hyvin. Elokuvan maisemat ja etenkin niiden taidokas kuvaus ovat loistokkuudessaan ainoalaatuisia. Pelkästään nämä kaksi tekijää riittävät kannattelemaan katselukokemusta sen verran, ettei olo sen päätyttyä voine olla kovinkaan rajusti pettynyt. Mutta 12 Oscar-ehdokkuutta tuntuu silti aikamoiselta liioittelulta. The Revenant on pätevästi tehty draama, mutta ikiaikaiseksi klassikoksi siitä ei ole missään nimessä. [6]

ARVIO: JUKKA HALTTUNEN